Berliinin kongressi

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämä artikkeli käsittelee vuoden 1878 kokousta. Vuoden 1884 Afrikan jakamista koskeneesta kokouksesta kerrotaan artikkelissa Berliinin konferenssi (1884).
Anton von Wernerin maalaus Berliinin kongressi (1881): Lopullinen kokous valtakunnankansliassa 13. heinäkuuta 1878, valtakunnankansleri Otto von Bismarck Gyula Andrássyn ja Pjotr Šuvalovin välissä, vasemmalla Alajos Károlyi, Aleksandr Gortšakov (istumassa) ja Benjamin Disraeli.

Berliinin kongressi 13. kesäkuuta – 13. heinäkuuta 1878 oli Euroopan suurvaltojen huippukokous, joka päätti Balkanin kansojen ja valtioiden kohtalosta Venäjän keisarikunnan ja Osmanien valtakunnan välisen sodan (1877–1878) jälkeen. Kongressia johti Saksan keisarikunnan kansleri Otto von Bismarck ja myös Ison-Britannian pääministerillä Benjamin Disraelilla oli siellä keskeinen rooli.[1] Berliinin kongressia on sanottu vaikuttavimmaksi Wienin kongressin jälkeen pidetyksi diplomaattien kokoukseksi.[2]

Huippukokouksen alkuasetelma oli Saksan ja Ison-Britannian kannalta sellainen, että Osmanien valtakunta oli Euroopan valtatasapainon vuoksi pelastettava pakottamalla Venäjä perääntymään vaatimuksistaan, Venäjän ja Ison-Britannian tilapäinen ristiriita oli ratkaistava sekä Venäjän ja Itävalta-Unkarin väliset eturistiriidat saatava sovitelluiksi. Venäjää edustanut iäkäs ulkoministeri Aleksandr Gortšakov, joka aiemmin oli tukenut Bismarckin Itävalta-Unkarin vastaista politiikkaa, kohtasi neuvotteluissa tiukempaa vastarintaa, kuin oli odottanut. Kriittisessä vaiheessa Disraeli, joka halusi estää sen mahdollisuuden, että Venäjän sotalaivat voisivat Konstantinopolista käsin katkaista Ison-Britannian meritien Intiaan, esitti uhkavaatimuksen Venäjälle ja ilmoitti voivansa lähteä kongressista välittömästi, jos hänen vaatimuksiaan ei huomioitaisi. Uhkavaatimuksen jälkeen Disraeli ja Bismarck keskustelivat kahdenkeskisellä päivällisellä muutaman tunnin ajan, jolloin Bismarck vakuuttui siitä, että Disraeli oli tosissaan. Myöhemmin samana iltana Disraelille ilmoitettiin, että Venäjä oli antanut periksi.[2]

Berliinin sopimus

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Valtiorajat Balkanilla kongressin päätösten jälkeen

Venäjä ja ottomaanit olivat jo solmineet maaliskuussa 1878 San Stefanon rauhansopimuksen, joka liitti Venäjään itäosan Armeniaa ja loi suur-Bulgarian, johon kuului 3/5 Balkanista. Kongressi vahvisti useita San Stefanossa tehdyistä päätöksistä, mutta muutti silti merkittävällä tavalla Venäjän etujen mukaiseksi laadittua San Stefanon rauhansopimusta. Romania, Serbia ja Montenegro saivat pitää niille myönnetyn itsenäisyyden. Vastoin Venäjän tahtoa Suur-Bulgariaa ei kuitenkaan perustettu, vaan Bulgariasta tuli itsenäinen ruhtinaskunta, joka menetti osmaneille Makedonian ja Itä-Rumelian. Itä-Rumelia, joka muodostui Bulgarian eteläosasta ja Balkanin vuoristosta, sai osittaisen autonomian, ja osmanien piti nimittää sille kristitty hallitsija. Venäjä sai Ardahanin, Batumin, Bessarabian ja osia Armeniasta (Kars). Britannia sai Kyproksen. Bosnia ja Hertsegovina siirtyivät Itävalta-Unkarin hallintaan 30 vuodeksi. Lisäksi Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää turkkilaisen alueen Novi Pazarista, Kreikan hyväksi tuli rajalinjan muutos Thessaliassa, Kreetalle luvattiin oma hallitus ja Osmanien valtakunta velvoitettiin huolehtimaan uskonnollisten vähemmistöryhmiensä oikeuksista.[3][4][5]

Kongressin varsinaiset osallistujamaat olivat Brittiläinen imperiumi, Itävalta-Unkari, Ranska, Saksa, Italia, Venäjä ja Osmanien valtakunta.[1] Kreikan, Romanian, Serbian ja Montenegron lähettiläät saivat osallistua omien maidensa asioiden käsittelyyn, mutta eivät olleet kongressin täysivaltaisia jäseniä.

Berliinin kongressin tuloksista hyötyi eniten Iso-Britannia, joka oli yhdessä Itävalta-Unkarin kanssa vaatinut San Stefanon rauhansopimuksen korjaamista ja lähettänyt laivasto-osaston kohti Istanbulia. Iso-Britannia ja Itävalta-Unkari pelkäsivät Venäjän vaikutusvallan kasvavan Balkanilla Suur-Bulgarian perustamisen myötä liian suureksi, koska Suur-Bulgaria olisi voinut joutua Venäjän hallintaan. Venäjän hallitus ei halunnut joutua uudelleen sotaan, koska sen armeija oli heikentynyt. Venäjä myöntyi Berliinissä Ison-Britannian ja Itävalta-Unkarin vaatimuksiin ja hyväksyi Berliinin sopimuksen, joka oli sen kannalta kompromissi. Bulgarian kannalta Berliinin sopimus oli merkkipaalu, joka määritti sen tulevaa kehitystä. Osmanien valtakuntaa sopimus heikensi odotetusti.[5] Venäjä menetti lähes kaikki ne edut, jotka se oli hankkinut Osmanien valtakunnalta Balkanilla.[6] Itävalta-Unkari sai Bosnian ja Hertsegovinan hallinnan myötä jalansijan Balkanilla, mikä lisäsi sen ja Venäjän kesken Balkanilla tulevaisuudessa syntyvän konfliktin riskiä. Suurvaltojen keskinäisissä suhteissa Berliinin sopimus tarkoitti kolmen keisarin, eli Vilhelm I:n, Aleksanteri II:n ja Frans Joosef I:n, välisen liiton purkautumista. Aleksanteri II oli raivoissaan siitä tavasta, jolla Bismarck oli johtanut kongressia, ja Saksan ja Venäjän suhde meni särölle.[2]

  1. a b Kaisu-Maija Nenonen & Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 677. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
  2. a b c Svanström, Ragnar: Kansojen historia. Osa 20. Imperialismi - demokratia, s. 147-158. WSOY, 1984. ISBN 951-0-09748-9
  3. Mailmanhistorian Atlas ISBN 978-951-20-7568-3, sivu 81
  4. Treaty Of San Stefano encyclopedia.com.
  5. a b Congress of Berlin encyclopedia.com.
  6. Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta, s. 64. Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä historiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.