Goottilainen historiankirjoitus
 |
Tämän artikkelin tai sen osan paikkansapitävyys on kyseenalaistettu. Voit auttaa varmistamaan, että kyseenalaistetut väittämät ovat luotettavasti lähteistettyjä. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Määritelmä on täysin erilainen kuin esim. ruotsin- ja englanninkielisessä versioissa. Koko artikkeli näyttää käsittelevän väärää aihetta. |
Goottilainen tai gööttiläinen historiankirjoitus oli keski- ja renessanssiajalla vallitseva historiankirjoituksen muoto Euroopassa. Sen avulla pyrittiin osoittamaan, että kansa polveutui Raamatun kantaisistä. Tämä oli silloisen maailmankuvan mukaan korkein mahdollinen mainesana, jonka kansa saattoi saada osakseen.
Goottilaisen historiankirjoituksen juuret
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä].jpg)
Gootit olivat muinainen itägermaaninen kansa, jotka kirjoittivat 500- ja 600-luvuilla itselleen voitokasta historiaa yhdistämällä muinaisiin taruihinsa Vanhan testamentin tietoja. He katsoivat periytyvänsä Nooan pojan Jaafetin pojasta Maagogista, joka oli hallinnut maailmaa ennen roomalaisia.
Myös skyyttalaista sukujuurta pidettiin arvossa. Skyytit olivat antiikin kirjoittajien teksteissä esiintyvä tarunomainen kansa, joiden sanottiin olevan kotoisin Mustanmeren pohjoispuolelta ja kadonneen noin 300-luvulla eaa. Roomalaiskaudella skyyttien maasta alettiin puhua laajassa merkityksessä viittaamaan epämääräisiin ja tuntemattomiin Itä-Euroopan ja Pohjois-Afrikan alueisiin. Ruotsissa skyyttalainen traditio yhdistyi goottilaiseen, sillä katsottiin, että skyytit polveutuivat goottien kantaisästä, Maagogista.
Goottilainen historiankirjoitus omaksuttiin muiden muassa Espanjassa, Ranskassa, Englannissa, Tanskassa ja Norjassa. Ruotsalaisen kronikkakirjallisuuden ohjeistoksi se tuli historioitsijaveljesten, Johannes ja Olaus Magnuksen tutkimusten välityksellä. Goottilainen historiankirjoitus vakiinnutti asemansa Ruotsissa 1500- ja 1600-luvuilla, ja se edusti ajan virallista historiankirjoitusta. Sitä viljeltiin poliittisessa retoriikassa, akatemisessa puheessa, pappeinkokouksissa, valtakunnan merkittävien tilaisuuksien, kuten kruunajaisten ja kuninkaallisten hautajaisten puheissa sekä saarnoissa.
Suomen historiankirjoituksessa goottilaista suuntausta edustivat muiden muassa Johannes Messenius ja Daniel Juslenius. Messeniuksen mukaan suomalaiset periytyivät Nooan pojasta Thuiskonista, joka sai vedenpaisumuksen jälkeen vallan käsiinsä. Thuiskon perusti laajan valtakunnan, jonka itäiset osat ulottuivat Saksista aina Tornioon saakkalähde?. Jusleniuksen teorian mukaan Maagogin jälkeläiset vaelsivat Suomeen vedenpaisumuksen jälkeen.
Kritiikki
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Valistuksen ja lähdekritiikin myötä goottiteorioiden suosio alkoi laantua. Ruotsissa niiden aseman heikkenemiseen vaikutti myös suurvalta-aseman menetys. Kritiikki esitettiin aluksi peitellysti, sillä goottihistoria oli edelleen maan virallisen historiankirjoituksen asemassa. Ruotsin oikeushistoriaa kirjoittanut Johannes Loccenius jätti teoksensa ensimmäisessä painoksessa goottilaisen varhaishistorian kokonaan käsittelemättä. Hän joutui kuitenkin myöhemmin lisäämään sen teoksensa toiseen painokseen.
Eräänlainen vastahistoria löytyi rahvaalle suunnatuista historiallisista kronikoista (kuten Suomessa Laurentius Petri Aboicuksen laatimasta Ajan tiedosta). Rahvaan kronikat eivät kertoneet muinaisesta suuruudesta, vaan sodista, taudeista, nälästä ja muista kärsimyksistä. Goottihistoriat olivat aateliston ja sivistyneistön yksityisomaisuuttaselvennä.
Henrik Gabriel Porthan oli Suomessa ensimmäisiä kriittisen historiankirjoituksen edustajia 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän piti tavoitteenaan goottilaisperinnön irtijuurimista Suomen historian lähteistä. Hän oli ärsyyntynyt goottihistorioitsijoiden olemattomasta lähdekritiikistä ja suomi edeltäjiään kovasanaisesti. Eräänkin edeltäjänsä tekeleen hän sanoi olevan ”siinä määrin typerä, mätä, ja vailla kaikkea luotettavuutta, ettei sitä pitäisi historiankirjoissa edes mainita”. Porthanin mielestä historian tehtävänä oli olla elämän opettaja, joka ohjaa uusiin ratkaisuihin. Goottilaisedeltäjät taas käyttivät historiaa oikeuttamaan nykyisyyttä ja lähimenneisyydessä tehtyjä valintoja.
Nykynäkökulmasta goottihistoriat näyttävät tarunomaisilta ja niiden suosio on ollut monien spekulaatioiden kohteena. Syyksi on ehdotettu varhaisten historiankirjoittajien tietämättömyyttä, historiallisten asiakirjalähteiden puutetta ja isänmaallista mielialaa. Kustaa Vaasan sanotaan olleen piinallisen tietoinen sukunsa suhteellisen yksinkertaisesta alkuperästä. Goottihistoria tarjosi siihen ratkaisun. Vaasa-suvun aikana kuninkaanlinnaan suunniteltiin muotokuvagalleria, jossa suvun edustajat liitettiin goottilaiseen sankariaikaan. Suvun vesa kuningas Eerik sai tarukuninkaiden sarjan mukaan järjestysnumerokseen XIV, sillä näin monta Eerikiä katsottiin edeltäneen häntä Nooan suvun ajoista lähtien. Myös Kaarle-herttualle painettiin sukutaulu, joka ulottui Maagogiin ja sisälsi goottilaiset sankarikuninkaat.[1]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Johannesson, Kurt: Gotisk renässans. Johannes och Olaus Magnus som politiker och historiker. SHS, Helsinki, 1982.
- Lehtinen, Erkki: Suomen varhaishistorian ja ristiretkikauden kuvausta uskonpuhdistus- ja suurvalta-aikana. Almqvist & Wiksell International, Stockholm, 1968.
- Lindroth, Sten: Svensk lärdomshistoria. (Del I: Medeltiden och reformationstiden) P.A. Nordstedt & söners förlag, Stockholm, 1975.
- Urpilainen, Erkki: Algot Scarin. Gööttiläisen historiankirjoituksen mureneminen Ruotsissa 1700-luvun alkupuolella. SHS, Helsinki, 1993.
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Kannisto, Päivi: Suolatut säkeet – Suomen ja suomalaisten diskursiivinen muotoutuminen 1600-luvulta Topeliukseen. (Väitöskirja) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (painettu), Ellibs (verkkoversio), 2007. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste Teoksen verkkoversio.