Beat-sukupolvi

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Beat-runoilija Allen Ginsberg (vas.) seurassaan Timothy Leary ja John C. Lilly.

Beat-sukupolvi oli Yhdysvalloissa, erityisesti New Yorkissa ja San Franciscossa, 1950- ja 60-luvulla vaikuttanut kirjailijoiden ja runoilijoiden liike.

Beat-sukupolven varhaisia johtajia ja puhemiehiä olivat Jack Kerouac, Allen Ginsberg, William S. Burroughs, Lawrence Ferlinghetti ja Gary Snyder. Heissä henkilöityi uudenlainen tapa käyttäytyä ja elää, jonka ryhmän muutkin jäsenet pian omaksuivat.[1] Beat-liikkeeseen kuului muun muassa sovinnaisuuden torjuminen, protesti, runouden vapauttaminen akateemisesta arvokkuudesta ja "takaisin kaduille" sekä kiinnostus erilaisiin tapoihin puhdistautua ja vapautua henkisesti, kuten huumeet, jazz, seksi tai zenbuddhalaisuus.[2]

Beat-runoilijat ja kirjailijat kuten Ginsberg ja Kerouac kannattivat välittömyyden vaikutelman antavaa vapaata ja epämuodollista tekstin sommittelua, johon eivät kuulu suunnittelu ja tekstin muokkaaminen.[2]

Pääosa beat-kirjallisuudesta ja -runoudesta on omaelämäkerrallista, jossa konservatiivisen yhteiskunnan marginaaliin itsensä kokeva kirjailija tukeutuu suoraan henkilökohtaiseen kokemukseensa. Osoittamalla että "yksityinen on julkista" beat-kirjailijat pyrkivät murtautumaan yhteiskunnan tekopyhyyden läpi.[3]

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Beat-kirjailijoita yhdisti samanlainen ymmärrys elämästä – havaintojen, arviointien, tunteiden ja pyrkimysten mutkikas verkko. He jakoivat historiallisen ja poliittisen kokemuksen toisen maailmansodan loppuvaiheista ja Hiroshiman atomipommituksesta alkaneesta suuresta muutoksesta, johon kuului kylmän sodan alku ja kommunistivainot Yhdysvalloissa.[4] Varhaiset beat-kirjailijat nostivat esikuvikseen edellisen sukupolven kirjallisesta kaanonistaan torjumat Arthur Rimbaudin, Dylan Thomasin ja Kenneth Rexrothin sekä bop-muusikot Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien.[5]

Beat-sukupolven itsemäärittelyssä oleellista oli termin beat löytyminen. Sanaa olivat käyttäneet toisen maailmansodan jälkeen etupäässä jazzmuusikot ja katupojat slangissaan, jossa se merkitsi ’kelkasta pudonnutta’, ’köyhää’ ja ’uupunutta’. Newyorkilainen Herbert Huncke opetti sanan kirjailija William S. Burroughsille, joka vuorostaan opetti sen Columbia Collegen ensimmäisen vuosikurssin opiskelijalle Allen Ginsbergille ja hänen ystävälleen, collegen keskeyttäneelle Jack Kerouacille. Kerouac kiinnostui sanasta ja näki sillä syvemmän henkisen merkityksen kuin katuslangissa käytetty merkitys oli.[6]

Ginsberg ja hänen opiskelutoverinsa Lucien Carr kehittelivät collegessaan taiteelle ”uutta visiota” ja filosofiaa, jossa maailma yritettiin nähdä uudessa valossa, antaa sille merkitystä ja löytää pätevät arvot. Tämä oli tarkoitus toteuttaa kirjallisuuden kautta, minkä Ginsberg ja Kerouac myöhemmin tekivätkin.[7]

Ensimmäinen tunnettu beat-tyylinen teos on William S. Burroughsin ja Jack Kerouacin vuonna 1945 kirjoittama Ja virtahevot kiehuivat altaissaan. Se tosin julkaistiin ensimmäisen kerran vasta 2008.[8]

Jack Kerouacin esikoisromaani The Town and the City valmistui vuonna 1948. Kirjailijatoveri John Clellon Holmes pyysi marraskuussa 1948 Kerouacia luonnehtimaan tarinoidensa välittämää uutta asennetta muutamalla lauseella, ja vastauksessaan Kerouac kutsui ryhmäänsä ensi kertaa beat-sukupolveksi. Holmes käytti nimitystä kirjassaan Go (1952) ja marraskuussa 1952 artikkelissaan The New York Timesissa, jonka kautta se levisi yleiseen tietoisuuteen. Holmes luonnehti beat-sukupolvea meneillään olevaksi kulttuuriseksi vallankumoukseksi, jota suorittaa toisen maailmansodan jälkeinen ja kylmän sodan aikainen, erkaantunut sukupolvi, joka ei ole löytänyt henkisiä arvoja joita se voisi kunnioittaa. Holmes ei kuitenkaan vielä puhunut ”beat-kirjailijoista”.[9]

