Aarne J. Aarnio

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Aarne J. Aarnio
Aarne J. Aarnio vuonna 1964 Pelloksen lastulevytehtaalla.
Aarne J. Aarnio vuonna 1964
Pelloksen lastulevytehtaalla.
Henkilötiedot
Syntynyt 14. joulukuuta 1917
Viipuri
Kuollut 6. huhtikuuta 2013 (95 vuotta)
Helsinki
Arvonimi vuorineuvos
Muut tiedot
Hallitusjäsenyydet Palkkiyhtymä Oy
Puoliso Saara Ilta Sisko Pajula 1946–1981
Lea Venkula-Vauraste 2001–

Aarne Johannes Aarnio (14. joulukuuta 1917 Viipuri6. huhtikuuta 2013 Helsinki) oli suomalainen vuorineuvos. Hän perusti 1950-luvulla rakennusliike Palkki Oy:n ja 1960-luvun puolivälissä Kiteen Puhokseen ja Ristiinan Pellokseen lastulevy- ja vaneritehtaat.[1]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aarnio oli lähtöisin vaatimattomista oloista. Hän oli viipurilaisen ompelijattaren avioton lapsi ja jäi varhain orvoksi. Sukunimensä hän sai kasvatti-isältään, kirjansitojamestari Johan Aarniolta. Aarnio kävi kaksi vuotta Sortavalan lyseota ennen kuin jätti koulunkäyntinsä kesken 16-vuotiaana perheensä muuttaessa Helsinkiin, jossa hänestä tuli lihakaupan myyjä. Hän osallistui talvi- ja jatkosotaan ja yleni sota-aikana luutnantiksi. Aarnio aloitti yrittäjänuransa sodan jälkeen 1944 lihakauppiaana. Laajentaessaan toimintaansa tukkukauppaan hän muutti vuonna 1948 liikkeensä A. J. Aarnio Oy -nimiseksi osakeyhtiöksi. Aarnio sijoitti kauppiaana keräämänsä pääoman vuonna 1953 perustamaansa rakennusyhtiö Palkki Oy:hyn, jonka toimitusjohtajana hän toimi seuraavat 30 vuotta. Yhtiö rakensi 1950- ja 1960-luvuilla runsaasti asuinkerrostaloja Helsingin Kallioon, Munkkiniemeen, Niemenmäkeen ja Kulosaareen. Aarnio myi alkuperäisen Palkki Oy:n Rakennuskunta Hakalle vuonna 1981, mutta säilytti omistuksessaan toisen yrityksensä Palkkiyhtymä Oy:n, jossa hän oli myös hallituksen puheenjohtaja.[1][2]

Rakennusalalta Aarnio laajensi liiketoimintansa vielä kahdelle uudelle alalle, laivanvarustamotoimintaan ja metsäteollisuuteen. Kauppalaivoja hän osti yritykselleen 1950-luvun puolivälistä alkaen. Hän osti muun muassa Jugoslaviasta kaksi suurta rahtilaivaa, jotka nimesi vaimonsa ja tyttärensä mukaan M/S Saara Aarnioksi ja M/S Annukka Aarnioksi. Metsäalalle Aarnio siirtyi perustaessaan 1960-luvun alussa vaneri- ja lastulevytehtaat Pohjois-Karjalaan Kiteen Puhokseen ja Etelä-Savoon Ristiinan Pellokseen. Vuonna 1963 hän perusti Pellos Oy:n, jonka johdossa myös toimi. Aarnio kuitenkin myi Puhoksen ja Pelloksen tehtaansa suuremmalle kilpailijalle Wilh. Schauman Oy:lle vuonna 1983. Aarnion aktiivinen yrittäjäkausi jatkui 1980-luvun puoliväliin saakka, minkä jälkeen hänen lapsensa ryhtyivät johtamaan perheen omistukseen jääneen Palkkiyhtymän yrityksiä.[1] Niin sanottujen Kouri-kauppojen yhteydessä Palkkiyhtymä hallinnoi tilapäisesti miljoonia Suomen Yhdyspankin osakkeita. Aarnio kävi aktiivisesti myös idänkauppaa ja piti yhteyttä Keskustapuolueen K-linjaan sekä ministeri Ahti Karjalaiseen.[2]

Aarnio toimi Ilmatorjuntasäätiön hallituksen puheenjohtajana 1964–1987, Voimistelusäätiön hallituksen puheenjohtajana vuodesta 1964 ja kuului Kansallis-Osake-Pankin hallintoneuvostoon 1973–1984, Suomen Kulttuurirahaston hallitukseen 1971–1982, Suomen Metsäteollisuuden Keskusliiton hallitukseen 1973–1983 sekä Maanpuolustuksen Tuki ry:n hallitukseen vuodesta 1971.[1]

Aarniosta tuli vuorineuvos vuonna 1968. Hän sai Valtakunnallisen yrittäjäpalkinnon 1970. Vuosina 1986–2000 hän omisti aikoinaan marsalkka Mannerheimille kuuluneen Kirkniemen kartanon Lohjalla. Aarnio kunnosti kartanon ja myi sen Metsäliitolle.[1]

Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Savon rahasto hallinnoi vuonna 1985 perustettua Aarne J. Aarnion rahastoa, joka tukee Etelä-Savon maakunnan taloudellista kehitystä edistävää tutkimustyötä sekä ristiinalaisten nuorten opintoja.[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c d e Hoffman, Kai: ”Aarnio, Aarne Johannes (1917–2013)”, Suomen kansallisbiografia, osa 1, s. 47–49. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003. ISBN 951-746-442-8. Teoksen verkkoversio.
  2. a b Iivonen, Jyrki: Aarne J. Aarnion muistokirjoitus. Helsingin Sanomat 9.4.2013. Viitattu 23.1.2019.
  3. Etelä-Savon rahasto.