Androgyyni

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Hartmann Schedelin piirros Nürnbergin kronikassa 1400-luvulta.

Androgyyni (aner eli mies ja gyne eli nainen) on henkilö, joka ei tunne kuuluvansa selvästi kumpaankaan biologiseen sukupuoleen. Androgyyni voi tuntea sukupuoli-identiteettinsä koostuvan maskuliinisten ja feminiinisten ominaisuuksien yhdistelmästä tai mahdollisesti ei kummastakaan. Androgyyni on niin sanottu "kolmas sukupuoli". Henkilö saattaa vuorotella eri sosiaalisia sukupuolipiirteitä tarpeiden ja tilanteiden mukaan. Tällöin nimityksellä on enemmänkin kulttuurillinen merkitys kuin biologinen. Yleisimmin androgyyni-nimitystä käytetään hahmosta, jolla ei ole sukupuolta tai henkilöstä, jonka sukupuoli on epämääräinen.

Androgyynisellä voidaan viitata myös henkilön puhe- tai lauluääneen. Tällainen ääni on sukupuolille tyypillisten rajalla, eikä äänestä voi päätellä kumpaa sukupuolta edustavan ääni on kyseessä. Androgyynisen puheäänen peruskorkeus on korkeampi kuin miehillä yleensä mutta matalampi kuin naisilla yleensä: 145-165 hertsiä (sävelet D3-E3), mutta äänen sointiväri on androgyynisyydessä tärkeämpää kuin äänenkorkeus.[1]

Androgyynisyys mytologiassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vanhoissa taruissa esiintyy paljon hahmoja, jotka ovat sekä mies- että naispuolisia. Joissakin myyteissä selitetään, että maailman luomisen aikaan oli yksi alkuihminen, joka myöhemmin jakaantui kahdeksi, toisiaan täydentäväksi puoliskoksi. Niinpä Raamatun Aatami kuvataan lähinnä androgyyniseksi, kunnes Eeva erotettiin hänen kumppanikseen. Suurempana kokonaisuutena nämä liittyvät käsitykseen olevaisuuden dualistisuudesta, jossa asioilla on vastakohtaparinsa. Kyse ei ole pelkästään seksuaalisuudesta. Monissa Aasian myyteissä nämä vastakohtaparit saavuttavat yhteen sulautuessaan jumalallisen tason. Keskiajan alkemistit ajattelivat kahta alkuelementtiä (Sulphur ja Mercurius, palava ja nestemäinen). Androgyyni ilmaiseekin monissa myyteissä ykseyttä, joka on aikaisemmin menetetty ja saatu takaisin ja josta vastakohtaisuus on poistunut.[2]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. http://www.shelaghdavies.com/workshops/information_handout-october_2015_voice_speech_and_gender.pdf
  2. Hans Biedermann: Suuri symbolikirja, s. 19. Suom. Pertti Lempiäinen. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18537-X.


Tämä biologiaan liittyvä artikkeli on tynkä. Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla artikkelia.