Aikuisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Ihmisen ikäkaudet

Aikuisuus on vaihe ihmisen elämässä.

Kognitiivinen kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perinteinen käsitys älykkyyden kehityksestä on ollut, että aikuisuudessa se alkaa hitaasti laskea. Kuten muulloin on tässäkin tapauksessa huomattava ihmisen muodostamana fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. Esimerkiksi K. Warner Schaien (1994) mukaan koehenkilöiden älylliset taidot kasvavat noin 40 vuoden ikään asti, josta lähtien pysyvät muuttumattomina noin 60–70-vuotiaaksi asti. (Tässä on kuitenkin huomattava yksilöiden väliset huomattavat erot.) Samaisen testin tuloksista huomattiin myös, että koehenkilöitä joilla oli hyvä tulos, olivat myös usein terveempiä, elivät onnellisesti avioliitossa ja viettivät kiinnostavaa elämää. Havainto antaa viitteen siitä, että kognitiivinen kehitys on kiinteässä yhteydessä niin fyysiseen kuin psykososiaaliseen kehitykseen.

Määrällisten erojen lisäksi ikäryhmien kognitiivisista toiminnoista on etsitty myös laadullisia eroja. Aikuiset eivät turvaudu läheskään aina formaaliseen ajatteluun, vaikka voisivatkin. Ratkaisuihin vaikuttavat tunnetekijät ja elämänkokemus.

Kehitystehtäviä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aikuisuus on rajattu eri tavoin ihmisestä ja kulttuurista riippuen. Se voidaan esimerkiksi rajata työn, perhe-elämän ja velvoitteiden avulla tai pelkästään täysi-ikäisyytenä. Aikuiselta kuitenkin odotetaan usein pysyvämpään työhön sijoittumista. Se ei takaa ainoastaan taloudellista toimeentuloa, vaan vaikuttaa myös yksilön itsearviointiin. Työttömyys on omiaan osoittamaan ihmiselle käänteisesti työn arvon.

Aikuisuuteen liitetään itsenäisyys ja vastuullisuus. Aikuisten oletetaan kestävän yksinoloa ja pystyvän itsenäisiin ratkaisuihin. Myös pysyvä parisuhde on kehitystehtävä, jota useimmat pyrkivät täyttämään. Se vaikuttaa mielikuvaan vanhempien turvallisuudesta. Hyvin mustavalkoisesti sanottuna vanhempien tuottaman turvallisuuden tunne ikään kuin vaihtuu puolison tuottamaan turvallisuuden tunteeseen. Ne eivät kuitenkaan ole vastaavia asioita, koska iän karttuessa haluttu turvallisuus muuttuu. Pysyvä parisuhde tuo myös haasteen itsemääräämisen ja riippuvuuden välille.

Vanhemmuus on myös yksi kehitystehtävä. Se tulee enää harvoin nykyajan vanhemmille ilman harkintaa ja sitä edeltävää valmistautumista/valmentautumista.

Vakaat vaiheet ja siirtymät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Myös aikuisen kehityksessä on kriittisiä kausia, jolloin tapahtuu äkillisiä psyykkisiä muutoksia. Keskeistä näissä kausissa on muuttunut ajan kokemus. Ikääntyvä ihminen joutuu tarkistamaan menneisyyttä, tulevaisuutta ja nykyaikaa koskevat selityksensä. Uudistaminen saattaa käynnistää muutosvaiheen, ikäkausikriisin.

Levinsonin (1978) mukaan muutoksia tapahtuu:

  • suhtautumisessa toisiin ihmisiin
  • ajan kokemuksessa
  • oman elämän kokemisessa turvalliseksi/uhatuksi
  • itsensä kokeminen eläväksi/pysähtyneeksi

Levinsonin mielestä elämä on vakaisen vaiheiden ja siirtyminen vuorottelua. Se toteuttaa yleismaailmallista peruskaavaa eli jonkinlaista vaihtelua tapahtuu kulttuureittain ja yksilöittäin.

Siirtymävaiheessa yksilö pohtii roolejaan. Elämän arviointi voi rajoittua syvälliseen pohdintaan, jonka seurauksena ihminen tarkastelee elämää uudesta näkökulmasta.

  • Nuoruuden loppuvaiheessa eli varhaisen aikuisuuden siirtymässä (n. 17–22-vuotiaana) ihminen erottaa menneisyyden ja tulevaisuuden jo aikakäsitteinä toisistaan. Tulevaisuus on hänelle jatkumo ja mahdollisuus, jota voi suunnitella mielin määrin. Hän joutuu omaksumaan itsenäisen päätöksentekijän roolin omassa elämässään ja aloitteentekijän roolin ihmissuhteissa.
  • Kolmikymmenvuotiaan siirtymässä (n. 28–32-vuotiaana) ihminen näkee tulevaisuutensa jo rajallisempana mahdollisuuksien suhteen. Kuolema ei ole enää filosofinen kysymys, vaan myös mahdollisuus. Aikaisemmin tehdyt elämänsuunnitelmat tukevat itsearvostusta ja käsitystä omasta pärjäämisestä.
  • Keski-iän siirtymässä (n. 40–46-vuotiaana) aikakäsitys murtuu. Tulevaisuudessa ei ole enää paljonkaan uusia mahdollisuuksia ja itse asiassa ihminen kokee tulevaisuuden olevan nyt ja tässä. Tämä voi aiheuttaa voimakkaita tunnemyrskyjä. Kriisin ratkaisusta riippuu, kääntyykö jäljellä oleva elämä uudistumisen vai lisääntyvän jähmettymisen, luopumisen ja katkeroitumisen suuntaan.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lea Himberg, Juhani Laakso, Ritva Peltola, Risto Näätänen ja Jan Vidskog – Psykologia 2: Kehittyvä ihminen (WSOY 1999)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]