Baltian maiden itsenäistyminen 1986–1991

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Baltian maiden itsenäistyminen 1986–1991 alkoi vuonna 1986 ympäristönsuojeluliikkeestä. Baltian maat Liettua, Latvia ja Viro oli liitetty Neuvostoliittoon toisen maailmansodan aikana kaksi kertaa. Neuvostojohtaja Mihail Gorbatšovin uudistuspolitiikka alkoi vuonna 1986, ja varsinkin glasnost ja vuonna 1987 alkanut demokratisointi loivat edellytyksiä Baltian maiden itsenäistymiselle. Tästä huolimatta Neuvostoliitto vastusti Baltian maiden itsenäistymistä vuoden 1991 elokuun vallankaappaukseen asti.

Baltian itsenäistymisen vaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vastarinta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian maat Viro,[1] Latvia ja Liettua liitettiin kesällä 1940 Stalinin Neuvostoliittoon.[2] Stalin karkotti monia Baltian maiden asukkaita Siperiaan, ja monet yhteiskunnan johtohenkilöt tuhottiin teloittamalla puhdistuksissa.[3]. Karkotukset ja puhdistukset jatkuivat Virossa vuoteen 1955. Tilalle muutti noin puoli miljoonaa venäläistä.[3] Venäläisten määrä kasvoi Virossa ajan mittaan, vaikka moni Viroon tullut venäläinen muuttikin pois.[4] Metsäveljiksi sanottujen sissien toiminta loppui 1950-luvulla.

Baltian maissa jatkui peitelty vastarinta varsinkin tieteen- ja taiteentekijöiden piirissä. Puolan Solidaarisuus-kapina innoitti 40 virolaisen älymystön edustajaa lähettämään Pravdaan avoimen kirjeen, jossa vastustettiin Viron venäläistämistä ja syksyn 1980 opiskelijalevottomuuksien väkivaltaista tukahduttamista. Neuvostoliiton viranomaiset pitivät kirjettä ulkomaisten tiedustelupalvelujen tekona[5] ja lisäsivät toisinajattelijoiden valvontaa Virossa. Toisinajattelija Jüri Kukk pidätettiin vuonna 1981, ja hän kuoli parissa kuukaudessa tehtyään nälkälakon.[3][6] Kun Leonid Brežnev kuoli vuonna 1982, ei Virossa käytännössä ollut oppositiota. Tilanne jatkui samana vielä jonkin aikaa Mihail Gorbatšovin noustua valtaan.

Ympäristömielenosoitukset politisoituvat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuonna 1985 valtaan noussut uudistusmielinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatšov päätti demokratisoida maata ja vapauttaa taloutta.[7]

Alussa vuonna 1986 Latvian pääkaupungissa Riiassa osoitettiin mieltä ympäristön suojelemiseksi Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden takia[8] syksyllä 1986.[9] Pian arvostelijat huomasivat, miten vähän paikallisilla asukkailla oli valtaa omaan elinympäristöönsä. Latviassa huolestuttiin kansallisesta säilymisestä. Maassa oli 50 % väestöstä venäläisiä. Venäläisiä ei kiinnostanut ympäristöongelma, ja vuonna 1987 Latviaan syntyi ympäristönsuojeluryhmä. Näin Latviasta tuli Baltian itsenäistymisen alkuvaiheen edelläkävijä.[9] Toisaalta syyskuussa 1986 Riian lähellä Jurmalassa järjestetyssä kansainvälisessä kokouksessa länsimaiden edustajat toistivat aiemmin esittämänsä kannan, jonka mukaan länsimaat eivät hyväksy Baltian maita Neuvostoliiton osiksi. Tieto tästä voimisti syntymässä olevaa oppositiota. Latvian liikehdintä levisi nopeasti myös Liettuaan ja Viroon.[10]

Viron ympäristöliike nousi vuoden 1987 keväällä.[11] Virossa vastustettiin fosforiittikaivoksen rakentamista[12]. Kaivos olisi tuhonnut Viron ympäristöä laajalti, mutta hyödyttänyt virolaisia vain vähän. Fosforiittikaivosta vastustanut kansanliike oli suurin protestiliike aikoihin, ja lopulta Moskova luopui kalliista kaivoshankkeesta.[13] Gorbatšov vieraili Virossa, ja keskustelu virolaisten kanssa johti kaivoshankkeen perumiseen.[14] Vastarintaliikkeen painopiste alkoi siirtyä Viroon.

