Heinäkuun kriisi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Euroopan puolustusliitot vuonna 1914: Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian kolmiliitto ruskealla, Ison-Britannian, Ranskan ja Venäjän kolmoisentente vihreällä.

Heinäkuun kriisiksi kutsutaan Itävalta-Unkarin ja Serbian välille heinäkuussa 1914 arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen syntynyttä kriisiä, joka johti ensimmäisen maailmansodan syttymiseen.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kriisin taustalla oli Itävalta-Unkarin ja Serbian pitkään jatkunut vastakkainasettelu, jonka syynä olivat Serbian vaatimukset Itävalta-Unkarille kuuluneiden eteläisten slaavien asuttamien alueiden ”vapauttamisesta” ja yhdistämisestä Suur-Serbiaksi. Serbinationalistien kiinnostuksen kohteena oli varsinkin Bosnia-Hertsegovina, jonka Itävalta-Unkari oli liittänyt itseensä virallisesti vuonna 1908. Liitosta seuranneesta Bosnian kriisistä alkaen kaksoismonarkian johdossa oltiin vakuuttuneita, että sota Serbiaa vastaan olisi edessä ennemmin tai myöhemmin. Ehkäisysodan aloittamista harkittiin kahdesti vuonna 1913, mutta kummallakin kerralla suunnitelma kaatui Saksan ja Italian tuen puuttumiseen.[1]

Tapahtumat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Sarajevon laukaukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Gavrilo Princip ampuu arkkiherttua Frans Ferdinandin. Tuntemattoman piirtäjän piirros itävaltalaisesta sanomalehdestä.

Heinäkuun kriisi sai alkunsa niin sanotuista Sarajevon laukauksista 28. kesäkuuta 1914, jolloin Sarajevossa Bosniassa tarkastusmatkalla ollut Itävalta-Unkarin kruununprinssi, arkkiherttua Frans Ferdinand vaimoineen joutui salamurhan uhriksi. Murhaaja oli bosnialainen opiskelija Gavrilo Princip, joka kuului kiihkokansallismielisten serbien Musta käsi -nimiseen maanalaiseen järjestöön.[2][3] Operaation taustalla oli Serbian sotilastiedustelun johtaja Dragutin Dimitrijević, joka oli samalla myös Musta käsi -järjestön johtaja salanimellä "Apis". Serbian pääministeri Nikola Pašić oli kuullut murhasuunnitelmasta etukäteen ja yrittänyt varoittaa Itävallan hallitusta, mutta hänen peitellysti muotoiltua varoitusviestiään ei oltu ymmärretty.[2] Vaikka Serbian hallitus ei ollut vastuussa arkkiherttuan murhasta, Itävallassa se yhdistettiin pian tekoon.[3]

Itävalta-Unkarin armeijan pääesikunnan päällikkö Franz Conrad von Hötzendorf ja ulkoministeri Leopold von Berchtold näkivät nyt tilaisuuden ratkaista Serbian ongelma lopullisesti. Conrad oli jo aiemmin kannattanut ehkäisysotaa Serbiaa vastaan ja saanut lokakuussa 1913 Saksan keisari Vilhelm II:lta lupauksen, että Saksa tukisi Itävalta-Unkaria mahdollisessa sodassa Serbiaa vastaan.[2][1] Heinäkuun alussa 1914 Berchtold matkusti vielä Berliiniin varmistamaan asian, ja Vilhelm toisti lupauksen Saksa täydestä tuesta, koska piti sitä välttämättömänä Saksan tärkeimmän liittolaisen säilymisen kannalta. Saksan hallitus tosin halusi rajoittaa mahdollisen konfliktin vain Itävalta-Unkarin ja Serbian väliseksi, kun taas pääesikunta oli valmis tukemaan Itävalta-Unkaria varauksettomasti.[3] Itävallan hallitus ja sotilasjohto olivat myös valmiit sotaan, mutta Unkarin pääministeri István Tisza antoi hyväksyntänsä vasta kun hänelle luvattiin, että tavoitteena ei ollut liittää Serbian alueita valtakuntaan, mikä olisi lisännyt maan serbiväestön osuutta.[1]

Itävalta-Unkarin uhkavaatimus Serbialle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itävalta-Unkarin hallitus päätti esittää Serbialle uhkavaatimuksen, jossa Serbiaa syytettäisiin arkkiherttuan murhasta ja vaadittaisiin hyvitystä. Uhkavaatimuksen ehdot päätettiin laatia sellaisiksi, että Serbian olisi mahdotonta hyväksyä niitä, ja näin saataisiin tekosyy sodan julistamiselle. Uhkavaatimuksen teksti laadittiin hallituksen istunnoissa 15. ja 19. heinäkuuta, mutta se esitettiin Serbian hallitukselle vasta illalla 23. heinäkuuta.[2][1] Lähettämistä lykättiin neljällä päivällä, jotta Venäjällä valtiovierailulla olleet Ranskan presidentti Raymond Poincaré ja pääministeri René Viviani ehtisivät sillä välin lähteä kotimatkalle, eikä Venäjän johto pääsisi näin välittömästi neuvottelemaan jatkotoimista tärkeimmän liittolaisensa kanssa. Kuultuaan uhkavaatimuksesta Venäjä ilmoitti 24. heinäkuuta, ettei se tulisi sallimaan Serbian kukistamista.[2]

