Georg Heinrich von Görtz
Georg Heinrich von Görtz (myös Goertz; 1668 – 19. helmikuuta 1719 Tukholma, Ruotsi)[1][2] oli saksalainen valtiomies ja vapaaherra, joka vaikutti suuresti Ruotsin asioihin suuren Pohjan sodan aikana. Hän oli Holstein-Gottorpin herttuakunnan hallituksen johtava henkilö ja Ruotsin kuningas Kaarle XII:n erittäin vaikutusvaltainen neuvonantaja tämän viimeisinä elinvuosina. Görtz käytännössä johti Ruotsin talous- ja ulkopolitiikkaa vuosina 1716–1718. Kaarle XII:n kuoltua hänet syrjäytettiin ja teloitettiin.
Varhaisempi ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Görtz kuului vanhaan saksalaiseen aatelissukuun, joka oli lähtöisin Hessenin Schlitzistä ja sai vuonna 1677 valtakunnanvappaaherran arvon. Hänen isänsä Philipp Friedrich von Görtz oli kapteeni Frankenin piirissä. Görtz kirjautui vuonna 1693 Jenan yliopistoon.[1][3] Opiskeluaikanaan hän menetti kaksintaistelussa toisen silmänsä.[3]
Görtz oli vuodesta 1698 kamariherrana Holstein-Gottorpin herttuan Fredrik IV:n hovissa. Görtz seurasi herttuaa tämän osallistuessa Kaarle XII:n sotaretkeen. Fredrik IV:n kaaduttua vuonna 1702 Kliszówin taistelussa Görtz toi hänen ruumiinsa takaisin kotimaahan. Tukholmassa oleskellut herttuatar Hedvig Sofia antoi Görtzille salaneuvoksen arvon ja nimitti hänet prinssi Kristian Augustin johtamaan Holstein-Gottorpin hallitukseen.[1][3] Görtz sai vastuulleen herttuakunnan valtiovarainasiat, joiden hoidon hän uudisti.[1] Hän sai johtavan aseman Holstein-Gottorpin politiikassa, kun Hedvig Sofia vuonna 1708 kuoli ja Kristian Augustista tuli alaikäisen herttuan Kaarle Fredrikin sijaishallitsija. Görtz syrjäytti ja vangitutti tärkeimmän kilpailijansa Magnus von Wedderkopin vuonna 1709.[1][3]
Tanskan liityttyä uudelleen sotaan Ruotsia vastaan vuonna 1709 Görtz pyrki pitämään Holstein-Gottorpin ulkona sodasta parantamalla maan viileää suhdetta Tanskaan.[1][3] Hän loi läheisen suhteen kreivi Mauritz Vellingkiin ja sai sitä kautta vaikutusvaltaa Ruotsin ulkopolitiikkaan.[3] Kun Magnus Stenbockin komentama ruotsalainen armeija vuonna 1713 työntyi Holsteiniin hyökätäkseen sen kautta Tanskaan, Görtz yritti epätoivoisesti säilyttää herttuakunnan puolueettomana Tanskan silmissä samalla kun Tönningin linnoituskaupunki luovutettiin Stenbockille salaisella sopimuksella ja väärennetyllä herttuan määräyksellä. Tanska kuitenkin valtasi Holstein-Gottorpin, jonka suvereniteetin palauttamisesta tuli nyt Görtzin päätavoite.[1][3]
Görtz pyrki järjestämään Kaarle Fredrikin Ruotsin kruununperilliseksi ja saamaan Ruotsin suostumaan aluevaihtoon, jossa Tanska luopuisi Holstein-Gottorpista.[1] Vuonna 1713 hän sai Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:n hyväksymään sopimuksen, jonka mukaan tämä tukisi Holstein-Gottorpin itsenäisyyden palauttamista ja Kaarle Fredrikiä Ruotsin kruununperijäksi, jos Kaarle Fredrik Ruotsin valtaistuimelle noustuaan luovuttaisi Ruotsille kuuluneen Stettinin Preussille. Sopimuksen mukaan puolueettomien preussilais-holsteinilaisten joukkojen tuli ”takavarikoida” Stettin, mutta Pommerin ruotsalainen kenraalikuvernööri Johan August Meijerfeldt kieltäytyi luovuttamasta kaupunkia. Görtz lähetti samana vuonna Henning Friedrich von Bassewitzin Venäjälle neuvottelemaan vastaavasta sopimuksesta sekä Kaarle Fredrikin naittamisesta Pietari Suuren tyttären kanssa, mutta nämä neuvottelut eivät johtaneet mihinkään.[1][3] Görtz yritti myös välittää erillisrauhaa Ruotsin ja Tanskan välille.[3]
