Helsingin kirkkomellakat 1917

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Helsingin kirkkomellakat)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Helsingin kirkkomellakoilla viitataan Venäjän vallankumouksen aikana touko-kesäkuussa 1917 Helsingin kirkoissa esiintyneisiin levottomuuksiin. Niiden aiheuttajina olivat kirjailija Arvid Järnefelt sekä asianajaja ja toimittaja Jean Boldt, jotka pitivät kirkoissa omia, ajoittain jopa mellakoinniksi muuttuneita puhetilaisuuksiaan. Levottomuudet huipentuivat kesäkuussa Boldtin johtamien anarkistien tekemään Nikolainkirkon eli nykyisen Helsingin tuomiokirkon valtaukseen.

Järnefeltin kirkkopuheet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Arvid Järnefelt 1890-luvulla.

Arvid Järnefelt oli Pietarissa vuonna 1861 syntynyt varatuomari ja kirjailija, joka opiskeluaikoinaan tunnettiin innokkaana fennomaanina. 1890-luvun alussa hän tutustui tolstoilaisuuteen ja oli vuodesta 1895 lähtien myös kirjeenvaihdossa Leo Tolstoin kanssa.[1] Tämän myötä hän siirtyi ajattelussaan kohti kristillistä anarkismia.[2][3] Maaliskuussa 1917 alkaneen Venäjän vallankumouksen aiheuttama yhteiskunnallinen kuohunta levisi kevään aikana myös Suomen suuriruhtinaskuntaan. Toukokuun aikana Järnefelt piti pappien kiellosta huolimatta jumalanpalveluksien yhteydessä kolme puhetilaisuutta helsinkiläisissä kirkoissa.[4] Hän ilmoitti niistä etukäteen muun muassa Helsingin Sanomissa ja Työmiehessä.[5] Järnefelt käsitteli puheissaan muun muassa yhteiskunnallista tasa-arvoa ja pasifismia sekä esitteli omia uskonkäsityksiään.[6] Hänen puheitaan kerrotaan olleen kuulemassa jopa monituhatpäinen kannattajajoukko.[7]

Ensimmäisen puheensa hän piti Nikolainkirkossa 6. toukokuuta ja seuraavan Johanneksenkirkossa 13. toukokuuta, jossa oli vähällä syntyä mellakka, kun Järnefeltiä ei aluksi haluttu päästää puhumaan. Hänen kannattajansa huusivat iskulauseita, kuten "Alas papit!" ja "Papit hirteen!", mutta välikohtaus laukesi lopulta Järnefeltin itse rauhoitettua tilanteen, jonka jälkeen hän pääsi pitämään oman puheensa. Viimeisen, 20. toukokuuta Kallion kirkossa järjestetyn puhetilaisuuden aikana Järnefeltin kannattajien kerrottiin joidenkin lehtitietojen mukaan käyttäneen väkivaltaa kirkon kanttoria Ilmari Krohnia kohtaan. Oulussa ilmestyvä vasemmistolainen Kansan Tahto puolestaan kirjoitti, että väkijoukko oli vain keskeyttänyt kanttori Krohnin säestyksen, kun papit olivat virsiä laulattamalla yrittäneet estää Järnefeltiä puhumasta.[4] Kirkkoherra Julius Engström oli määrännyt veisattavaksi peräti 80 virttä.[8] Kansan Tahdon mukaan seurauksena oli "yleinen hulina", mutta väkivaltaisuuksia ei lehti maininnut.[4]

Porvarillinen lehdistö kutsui Järnefeltin kannattajia muun muassa "huligaanijoukoiksi", jotka olivat häpäisseet kirkon. Erityisesti herätti kummastusta, miten tunnustettu suomalainen kirjailija saattoi olla mukana sellaisessa toiminnassa. Hänen epäiltiin myös menettäneen henkisen tasapainonsa. Työväenlehdet sen sijaan suhtautuivat Järnefeltin saarnoihin myönteisesti, niiden mukaan kirkot soveltuivat hyvin kansanvalistukseen.[4] Muista kulttuurivaikuttajista esimerkiksi runoilija Eino Leino piti Järnefeltin esiintymisiä "suurina kulttuurihistoriallisina tapahtumina". Myös Jean Sibelius antoi hänelle tukensa sanoen kirkon kuuluvan kaikille. Sibeliuksen puoliso Aino oli Arvid Järnefeltin sisar.[7] Hänen toimintansa johti lopulta vankeustuomioon, joka päättyi valtionhoitaja Mannerheimin armahdukseen vuonna 1919.[6][9]

Järnefeltin pitämät puheet julkaistiin vielä vuoden 1917 aikana teoksena Kirkkopuheet.[10] Se sisältää myös hänen poliisille antamansa selvityksen toukokuun aikaisista tapahtumista.[5]

Nikolainkirkon valtaus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Juho Uoti Senaatintorilla Nikolainkirkon valtauksen yhteydessä.

