Tämä on lupaava artikkeli.

Valkovuokko

Wikipediasta
(Ohjattu sivulta Anemone nemorosa)
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valkovuokko
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa: Elinvoimainen
Tieteellinen luokittelu
Kunta: Kasvit Plantae
Kladi: Putkilokasvit Tracheophyta
Kladi: Siemenkasvit Spermatophyta
Kladi: Koppisiemeniset Angiospermae
Kladi: Aitokaksisirkkaiset
Lahko: Ranunculales
Heimo: Leinikkikasvit Ranunculaceae
Alaheimo: Ranunculoideae
Tribus: Anemoneae[1]
Suku: Vuokot Anemone
Laji: nemorosa
Kaksiosainen nimi

Anemone nemorosa
L.

Katso myös

  Valkovuokko Wikispeciesissä
  Valkovuokko Commonsissa

Valkovuokko (Anemone nemorosa, syn. Anemonoides nemorosa) on monivuotinen, Euroopassa laajalle levinnyt leinikkikasvi. Suomessa valkovuokko liitetään äitienpäivään ja kukinnan edistymistä seurataan leskenlehden ja sinivuokon tavoin kevään ensimmäisiin kuuluvana kukkivana luonnonkasvina. Valkovuokko on Suomessa rauhoitettu Kainuun, Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakunnissa[2].

Valkovuokko on Uudenmaan maakuntakukka.[3] Se sisältää muiden leinikkikasvien tavoin myrkyllisiä yhdisteitä.[4]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovuokko kuvattuna Otto Wilhelm Thomén teoksessa "Flora von Deutschland, Österreich und der Schweiz" Gera (1885).
Valkovuokon hedelmistö koostuu pähkylöistä.

Monivuotinen valkovuokko kasvaa 8–30 senttimetriä pitkäksi. Varsi on pysty, harvakarvainen tai kalju ja haaraton. Juurakko on ruskea, pitkä ja haaroittuva, minkä ansiosta valkovuokko leviää helposti. Varhain kuihtuvia, pitkäruotisia aluslehtiä on yksi tai kaksi. Aluslehdet kasvavat juurakosta joko yksittäin tai muutaman lehden ryhminä. Aluslehtien lapa on kolmeosainen ja jopa 15 cm leveä. Lehdykät ovat leveähköjä, kaksi- tai kolmejakoisia tai -halkoisia sekä hampaisia. Varsilehdet ovat aluslehtiä pienempiä, ja ne ovat varressa tavallisesti kolmen lehden kiehkurana. Ruoti on lyhyt, tavallisesti 1–2 cm pitkä. Valkovuokon kukka, joka on valkoinen, joskus punertava tai jopa punainen, sijaitsee yleensä yksittäin varren latvassa. Kukkaperä on 2,5–7,5 cm pitkä, ja kukka 2,5–4 cm leveä. Kukan kehä on teriömäinen. Kehälehtiä on tavallisimmin kuusi tai seitsemän kappaletta. Ne ovat ulkopinnaltaan kaljuja tai joskus tyviosasta vähäkarvaisia. Heteet ovat keltaisia. Suomessa valkovuokko kukkii touko-kesäkuussa. Hedelmistö koostuu nuokkuvista 4–5 mm pitkistä pähkylöistä, jotka ovat karvaisia ja lyhytotaisia.[4] Pähkylät kypsyvät jo keskikesällä, minkä jälkeen koko kasvi kuihtuu pois.[5]

Suomessa kasvavat myös valkovuokon lähisukulaiset keltavuokko (A. ranunculoides) ja alppivuokko (A. trifolia). Näistä valkovuokko muistuttaa erityisesti alppivuokkoa. Molempien kukka on valkoinen, mutta alppivuokolla kukinnon heteet ovat valkoiset. Tärkein ero lajien välillä löytyy lehdistä; alppivuokon lehdet muodostuvat kolmesta ehyestä, sahalaitaisesta lehdykästä, eivätkä ne ole valkovuokon tapaan liuskoittuneet. Suomessa alppivuokko on kuitenkin hyvin harvinainen, eikä sitä ole tavattu kuin Asikkalassa ja Hollolassa.[6] Keltavuokko on erotettavissa valkovuokosta helposti kukkien värin perusteella, mutta kukattomien yksilöiden erottaminen toisistaan voi olla vaikeaa.

Valkovuokon ja alppivuokon (A. nemorosa × trifolia) sekä valkovuokon ja keltavuokon risteymiä eli ternivuokkoja (A. nemorosa × ranunculoides) esiintyy lajien yhteisillä kasvupaikoilla.[7]

Talvehtiminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovuokko on ruohokasvi. Kuten useimmilla ruohokasveilla, valkovuokon maanpäälliset osat kuolevat talven aikana. Kuten kielolla, valkovuokon talvehtiva osa on maavarsi.

