Vuono
Vuono on korkeiden jyrkänteiden ympäröimä kiilamainen lahti. Niitä on syntynyt paikoille, joissa jäätikkö virtaa tai on aikaisemmin virrannut mereen. Maailman pisin vuono on Scoresbynsalmi Grönlannissa.
Norja on tunnettu vuonoistaan. Norjan lisäksi vuonoja on Islannissa, Grönlannissa, Uuden-Seelannin lounaisrannikolla, Kanadassa Newfoundlandin länsirannikolla ja Brittiläisen Kolumbian rannikolla, Yhdysvalloissa Alaskan etelä- ja länsirannikoilla, Chilen eteläosassa sekä Venäjällä Murmanskin alueen pohjoisrannikolla. Skotlannissa sijaitsevia vuonoja kutsutaan nimellä ”sea lochs”. Ruotsissa on vain muutama Bohuslänissä. Lisäksi Luoteis-Espanjan Galician rannikolla sijaitsee vuonomaisia jokisuistoja (esp. rías). Ne eivät kuitenkaan ole syntymistavaltaan vuonoja, vaikka niitä kutsutaan suomen kielellä vuonoiksi. Oikeampi nimitys on estuaari.
Suomen vuonot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Suomeenkin syntyi viimeisen jääkauden päätyttyä vuonoja. Ancylusjärven pohjoisten vuonojen arvioidaan ulottuneen jokilaaksoja pitkin ehkä jopa pitkälle Keski-Lappiin.[1] Vuonoja syntyi rannikkoalueilla tuhansien vuosien ajan, muun muassa Pohjanmaan Lestijokilaaksossa Vetelinjoen, Porasjoen ja Ullavanjoen uomiin.[2] Itämereen liittyneet vuonot ovat myöhemmin maankohoamisen vuoksi yleensä menettäneet vuonoluonteensa ja muuttuneet esimerkiksi jokiuomien osaksi. Lapissa koko Inarijärvi oli jääkauden jälkeen muutamia satoja vuosia Jäämeren vuonona, mutta maankohoamisen myötä se muuttui järveksi, joka laskee Paatsjoen kautta Jäämereen.[3] Inarijärvellä on kuitenkin edelleen monia sinne syntyneitä sisävesivuonoja,[3] joista tunnetuimpia ovat muun muassa Suolisvuono, Kyynelvuono, Surnuvuono, Kuoskervuono, Koskivuono, Sarmivuono, Juutuanvuono ja Nanguvuono.[4][5][6]
Eteläisemmän Suomen ainoaksi vuonoksi luetaan nykyisin Paarlahti Teiskon Kämmenniemessä.[7] Muita usein vuonoiksi kutsuttuja vuonomaisia lahtia ovat Maaninkajärven Tuovilanlahti[8] ja Pohjanpitäjänlahti.[9]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Keski-Lapin aapasoiden luonto, Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja Sarja A No 145: Pääkkö, Elisa (toim.), s. 42. Vantaa: Metsähallitus, 2004. ISBN 952-446-397-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.10.2019).
- ↑ Asutus 5000 – 4300 e.Kr Jokilaaksojen asutushistoria – Kotiseudun muisti –hanke . Viitattu 24.10.2019.
- ↑ a b Mela, Matti : Anarâš – Ympäristö Sámi musea Siida . Viitattu 24.10.2019 . [vanhentunut linkki]
- ↑ Lepistö, Liisa & Mäkikyrö, Sami & Puro-Tahvanainen, Annukka: Inarijärven kasvi- ja eläinplanktontutkimukset. Rovaniemi: Lapin ympäristökeskus, 2002. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.10.2019).
- ↑ Leppänen, Timo & Osmonen, Olli & Kyykkä, Tarja & Sulkava, Pekka & Rajasärkkä, Ari & Karhu, Heikki & Honkola, Juhani: Inarinjärven linnusto, Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja A 171. Metsähallitus, Edita, 2007. ISBN 978-952-446-624-0. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.10.2019).
- ↑ Luontosarja: Nanguvuono ja muut (hymy.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Mäkinen, Anna-Maija: Pari kysymystä Näsijärvestä Kansalaiskioski. 15.7.2003. Tampereen kaupunki. Viitattu 24.10.2019.
- ↑ Miettinen, Tuulikki: Ylä-Savonulkoilureittisuunnitelma, s. 11. Kuopio: Pohjois-Savon ympäristökeskus, 1999. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.10.2019).
- ↑ Seppälä, Sirkka-Liisa: Perinnemaisemien yhteys varhaiseen asutus- ja maankäyttöhistoriaan, s. 66. Helsinki: Ympäristö.fi, Edita, 2006. ISBN 952-11-2160-2. Teoksen verkkoversio (viitattu 24.10.2019).