Beat-sukupolvesta ja kirjailijaryhmästä tuli kansallinen ilmiö vuonna 1957 kun Jack Kerouac julkaisi romaaninsa Matkalla ja kun Allen Ginsbergin runokokoelman sensuurioikeudenkäynti sai julkisuutta. Kerouac nähtiin beat-kirjailijoiden ryhmän puhemiehenä, ja häntä alettiin pyydellä määrittelemään käsite. Kerouac kirjoittikin aiheesta lehtiartikkeleita, joissa hän kuvasi liikkeen ajatuksen syntyneen alun perin pienessä ryhmässä New Yorkissa asuneita ystävyksiä, joita olivat Kerouac, Ginsberg, Carr, Burroughs, Huncke ja Holmes. Ryhmä oli jo hajonnut, kunnes Korean sodan jälkeen 1950-luvun alussa beat-sukupolvi syntyi uudelleen.[10]

Myös länsirannikolle San Franciscoon oli syntynyt beat-kirjailijoiden ryhmä. Allen Ginsberg näki San Franciscon ilmapiirin kokeellisempana ja radikaalimpana kuin itärannikon, ja hän muutti itsekin sinne vuonna 1955. Ginsbergin uskalias yhteiskunnallinen runo Huuto nousi kaksi vuotta myöhemmin hyvin tunnetuksi.[11] San Francisco Chroniclen kolumnisti Herb Caen keksi beat-sukupolven jäsentä tarkoittavan nimityksen beatnik keväällä 1958.[12]

Beat-sukupolven kirjallisuus sai 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa Yhdysvalloissa runsaasti huomiota. Liike kuitenkin jakoi kirjallisuuskriitikoita kahteen leiriin. Konservatiiviset kriitikot eivät beat-kirjallisuutta juurikaan arvostaneet vaan pitivät sen saamaa huomiota suhteettoman suurena. Monia vanhempia lukijoita häiritsi beat-kirjailijoiden hyökkäykset kapitalismia, konsumerismia, sotateollisuutta, rasismia ja ympäristön tuhoutumista vastaan. Toisaalta heidän vaatimuksensa yhteiskunnallisesta muutoksesta teki heistä monen lukijan silmissä sankareita.[13]

Liikkeen tärkeimpien hahmojen ohella tunnettuja beat-kirjailijoita ja -runoilijoita olivat esimerkiksi Gregory Corso, Michael McClure, Philip Whalen, Neal Cassady, Philip Lamantia, Lew Welch ja Bob Kaufman.[14] Myös Bob Dylan sai vaikutteita beat-runoilijoilta.[15] Pekka Kejosta on kutsuttu suomalaisen beat-kirjallisuuden isäksi.[16]

Beat-kirjallisuutta oli julkaistu 1960-luvun alkuvuosiin mennessä jo kymmenien teosten verran eri kirjailijoilta. Liike oli tyylillisesti suvaitseva mutta hyvin miesvaltainen. 1960-luvun aikana beatnikkien tilalle vastakulttuurin edustajina nousivat hipit, ja beat-sukupolven aika oli vuosikymmenen lopulla jo ohi. Jotkut liikkeen jäsenistä kuten Ginsberg ja Snyder jatkoivat liikkeen hiipumisenkin jälkeen uraansa ja menestyivät edelleen.[17] San Franciscossa toimii edelleen Lawrence Ferlinghettin vuonna 1953 perustama kirjakauppa City Lights Bookstore, jolla oli ja on yhä edelleen tärkeä asema Beat-kirjallisuuden julkaisijana.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Charters, Ann (toim.): The Penguin Book of the Beats. Penguin Books, 1992.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Charters 1992, s. xvii.
  2. a b Beat movement Encyclopaedia Britannica. Viitattu 25.10.2018.
  3. Charters 1992, s. 435–436.
  4. Charters 1992, s. xvi–xvii.
  5. Charters 1992, s. xvii.
  6. Charters 1992, s. xvii–xviii.
  7. Charters 1992, s. xviii.
  8. Matti Komulainen: Beatin alkujuurilla Turun Sanomat. 30.10.2010.
  9. Charters 1992, s. xix–xx.
  10. Charters 1992, s. xxi.
  11. Charters 1992, s. xxiv–xxviii.
  12. Charters 1992, s. xxii.
  13. Charters 1992, s. xxiv, xxix–xxxi.
  14. Charters 1992, s. vii–xii.
  15. Charters 1992, s. 370.
  16. Kirjailijaliiton julkaisut: Kirjailijakuvia-dokumenttisarja Suomen Kirjailijaliitto. Viitattu 25.10.2018.
  17. Charters 1992, s. xxxii–xxxvi.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]