Görtzin puolisona oli vuodesta 1704 Christine Magdalene Reventlow, joka kuoli vuonna 1713.[1][2] Heillä oli kaksi tytärtä. Görtzin vävy oli tanskalainen kenraali Johan Frederik Bardenfleth.[2]
Kaarle XII:n neuvonantajana[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtaneuvosten muodostama Ruotsin tilapäishallitus suhtautui Görtziin kielteisesti, mutta hän saavutti Turkista palanneen kuningas Kaarle XII:n luottamuksen tavattuaan tämän vuoden 1714 lopulla Stralsundissa. Görtz oli vuodesta 1715 virallisesti Holstein-Gottorpin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, mutta käytännössä hänestä tuli Kaarle XII:n johtava ja lähes kaikkivaltias neuvonantaja.[1][4][3] Hän oli vastuussa suoraan kuninkaalle ja sai toimia ohi keskushallinnon elinten, kuten valtaneuvoston, kansliakollegion ja valtiokonttorin. Hänestä tuli Ruotsissa erittäin vihattu, sillä kaikki vuosien 1716–1718 poikkeustoimet yhdistettiin häneen.[1]
Saadakseen lisätuloja armeijan varusteluun Görtz järjesti suuren obligaatiolainan. Sitä hoiti hänen ohjauksessaan tammikuussa 1716 perustettu varainhankintavaliokunta (upphandlingsdeputationen), joka sai vähitellen vastuulleen kaikki valtion tulot ja menot sekä vallan kontrolloida osaa viennistä. Görtz hallitsi näin taloutta.[1][3] Sotataloutta rahoitettiin myös erilaisilla pakkokeinoilla: Verotus muutettiin kokonaan rahalla maksettavaksi ja progressiiviseksi, ja valtio alkoi valvoa ulkomaankauppaa, ottaa pakkolainoja sekä pakkolunastaa sotataloudelle tarpeellisia tuotteita alihintaan.[5] Raudantuotanto otettiin lopulta kokonaan valtion haltuun, ja raudanviennistä saaduilla voitoilla rahoitettiin välttämätöntä tuontia.[1][5] Liikkeelle laskettiin hätäseteleitä (myntsedlar) eli nimellisarvoltaan pieniä obligaatioita, joilla maksettiin pääasiassa armeijan kuluja. Myös kuparisia hätärahoja (mynttecken) lyötiin, mutta niistä oli päätetty jo ennen Görtzin tuloa talousasioiden johtoon.[1][3]
Ollessaan vuonna 1716 matkalla Alankomaissa ja Ranskassa Görtz lupasi salaisissa neuvotteluissa Englannin jakobiiteille Ruotsin tekevän maihinnousun Skotlantiin Stuartien palauttamiseksi valtaan, jos jakobiitit lainaisivat Ruotsille 300 000 riikintaaleria. Hän sai jakobiiteilta lopulta 175 000 livreä, mutta luvattua maihinnousua ei toteutettu. Kun Englannin hallitus sai tästä tiedon, se vaati Alankomaita vangitsemaan Görtzin. Hänet vangittiin helmikuussa 1717 Arnhemissa, mitä pidettiin kansainvälisen oikeuden loukkauksena. Gelderlandin provinssin paikallishallinto vapautti hänet elokuussa 1717 vastoin Alankomaiden hallituksen tahtoa.[1][3]
Görtz ja Kaarle XII halusivat hajottaa Ruotsin vihollisten liittouman pitämällä esillä erillisrauhojen mahdollisuutta, joten Görtz sai täydet valtuudet käydä rauhantunnusteluja.[1] Hän tapasi elokuussa 1717 Pietari Suuren Het Loon palatsissa Alankomaissa ja vieraili saman vuoden syksyllä Venäjän miehittämässä Suomessa. Ahvenanmaalla järjestettiin seuraavana vuonna Ruotsin ja Venäjän välinen rauhankongressi, jossa Ruotsia edustivat Görtz ja kreivi Carl Gyllenborg.[1][3] Görtz käytti pitkiä neuvotteluja ajan pelaamiseen ja vihollismaiden keskinäisen luottamuksen romuttamiseen, jotta Ruotsi saisi hengähdystauon sodassa.[1] Ahvenanmaan neuvotteluissa saatiin aikaan rauhansopimusluonnos, mutta Kaarle XII ei hyväksynyt sitä.[5] Neuvotteluiden ollessa yhä kesken Görtz lähti marraskuun 1718 lopussa Ruotsiin tapaamaan kuningasta.[1][3]