Uhkavaatimuksessa Serbiaa vaadittiin lopettamaan kaikki kampanjansa Itävalta-Unkaria vastaan, erottamaan niihin osallistuneet virkamiehet, hajottamaan nationalistiset järjestöt ja sallimaan Itävalta-Unkarin viranomaisten osallistuminen murha-attentaattia koskeneisiin tutkimuksiin.[3] Serbian vastaus saapui 25. heinäkuuta. Siinä maan hallitus ilmoitti suostuvansa kaikkiin ehtoihin paitsi kahteen: mahdottomiksi katsottiin keiden tahansa virkamiesten erottaminen Itävalta-Unkarin niin vaatiessa sekä Itävalta-Unkarin viranomaisten osallistuminen serbialaisten järjestöjen hajottamiseen ja oikeustoimiin niiden jäseniä vastaan. Serbian hallituksen mukaan nämä vaatimukset loukkasivat maan suvereniteettia. Se ehdotti sen sijaan asian käsittelyä pysyvässä välitystuomioistuimessa tai Euroopan suurvaltojen kesken. Itävalta-Unkarin hallitus katsoi kuitenkin Serbian vastauksen epätyydyttäväksi ja sen vastaanotettuaan katkaisi diplomaattisuhteet Serbiaan sekä aloitti osittaisen liikekannallepanon.[1][2]

Sodanjulistukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iso-Britannia oli ehdottanut kansainvälisen konferenssin koollekutsumista tilanteen selvittämiseksi ja Venäjä lisäneuovtteluja Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä.[3] Itävalta-Unkarin hallitus halusi kuitenkin sodan ja ulkoministeri Berchtold pyysi keisari Frans Joosef I:ä antamaan sodanjulistuksen ennen kuin entente-maat ehtisivät tehdä seuraavan siirtonsa kiistan rauhanomaiseksi ratkaisemiseksi.[1] Samaan aikaan kolmiviikkoiselta risteilyltä palannut Vilhelm II pyysi Saksan ulkoministeriötä neuvomaan Itävalta-Unkaria olemaan julistamatta sotaa ja tyytymään korkeintaan Belgradin tilapäiseen miehitykseen, mutta hänen pyyntönsä saapui liian myöhään. Itävalta-Unkari julisti sodan Serbialle 28. heinäkuuta ja alkoi pommittaa Belgradia seuraavana päivänä. Vastauksena Venäjä määräsi 29. heinäkuuta osittaisen ja seuraavana päivänä täysimittaisen liikekannallepanon.[2]

Saksan hallitus luopui tässä vaiheessa toivosta, että sota voitaisiin rajoittaa Itävalta-Unkarin ja Serbian väliseksi. Se esitti 31. heinäkuuta Venäjälle uhkavaatimuksen, jossa vaadittiin liikekannallepanon peruuttamista 24 tunnin kuluessa, ja Ranskalle toisen, jossa vaadittiin 18 tunnin kuluessa maalta vakuutusta puolueettomuudesta Saksan ja Venäjän välisen sodan aikana. Kumpaankaan uhkavaatimukseen ei vastattu, joten 1. elokuuta Saksa julisti sodan Venäjälle. Samana päivänä sekä Saksa että Ranska määräsivät liikekannallepanon. Kaksi päivää myöhemmin Saksa julisti sodan Ranskalle ja hyökkäsi seuraavana yönä Ranskaan Belgian kautta. Tämä veti myös Ison-Britannian mukaan konfliktiin, sillä vaikka se ei ollut sitoutunut lähtemään sotaan sen enempää Ranskan kuin Venäjänkään puolesta, se oli luvannut taata Belgian koskemattomuuden. Maailmansodan alkamisen viimeistelivät Britannian sodanjulistus Saksalle 4. elokuuta, Itävalta-Unkarin Venäjälle 5. elokuuta, Serbian Saksalle 6. elokuuta, Ranskan Itävalta-Unkarille 10. elokuuta ja Britannian Itävalta-Unkarille 12. elokuuta.[2]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e f Austria (foreign policy 1878–1908) (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 29.6.2013.
  2. a b c d e f g h World War I (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 29.6.2013.
  3. a b c d e Kalervo Hovi: Wienin kongressista ensimmäiseen maailmansotaan, s. 704. Teoksessa Maailmanhistorian pikkujättiläinen. WSOY 1988.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]