Toinen Marokon kriisi
Toinen Marokon kriisi eli Agadirin kriisi oli kansainvälinen kriisi, joka puhkesi 1. heinäkuuta 1911 ja johti siihen, että Marokko menetti itsenäisyytensä.
Kriisi alkoi, kun Saksan keisarikunnan laivaston SMS Panther toi marokkolaiseen Agadirin kaupunkiin joukkoja suojelemaan Saksan kansalaisia ja saksalaisia yrityksiä alkuperäisväestön levottomuuksilta. Saksa syytti Ranskaa yrityksestä liittää Marokko osaksi Ranskan siirtomaita[1]
Reaktio maailmalla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälinen lehdistö käsitteli kannanotoissaan 2. heinäkuuta laajasti saksalaisten edesottamuksia Marokossa. Saksan hallitusmielinen, mutta myös liberaalinen, lehdistö tervehti tyydytyksellä tykkiveneoperaatiota, kun taas konservatiivinen Kreuzzeitung kirjoitti ”Koko Saksan kansa pidättelee hengitystä”.[2] Liberaali Frankfurter Zeitung tiivisti kannanottonsa yhteen lauseeseen ”Vihdoinkin”.
Sen sijaan vasemmistoliberaalinen Berliner Tageblatt suhtautui operaatioon kriittisesti: ”Saksan kansalla on oikeus tietää mitä tapahtuu. On selvää, että saksalaisten yritysten etujen vaarantaminen Marokossa ei ole riittävä peruste tykkiveneen lähettämiseen”.[2]
Konservatiinen englantilainen Observer reagoi järkyttyneenä: ”Saksalaishyökkäys tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta!”, kun taas Lontoon Times näki asiat rauhallisemmin: ”Saksan ottama askel ei johda välttämättä vakaviin seurauksiin”.[2]
Ranskassa oikeistolehti Eclair korosti, että Ranskan hallitus ei voi antaa saksalaisille periksi: ”Saksa haluaa saada jalansijan Atlantin äärellä, jotta se voisi aiheuttaa ranskalaisille alati vaikeuksia ja rajoittaa Ranskan vaikutusvaltaa”.[2]
Englannin valtiovarainministeri David Lloyd George varoitti Saksan hallitusta epäsuorasti rauhan vaarantamisesta puheessaan, jonka hän piti lontoolaisille pankkimiehille. Espanja taas ilmaisi 5. heinäkuuta tyytyväisyyttä Saksan tunkeutumisesta Marokkoon, kun taas Saksan sosiaalidemokraattinen puolue protestoi hallituksen Marokon-politiikkaa vastaan 4. elokuuta ja vaati valtiopäiviä koolle.[2]
Sopimus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Saksan ja Ranskan välinen sota vältettiin neuvotteluilla Berliinissä 4. marraskuuta, jossa molemmat osapuolet allekirjoittavat ns. Marokon-Kongo-sopimuksen. Sopimuksessa Ranskalla on Marokossa poliittinen johtoasema ja Saksalla ja Ranskalla tasaveroinen taloudellinen asema Marokossa.[1]
Myönnyttyään Marokon Ranskalle Saksa sai vastineeksi 275 000 km²:n laajuisen maa-alueen Ranskan Päiväntasaajan Afrikasta nykyisen Kongon alueelta, joka liitettiin Saksan Kameruniin. Alue on pääasiassa suota.[1] Marokon sulttaani Abdelhafid allekirjoitti Fèsin sopimuksen, jolla maasta tuli Ranskan protektoraatti. Sopimuksen mukaisesti perustettiin Ranskan Marokko ja Espanjan Marokko. Espanjan osuus oli Luoteis-Marokossa pieni kaistale, johon kuuluivat Tanger, Rif, Atlantin rannikolla lounaassa oleva Ifni sekä Tarfaya, joka jäi muodollisesti sulttaanin valtaan[3].
Marokkoon asetettiin sveitsiläinen erityistarkkailija. Hänen tehtävänään oli valvoa, että sopimuksen ehdot pidettiin. Hän asettui asumaan Tangeriin. Tangerista tehtiin vuonna 1923 kansainvälinen vyöhyke, jota hallitsivat Ranskan, Espanjan ja Britannian virkamiehet. Italia liittyi sopimukseen vuonna 1928.
Vaikka Fèsin sopimus ratkaisi Marokon kohtalon lopullisesti, se oli silti vasta alkua Ranskan yrityksille saada koko maa hallintaansa. Viimeinen kolkka alistui ranskalaisten valtaan vasta vuonna 1934. Ranskan valtakausi Marokossa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä maa itsenäistyi jälleen vuonna 1956.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Suomen ja maailman tapahtumat 1900–1999, s. 136. Saksalainen tykkivene Panther Agadirissa. Weilin+Göös, 1999. ISBN 951-35-6529-7.
- ↑ a b c d e Vuosisatamme Kronikka, s. 136. Saksalainen tykkivene Agadiriin. Gummerus, 1999. ISBN 951-20-2893-X.
- ↑ Harold D. Nelson, "Morocco, a country study" Foreign Area Studies, The American University, DA Pamphlet No.550-49 (Washington, DC 1985), s. 43, siteerattu GlobalSecurity.org: "The United Nations Failure in Southern Morocco" 1997