Kukistuminen ja kuolema[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaarle XII:n saatua surmansa rintamalla Görtz oli tuhon oma. Ylhäisö ja virkamiehistö vihasivat häntä juonittelevana ulkomaalaisena ja kansa piti häntä veronylkyrinä ja kurjuuden aiheuttajana.[5][3] Myös Kaarlen sisko ja seuraaja Ulriika Eleonoora inhosi Görtziä.[1] Ulriika Eleonooran puoliso, armeijan generalissimus Fredrik Hesseniläinen järjesti ensi töikseen Görtzin pidätetyksi estääkseen tätä puuttumasta kruununperimykseen ja lisätäkseen omaa suosiotaan. Kuninkaan luo Fredriksteniin matkalla ollut Görtz vangittiin 2. joulukuuta 1718 Tanumin pappilassa. Hänelle järjestettiin näytösoikeudenkäynti valtaneuvoston päätöksellä tammikuussa 1719 asetetussa erityiskomissiossa, jonka jäsenet olivat hänen vihamiehiään, eikä hänelle annettu oikeutta asianajajaan. Häntä syytettiin pahantahtoisuudesta ja petollisuudesta kuningasta ja valtakuntaa kohtaan, kuninkaan suosion hankkimisesta virkamiehiä panettelemalla, kuninkaan saattamisesta alamaistensa epäluottamuksen alaiseksi ja rauhan solmimisen jarruttamisesta. Görtz tuomittiin kuolemaan 11. helmikuuta ja teloitettiin mestaamalla Tukholmassa 19. helmikuuta 1719.[1][3]
Görtzille pidetty häpeämättömän poliittinen oikeudenkäynti herätti Euroopassa yleistä paheksuntaa.[4] Hänet haudattiin Schlitzin kaupunginkirkkoon Saksaan.[2]
Jälkivaikutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Görtzin väitettiin aiheuttaneen Ruotsin valtiolle taloudellisia menetyksiä, joita vaadittiin korvattaviksi hänen kuolinpesänsä varoista.[1] Vuoden 1723 säätyvaltiopäiville esitetyn selvityksen mukaan hänen perillisensä olivat velkaa Ruotsin valtiolle 15 tynnyriä kultaa. Perilliset vaativat vuorostaan Ruotsin valtiolta korvauksia. Venäjän hovin painostuksesta perillisille maksettiin 1770-luvulla 1,2 miljoonan hopeataalerin korvaukset, joista tosin suurin osa päätyi heidän saatavansa ostaneelle konsortiolle. Lisäksi kuningas Kustaa III lahjoitti vuonna 1776 Görtzin tyttärelle henkilökohtaisena lahjana 60 000 hopeataaleria maksuna ”valtion verivelasta”.[1][3] Görtzin jakobiiteilta saama valtiolaina maksettiin takaisin valtiopäivien päätöksellä vuonna 1755.[3]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x Sven Grauers: Georg Heinrich Goertz, von (ruotsiksi) Svensk Biografiskt Lexikon (1967–1969), Ruotsin valtionarkisto. Viitattu 10.9.2023.
- ↑ a b c d Hermann Kellenbenz: Görtz, Georg Heinrich Freiherr von (saksaksi) Neue Deutsche Biographie (1964), Deutsche Biographie. Viitattu 10.9.2023.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Nordisk familjebok (1908), s. 1403–1408 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 10.9.2023.
- ↑ a b Ilkka Mäntylä: ”Suurvaltakausi”, s. 267, 269 teoksessa Suomen historian pikkujättiläinen. WSOY, Helsinki 2002.
- ↑ a b c d Petri Karonen: Pohjoinen suurvalta: Ruotsi ja Suomi 1521–1809, s. 322–324. 4., uudistettu painos. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2014.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Georg Heinrich von Görtz Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||
