Intertekstuaalisuus

Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstissä esiintyviä implisiittisiä ja eksplisiittisiä viitteitä muihin teksteihin. Sananmukaisesti intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstienvälisyyttä, ja se voidaan määritellä myös lukijan tekemäksi huomioksi teosten välisistä suhteista. Intertekstuaalisuus on keskeinen teoreettinen käsite nykyaikaisessa kirjallisuustieteessä.

Määritelmä ja lajeja

Eksplisiittistä eli avointa intertekstuaalisuutta edustavat esimerkiksi alluusio ja sitaatit, jotka ovat suoria viittauksia ja tarkoitettu havaittaviksi. Myös tietyt tapahtumat ja henkilöasetelmat voivat olla suoria lainauksia.

Konstitutiivisella intertekstuaalisuudella tarkoitetaan sitä, että tekstit rakentuvat aina aikaisempien tekstien pohjalle. Lukija tulkitsee tekstiä aina suhteessa edeltäviin teksteihin sekä suhteessa omaan elämänkokemukseen ja -tilanteeseen. Niinpä intertekstuaalisia viitteitä voi havaita kaikessa kirjallisuudessa ja yleisesti kulttuurissa. Käsitteen intertekstuaalisuus määrittelivät ja toivat laajempaan tietoisuuteen ranskalais-bulgarialaiset semiootikot ja kirjallisuusteoreetikot Julia Kristeva ja Tzvetan Todorov vuonna 1966.

Intertekstuaalisuuden lajeja ovat esimerkiksi:

• Suora viittaus toiseen kirjaan tai tekstiin
• Viittaus sosiaaliseen tai historialliseen paradigmaan^lähde?
• Viittaus yhteiskunnalliseen ideologiaan^lähde?
• Viittaukset konventioihin ja lajeihin
• Vastateos, joka haastaa tai kiistää toisen teoksen tai esimerkiksi parodioi sitä. Viitattua tekstiä kutsutaan hypo- eli pohjatekstiksi ja vastateosta hypertekstiksi.

Julia Kristeva on kritisoinut ajatusta intertekstuaalisuudesta suorina viittauksina. Siksi hän on ajoittain käyttänyt intertekstuaalisuuden sijasta käsitettä transpositio.^lähde?

Interfiguraalisuus

Henkilöhahmojen lainaamista teoksesta toiseen kutsutaan interfiguraalisuudeksi. Se voi toteutua joko tarinan sisällä, mikäli jokin hahmo esimerkiksi ilmaisee samaistuvansa tiettyyn kuvitteellisen hahmoon, tai näyttäytyä vain lukijalle, mikäli hahmo rinnastuu selkeästi toiseen kirjallisuudesta tuttuun hahmoon. Esimerkiksi etsivähahmo voi muistuttaa Sherlock Holmesia, vaikka tarina sijoittuisi keskiajalle.

Filosofien taustatyö

Neuvostoliittolainen kirjallisuustutkija Mihail Bahtin tutki 1930-luvulla kirjallisuuden ulottuvuuksia. Hänen mukaansa ei ole mitään lausumaa ilman sen suhdetta muihin lausumiin. Tätä hän nimitti dialogismiksi.

Filosofi Jacques Derrida oli 1900-luvun filosofisen jälkistrukturalismin edustaja, joka kehitti dekonstruktion perusperiaatteita. Dekonstruktio ilmenee tekstin ja marginaalin välillä, erona kirjaan painetun ja lukijan tulkitseman tekstin välillä, siinä, mikä on rivien välissä. Intertekstuaalisuus on vain yksi esimerkki dekonstruktiosta ja sitä pidetään dekonstruktion alalajina.^lähde?

Aluksi ilmiötä tarkasteltiin proosatekstien valossa, mutta myöhemmin myös runoudessa ja laajemmin ottaen muissakin taiteenlajeissa. Esimerkiksi ooppera on intertekstuaalinen merkkikokonaisuus. Siinä yleisö odottaa saavansa kokea jotain samanaikaisesti sävelinä, sanoina, eleinä ja värisävyinä. Runouden intertekstuaalisuutta ovat tutkineet muun muassa yhdysvaltalainen Harold Bloom ja ranskalainen Michael Riffaterre. He osoittivat, kuinka intertekstuaalisuus ilmenee monin tavoin esimerkiksi sitaatteina, alluusioina, tekstiparodiana, kliseinä tai koko taidelajin yhteisinä sääntöinä.

Ranskalainen kirjallisuustutkija Gérard Genette on verrannut kaunokirjallista tekstiä sellaiseen vanhaan käsikirjoitukseen, josta edelliset tekstit on raaputettu pois ja tilalle kirjoitettu uusia tekstejä, mutta jossa edelleen pilkottaa vanhoja tekstejä. Toisaalta tällainen tekstin syvälukeminen on vaativaa eikä onnistu tavalliselta lukevalta yleisöltä. Sen vuoksi osa alan tutkimuksesta on siirtynyt tutkimaan tekstin vastaanottamista eli reseptioestetiikkaa.

Esimerkkejä intertekstuaalisuudesta

• Dostojevski viittasi kirjoissaan jatkuvasti pilkallisesti Gogolin teksteihin, lainaten yksittäisiä lauseita, ("maailmalle näkymättömät kyyneleet näkyväisen naurun alla" teoksesta Kuolleet sielut teokseen Riivaajat) tai henkilöhahmoja (mielipuoli teoksesta mielipuolen päiväkirja sekä eräs vänrikki tuntemattomasta Gogolin teoksesta teokseen Kellariloukku). Dostojevskin tarkoituksena oli usein korostaa satiirinomaisesti omien mielipiteidensä vastakkainasettelua Gogolin näkemysten kanssa.
• Olipa kerran viittaa yleiseen saduissa käytettyyn aloitukseen, joten sitä voidaan pitää myös asianomaisen genren tunnusmerkkinä. Se asettaa satuun tietyn rytmin ja tietyt odotukset lukijalle sekä antaa turvallisen, tutun ja pehmeän aloituksen.
• Hypertekstiä voidaan pitää eräänlaisena intertekstuaalisuuden digitaalisena muotona. Näin on ajatellut muun muassa George P. Landow Brownin yliopistosta.^lähde?

Selviä esimerkkejä intertekstuaalisuudesta ovat tyylijäljitelmät eli pastissit sekä parodiat eli ivamukaelmat.^lähde?

Muuta

Nykyisin puhutaan intertekstuaalisuuden ohella myös intermediaalisuudesta, millä halutaan painottaa ajatusta siitä, että erilaisten kirjallisten tekstien ja toisaalta mediatekstien (esimerkiksi elokuva, tv-sarjat) välillä tapahtuu jatkuvaa liikettä ja syntyy viittaussuhteita. Intermediaalisuuden käsitettä on tarkastellut ja määrittänyt muun muassa Tampereen yliopiston mediatutkija Mikko Lehtonen.^lähde?

Kirjallisuutta

• Heikkinen, Vesa: ”Intertekstuaalisuus”, Genreanalyysi : tekstilajitutkimuksen käsikirja, s. 100-111. (toim. Vesa Heikkinen, Eero Voutilainen, Petri Lauerma, Ulla Tiililä, Mikko Lounela) Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-747-2