Elokuussa 1987 vaadittiin Virossa totuuden kertomista Molotov-Ribbentrop-sopimuksesta,[15] jonka mukaisesti Latvia, Liettua ja Viro oli aikoinaan liitetty Neuvostoliiton etupiiriin. Haluttiin yksittäisiä tasavaltoja varten räätälöityjä taloudellisia uudistusohjelmia.[16]

Syyskuussa 1987 Virossa vaadittiin itsehallintoa ja taloudellista itsenäisyyttä,[15] toki Neuvostoliiton osana ja sosialismin puitteissa. Kyse oli mm. Tiit Maden ja Edgar Savisaaren vaatimasta IME-ohjelmasta.[15] Kansa alkoi tukea sitä nopeasti, vähitellen myös poliitikot.[12]

21. lokakuuta 1987 miliisi epäonnistui yrittäessään hajottaa kulkuetta, joka kuljetti ensi kertaa julkisesti Viron kansallista lippua sitten Viron itsenäisyysajan. Kulkue marssi keskikaupungille.[11] Joulukuussa 1987 Viroon syntyi muinaismuistoyhdistys.[17] Samoihin aikoihin Kremlissä hyväksyttiin lausuma kansallismielisistä ilmiöistä Baltian neuvostotasavalloissa.[12]

Baltian väestö aktivoitui Neuvostoliitossa käynnistyneen glasnostin myötä. Vuonna 1990 Neuvostoliiton presidentti Gorbatšov vieraili Liettuan Šiuauliaissa. Kuvassa paikallisen liettulaisväestön mielenosoitus vierailun ajalta.

Kansanrintamat syntyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä ja kesällä Baltian maiden 1988 kapinaliike laajeni koko Baltiassa laajan älymystönosan tukemaksi kansanrintamiksi, joissa vaadittiin uudistuksia ja vapautta[18]. Näitä olivat Viron Rahvarinne, Latvian Tautas Fronte ja Liettuan Sąjūdis.

Ensimmäinen perestroikaa tukeva[19] kansanrintama sai alkunsa Virossa, Edgar Savisaaren aloitteesta 13. huhtikuuta 1988.[20] Virossa esitettiin joukkokokouksissa kesällä 1988 musiikkia "laulavassa vallankumouksessa" suurille kansanjoukolle. Nämä esitykset kokosivat joukkokokouksiin satojatuhansia osanottajia. Vanhoilliset kommunistijohtajat joutuivat eroamaan kansanrintaman painostuksen takia maansa johdosta. Kansanrintamista tuli vuoden 1989 alkuun mennessä poliittisia puolueita.[21]

Kremliä tukenut venäläismielinen virolainen Karl Vaino kutsuttiin Moskovaan, ja Hiidenmaalta kotoisin ollut Vaino Väljas nimitettiin hänen tilalleen 16. kesäkuuta 1988.[22] 19. heinäkuuta 1988 Viron ei-virolaiset perustivat Tallinnan interrintaman, joka tuomitsi Viron kielen ja lipun nationalismiksi.[23]

Riippumattomuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Baltian maissa eli Virossa, Latviassa ja Liettuassa järjestettiin rauhanomainen mielenosoitus 23. elokuuta 1989 muistutuksena 50 vuotta aiemmin tapahtuneen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen solmimispäivästä. Ajankohtaa pidettiin yleisesti Baltian valtioiden itsenäisyyden menettämiskauden alkupisteenä. Kuva Liettuasta.

Vuonna 1988 maat eivät vielä vaatineet itsenäisyyttä. Vuonna 1988 Liettuan poliisi kukisti väkivaltaisesti mielenosoituksen vanhoillisen kommunistijohtajan käskystä. Tämä tuomittiin niin Baltiassa kuin Gorbatšovin Neuvostoliitossakin, ja vanhoillinen Songa joutui eroamaan.[24] Silti Viro julistautui marraskuussa 1988 suvereeniksi, samoin Latvia ja Liettua vuoden 1989 alkupuolella. Esimerkiksi Viron suvereniteetti tarkoitti, että Neuvostoliiton antamat käskyt piti hyväksyttää virolaisilla, ennen kuin ne voitaisiin toteuttaa Virossa.

Vuonna 1988 maat julistivat paikalliset kielet valtakieliksi ja ottivat vanhat tunnukset käyttöön. Baltian mallia otettiin pian myös Ukrainassa, joka alkoi irrottautua yleisliittolaisesta kontrollista. Baltit eivät vieläkään halunneet itsenäisyyttä, vaan ainoastaan laajempaa taloudellista päätäntävaltaa. Moskova julisti Baltian maiden päätökset laittomiksi ja alkoi tukea näissä maissa asuvien venäläisten Interliikettä.[18] Interliike pyrki pitämään Baltian maat Neuvostoliitossa.