Levottomuudet Helsingin kirkoissa jatkuivat Järnefeltin jälkeenkin, kun hänen tapaansa kristillisen vakaumuksen omanneen anarkistin Jean Boldtin kannattajat alkoivat pitämään päivittäin omia kokouksiaan Senaatintorilla ja Nikolainkirkon portailla.[4] Jean Boldt oli kuopiolaissyntyinen asianajaja ja toimittaja, joka 1890-luvulla oli kiinnostunut teosofiasta ja myöhemmin tolstoilaisuudesta sekä sosialismista. Järnefeltiä huomattavasti radikaalimpi Boldt kannatti muun muassa eläinsuojelua ja kasvissyöntiä.[11]

Nikolainkirkon portailla pitämissään puheissa Boldt hyökkäsi erityisesti suurpääomaa ja rikkaita kapitalisteja vastaan mainiten nimeltä muun muassa asetehtailija Hugo Standertskjöldin, laivanvarustaja Lars Krogiuksen, toimitusjohtaja Jacob von Julinin sekä sahanomistaja James Salvesenin, joiden päitä hän vaati vadille.[12] Kesäkuun alussa Boldt yritti koota omaa punakaartia, siinä kuitenkaan onnistumatta.[8] Myös Väinö Linna mainitsee hänen hurmoshenkiset vallankumouspuheensa Täällä Pohjantähden alla -trilogian toisessa osassa. Boldtin lisäksi toinen kokousten johtohahmoista oli entinen pappi Juho Uoti.[13] Heidän ohellaan kokouksissa puhui muun muassa entinen kansanedustaja J. F. Kivikoski.[14]

Kesäkuun 17. päivänä joukko Boldtin kannattajia jäi jumalanpalveluksen jälkeen Nikolainkirkkoon ja alkoi pappien tai miliisin estelemättä ilmeisesti myös rikkomaan paikkoja.[4] Valtauksen jälkeen Boldt nousi saarnastuoliin ja alkoi pitämään omaa puhettaan. Kirkko täyttyi illan aikana äärimmilleen, anarkistit pitivät omia palopuheitaan ja lauloivat työväenlauluja. Lopulta paikalle jäi yön tullessa noin 200–300 henkeä, joita miliisi yritti poistaa kirkosta, mutta joukossa olleet sotilaat saivat kuitenkin estettyä tämän. Miliisi teki uuden iskun aamuyöllä ja onnistui tällä kertaa pidättämään Boldtin sekä tyhjentämään Nikolainkirkon 18 tuntia kestäneen valtauksen jälkeen. Boldtin vangitseminen aiheutti Senaatintorilla rajua mellakointia, kun hänen kannattajansa kivittivät poliisilaitoksen ikkunoita ja yrittivät vapauttaa Boldtin. Mellakoinnissa loukkaantui kolme miliisiä.[8] Oikeudenkäynnissä Boldt luokiteltiin mielenvikaiseksi ja hänet suljettiin Niuvanniemen mielisairaalaan. Boldt vapautui vain hieman ennen kuolemaansa vuonna 1920.[15]

Kirjailija Juha Siltanen on kirjoittanut Nikolainkirkon tapahtumista näytelmän Vallankumous, joka sai ensi-iltansa KOM-teatterissa vuoden 2014 lokakuussa.[16]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Valpola, Veli (toim.): Uusi Tietosanakirja 9, s. 287. Tietosanakirja Oy, Helsinki 1962.
  2. ↑ Arvid Järnefelt ajattelijana 21.4.2010. Aikalainen. Arkistoitu 29.11.2014. Viitattu 14.9.2014.
  3. ↑ Ripatti, Mikko: ”Mihin koulu opettaa? Arvid Järnefelt kasvatuksesta.” 50 vuotta opettajankoulutusta Savonlinnassa. Viitattu 14.9.2014.
  4. ↑ a b c d e f Isopahkala, Harri: Keppihevonen vai tukikeppi? Kirkko, papisto ja uskonto kriisivuosina 1917-1919 Oulun sanomalehdissä. S. 29–34. Pro gradu-tutkielma, Joensuun yliopiston teologinen tiedekunta 2009.
  5. ↑ a b ARVID JÄRNEFELT: KIRKKOPUHEET. Teosofia.net. Viitattu 14.9.2014.
  6. ↑ a b Arvid Järnefelt, Lohja. Elias-kirjailijat. Viitattu 14.9.2014.
  7. ↑ a b Tawaststjerna, Erik: Sibelius, s. 286. Suuri Suomalainen Kirjakerho, Keuruu 1997. ISBN 951-643-904-7.
  8. ↑ a b c Nyström, Samu: Poikkeusajan kaupunkielämäkerta: Helsinki ja helsinkiläiset maailmansodassa 1914–1918. S. 136–137. Helsingin yliopiston humanistinen tiedekunta 2013.
  9. ↑ Arvioita, katsauksia: Arvid Järnefelt vieraantuneisuuden kriitikkona ja päiväkirjan kirjoittajana. Hiidenkivi, 2011, nro 5. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.9.2014. (Arkistoitu – Internet Archive)
  10. ↑ Järnefelt, Arvid: Kirkkopuheet. Helsinki: Vihtori Kosonen, 1917. Teoksen verkkoversio.
  11. ↑ Knif, Henrik: Boldt, Jean (1865–1920). Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. 16.8.2010. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
  12. ↑ Kuisma, Markku: Sodasta syntynyt: Itsenäisen Suomen synty Sarajevon laukauksista 1914–1920. WSOY 2010. ISBN 978-951-0-36340-9.
  13. ↑ Kerro tarina Tuomiokirkosta 7.12.2010. Kirkko & Kaupunki. Arkistoitu 11.9.2014. Viitattu 14.9.2014.
  14. ↑ Rajavuori, Anna: ”Kirkkomellakat Helsingissä 1917”, Työväki kumouksessa, s. 191. (Väki Voimakas -vuosikirja 30) Helsinki: Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura, 2017. ISBN 978-952-59765-9-5 Teoksen verkkoversio (PDF).
  15. ↑ Robert Boldt (1861–1923). (Arkistoitu – Internet Archive) Lohjan kotiseutututkimuksen ystävät. Viitattu 14.9.2014.
  16. ↑ Teatteria köyhien ja kurjien puolelta 7.5.2014. Tiedonantaja. Arkistoitu 29.11.2014. Viitattu 14.9.2014.

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Helsingin_kirkkomellakat_1917&oldid=22331848”