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovuokko on eurooppalainen laji, jota tavataan Pohjois-Espanjasta ja Britteinsaarilta Länsi-Venäjälle ja -Ukrainaan. Pohjoisessa lajia tavataan Fennoskandiaan keskiosiin asti, etelässä levinneisyysalue rajoittuu Keski-Italiaan, Pohjois-Kreikkaan ja Bulgariaan.[5]

Suomessa valkovuokkoa tavataan Etelä-Lapissa saakka. Eteläisessä Suomessa valkovuokko on erittäin yleinen ja esiintyy laajoina kasvustoina. Toukokuussa etelä- ja lounaisrannikon valoisat sekametsät ovat täynnä valkovuokkoja. Erittäin runsaasti lajia kasvaa hemiboreaalisella kasvillisuusalueella Suomen etelärannikolla, erityisesti Ahvenanmaalla, Varsinais-Suomessa ja Uudellamaalla. Valkovuokko kasvaa myös koko eteläboreaalisella alueella harvinaistuen etelästä pohjoiseen mentäessä. Jyväskylän korkeudelle tultaessa laji on jo harvinaisempi kuin etelässä, vaikkakaan se ei ole mikään harvinaisuus. Suomenselän suoalueilla ja Kainuussa sitä ei enää tavata, vaikkakin Pohjanlahden rannikolta löytyy vielä pari esiintymää. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakunnissa, jotka ovat kasvillisuudeltaan joko keski- tai pohjoisboreaalista aluetta, laji on jo harvinainen ja siksi myös rauhoitettu.[8]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovuokkoja Radziejowicen lähellä Puolassa, huhtikuun puolivälissä.
Pölytys

Valkovuokko viihtyy ravinteikkaalla maalla valoisissa tuoreissa metsissä, lehtoniityillä, hakamailla ja myös ihmisten muokkaamassa ympäristössä, kuten puutarhoissa, puistoissa ja ojanvarsilla.[4] Suomessa laji on runsaimmillaan harmaalepän (Alnus incana) vallitsemissa lehdoissa, joissa se muodostaa laajoja yhtenäisä kasvustoja.[9]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkovuokkoa on jo kauan siirretty luonnosta puutarhojen kaunistukseksi. Monet nykyisin luonnonvaraiset valkovuokkoesiitymät ovatkin peräisin siirtoistutuksissa, varsinkin pohjoisessa. Esimerkiksi Oulun valkovuokkokasvustot ovat peräisin huviloille jo 1800-luvulla tuoduista kasveista.[10] Nykyäänkin valkovuokkoa kasvatetaan puutarhakasvina ja sitä on myös laajasti jalostettu kaupalliseen käyttöön.[5] Kansanlääkinnässä murskattua tuoretta kasvia on käytetty reumaattisten vaivojen ja nivelsäryn hoitoon.[11] Valkovuokkoja on usein poimittu äideille äitienpäivinä.[12]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Halkka, Karttunen, Kokko: Kotimaan luonto-opas. WSOY, Helsinki 2004.
  • Leinonen, Matti, Nyberg, Teuvo & Veistola, Simo: Koulun biologia: Metsät ja suot. Otava, 2007.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ryttäri, Terhi: Alppivuokko. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Terhi Ryttäri ja Taina Kettunen. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 60.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Helsinki 1982.
  • Vantaan luonto: Kasvit. Toim. Ranta, Pertti & Siitonen, Mikko. Vantaan kaupunki, Vantaa 1996.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Stevens, P. F.: Ranunculaceae Angiosperm Phylogeny Website. Viitattu 5.4.2021.
  2. ↑ Luonnonsuojeluasetus finlex.fi. Arkistoitu 22.4.2021. Viitattu 5.4.2021.
  3. ↑ Leinonen, Nyberg & Veistola 2007, s. 157.
  4. ↑ a b c Retkeilykasvio 1998, s. 71.
  5. ↑ a b c Den virtuella floran: Vitsippa (myös levinneisyyskartat) (ruots.) Viitattu 3.11.2011.
  6. ↑ Ryttäri 1997, s. 60.
  7. ↑ Retkeilykasvio 1998, s. 71–72.
  8. ↑ Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Valkovuokon levinneisyys Suomessa. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 3.11.2011.
  9. ↑ Vantaan luonto: kasvit 1996, s. 97.
  10. ↑ Oulun kasvit 2005, s. 432.
  11. ↑ Suomen terveyskasvit 1982, s. 323.
  12. ↑ Valkovuokkoja kerätään yhä äidille Yle.fi. Viitattu 13.5.2012.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taksonitunnisteet
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Valkovuokko&oldid=22261753”