Vuonna 1990 Baltia oli selvästi irtautumassa Neuvostoliitosta.[25] Kansanrintamat aiheuttivat paikallisten kommunististen puolueiden ohjelmaan muutoksia ja ajoivat ne eri raiteelle Moskovan kommunistihallinnon kanssa. Niihin jäi vain pieni Moskovaa tukeva oppositio. Lopulta myös Baltian kommunistit kannattivat yleensä eroamista Neuvostoliitosta. Liettuan kommunistit irtosivat ensiksi, pian myös Latvian ja Vironkin kommunistit.

Kohti itsenäisyyttä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vasta 1989 Viro sääti lain, jonka mukaan se kykenisi irtautumaan Neuvostoliitosta, ja Liettua irtautui 11. maaliskuuta 1990 Neuvostoliitosta.[26] Liettua ajoi aktiivisimmin itsenäisyyttään, koska sillä oli vain 10 prosentin venäläisvähemmistö, muualla Baltiassa oli noin 1/3 venäläisvähemmistö. Neuvostojohto, Saksa ja Ranska painostivat Liettuaa perumaan itsenäisyysjulistuksensa. Huhtikuussa 1990 Neuvostoliitto asetti Liettuan taloussaartoon. Liettuan itsenäistymispyrkimyksiä ajoi määrätietoinen puhemies Vytautas Landsbergis.

Myös Latvia ja Viro ilmaisivat toukokuussa 1990 olevansa siirtymässä takaisin kohti menetettyä itsenäisyyttään. Nämä maat kukistivat itsenäisyyttä vastustavien mielenosoitukset.[27]

Toukokuussa 1990 myös Latvian korkein neuvosto antoi itsenäisyysjulistuksen ja ilmoitti pyrkivänsä kohti täyttä valtiollista itsenäisyyttä.

Tapahtumat Baltian maissa olivat neuvostojohdon kannalta hälyttäviä: maassa oli alkanut kasvaa maasta länteen paenneiden vaikutus, maiden kommunistitkin tukivat enimmäkseen niiden itsenäisyyttä ja tekivät yhteistyötä kansanrintamien kanssa, eivätkä baltit lähettäneet nuoriaan neuvostoarmeijaan vaan loivat omia kodinturvajoukkojaan.

Neuvostoliiton vastatoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Virossa sijaitsevaa Tallinnan televisiotornia puolustaneiden ihmisten muistomerkki.

Marraskuussa 1990 konservatiivien kanssa liittoutunut Gorbatšov kuvasi balttien vaatimuksia ETY-kokouksessa fasistien liikkeellelähdöksi. Lopulta Gorbatšovin OMON-joukot hyökkäsivät Vilnassa tammikuussa miehittäen Vilnan tärkeimpiä rakennuksia ja valtasivat aseettomien mielenosoittajien suojeleman TV-tornin, surmaten 15 mielenosoittajaa ja haavoittaen yli sataa. Latviassa tehtiin samantyyppinen operaatio, jossa Riiassa kuoli 4 sisäministeriön rakennuksen puolustajaa. Ulkomaiden painostus esti näitä tapahtumia toistumasta Virossa. Baltian maat eivät halunneet maaliskuussa osallistua äänestykseen Neuvostoliiton tulevaisuudesta vaan järjestivät omat äänestyksensä. Kaikissa maissa ainakin 78 % väestöstä kannatti itsenäisyyttä, myös venäläisten enemmistö.

Tammikuussa vuonna 1991 Neuvostoliiton sisäministeriön Omon-joukot valtasivat Riian lehdistötalon. 13. tammikuuta 1991 kuoli 14 ihmistä, kun neuvostoarmeija hyökkäsi Vilnan TV-asemalle. Samana päivänä Venäjän presidentti Boris Jeltsin antoi kuitenkin kirjallisen tukensa Baltian maiden itsenäisyydelle. 20. tammikuuta 1991 Omon-joukot aloittivat vielä yhden verisen yhteenoton Latvian sisäministeriössä, ja viisi ihmistä kuoli. Samana päivänä oli demokraattien mielenosoitus Moskovassa.[28]. Venäjän parlamentin demokraattinen puhemies Boris Jeltsin tuki tammikuun tapahtumissa Baltian maita, koska ajoi itse demokraattista Venäjää. Monet venäläiset sotilaskomentajat kieltäytyivät lähettämästä joukkojaan baltteja vastaan.[29] Tämän takia venäläisten operaatio epäonnistui.

Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen yhteydessä vallankaappausta yrittävä juntta määräsi elokuussa 1991 Pihkovassa sijaitsevan 76. maahanlaskudivisioonan Viroon estämään sen itsenäistyminen.[30] Neuvostojoukot suuntasivat Tallinnaan melko kevyellä kalustolla, mutta Virolla ei ollut tarvittavia aseita sitäkään vastaan.[30] Viron itsenäisyysliike Kansanrintaman turvallisuuspäällikkö Andrus Öövel pyysi elokuun 19. ja 20. päivän välisenä yönä ihmisiä ympäröimään Tallinnan televisio- ja radiotalon raskailla ajoneuvoilla, jotta neuvostojoukot eivät voisi valloittaa sitä.[30] Elokuun 20. päivänä, jolloin neuvostojoukot saapuivat Tallinnaan, kaikki radiotalolla johtavat tiet oli saatu suljettua tiesuluilla.[30] Myös Toompeassa rakennettiin panssariesteitä turvamaan Viron hallitusta.[30] Neuvostojoukot saapuivat Tallinnan televisiotornille aamuyöllä 21. elokuuta.[30] Televisiotornin ulkopuolella ihmisketjuna olleet vapaaehtoiset estivät neuvostojoukkoja valtaamasta televisiotornia, josta välitettiin tietoa tapahtumista ulkomaille.[30] Neuvostojoukot saivat hetkeksi haltuunsa televisiotornin alaosat, mutta ne joutuivat vetäytymään iltapäivällä 21. elokuuta vallankaappausyrityksen epäonnistuttua.[30]

Lopullinen itsenäistyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Latvia ja Viro itsenäistyivät virallisesti Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen: Viro 21. ja Latvia 22. elokuuta 1991. Samassa yhteydessä myös Liettuan itsenäisyys tunnustettiin. Neuvostoliitto tunnusti kaikkien Baltian maiden itsenäisyyden 6. syyskuuta 1991.[31] Tällöin neuvostojohto oli tosiasiallisesti luhistunut ja maan presidentiksi nousi Boris Jeltsin, joka ensitöikseen päätti lakkauttaa Neuvostoliiton. Baltian maiden itsenäistymiset saattoivat sen jälkeen tapahtua täysin vapaasti, koska osavaltioista koostuvaa Neuvostoliittoa ei enää ollut olemassa. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi 21. joulukuuta 1991.[32]

Itsenäistymisen seurauksena Baltian maihin jäi suuri venäläisvähemmistö, jonka asema oli määrittelemätön. Tämä aiheutti tulevina vuosina kitkaa Baltian maiden ja Venäjän välille.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Seppo Zetterberg: Viron historia, s. 758. SKS 2007. ISBN 978-951-746-520-5, ISSN 0355-1768.
  2. Jyrki Iivonen: Neuvostovallan viimeiset vuodet, s. 159. Gummerus, Jyväskylä. 1992. ISBN 951-662-547-9, Ulkopoliittisen instituutin julkaisuja nro 1.
  3. a b c Iivonen, s. 162.
  4. Zetterberg, s. 689.
  5. Iivonen, 163
  6. Matti Lukkari: Viron itsenäistyminen, s. 124. Otava, Helsinki. 1996. ISBN 951-13853-7
  7. Zetterberg, s. 718.
  8. Heikki Kirkinen: Venäjän historia, sivu 511. Otava 2000. ISBN 951-1-15799-X
  9. a b Iivonen, s. 165.
  10. Iivonen, s. 166.
  11. a b Lukkari, s. 267.
  12. a b c Zetterberg, s. 719; Lukkari 1996, s. 142, 145
  13. Lukkari 1996, s. 146
  14. Iivonen, s. 166.
  15. a b c Iivonen, s. 167.
  16. Kari Alenius: Viron, Latvian ja Liettuan historia, s. 277. Gummerus, Jyväskylä. 2000.
  17. Iivonen, s. 168.
  18. a b Alenius, s. 278.
  19. Zetterberg, s. 720.
  20. Lukkari, s. 268; Iivonen, s. 168.
  21. Kirkinen, s. 526.
  22. Lukkari, s. 268.
  23. Lukkari, s. 269.
  24. Iivonen, s. 170.
  25. Alenius, s. 279.
  26. Alenius, s. 279.
  27. Alenius, s. 279.
  28. Martti Hosia: Raportti Moskovasta, s. 241. 1991.
  29. Lukkari, s. 204.
  30. a b c d e f g h Kaarlo, Ahti: Kolme elokuun päivää – näin Viro itsenäistyi uudelleen 25 vuotta sitten Yle Uutiset. 17.8.2016. Viitattu 18.12.2016.
  31. Pohjanpalo, Olli: Viron itsenäistymisestä 25 vuotta: Suomi yllättyi, mutta puolusti naapuriaan Helsingin Sanomat. 28.8.2016. Viitattu 18.12.2016.
  32. ”Neuvostoliitto”, Tietojätti 2000, s. 455, 470, 577, 956. Latvia, Liettua, Neuvostoliitto, Viro. Jyväskylä: Gummerus, 2000. ISBN 951-20-5809-x.