Valkoyökönlehti

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Valkoyökönlehti
Pinguicula alpina Triftsteig.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Lamiales
Heimo: Vesihernekasvit Lentibulariaceae
Suku: Yökönlehdet Pinguicula
Laji: alpina
Kaksiosainen nimi
Pinguicula alpina
L., 1753
Levinneisyyskartta
Valkoyökönlehden levinneisyys
Valkoyökönlehden levinneisyys
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Valkoyökönlehti Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Valkoyökönlehti Commonsissa

Valkoyökönlehti (Pinguicula alpina) on pieni, monivuotinen, Euraasiassa tavattava yökönlehtilaji. Laji käyttää ravinnokseen pieniä hyönteisiä eli se on lihansyöjäkasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoyökönlehden kukkia.

Valkoyökönlehden lehdet ovat tyviruusukkeena maan rajassa. Ruusukkeessa on tavallisesti 5–8 lyhytruotista lehteä. Vaalean kellanvihreä lehtilapa on 2–5 cm pituinen, ehytlaitainen, soikeahko ja laidoiltaan ylöspäin kiertyvä. Lehtien yläpinta on tahmea. Lehtiruusukkeen keskeltä nousee tavallisesti 1–4 kukkavanaa, jotka ovat 5–15 cm pitkiä. Vana on lähes kalju ja sen kärjessä on kukka. Kukan verhiö on kaksihuulinen: ylähuuli on kolmiliuskainen ja alahuuli kaksiliuskainen. Teriö on 10–16 mm pitkä ja väriltään valkoinen, lisäksi alahuulessa on yksi tai kaksi keltaista täplää. Myös teriö on kaksihuulinen: ylähuuli on kaksiliuskainen ja alahuuli kolmiliuskainen. Nielu on avoin. Teriön kannus on lyhyt, leveä, käyrä ja tylppä. Suomessa valkoyökönlehti kukkii kesä-heinäkuussa. Kota on monisiemeninen. Kasvin juuret ovat pitkiä ja paksuja.[1] Valkoyökönlehti leviää suvuttomasti mehevien juuriensa avulla ja muodostaa tiiviitä mättäitä.lähde?

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoyökönlehti on Euraasiassa kasvava vuoristojen ja pohjoisten seutujen laji. Sen levinneisyysalue on jääkauden jäljiltä hajanainen.[2] Euroopassa sitä tavataan Pyreneillä, Alppien alueella, Karpaateilla, Islannissa, Norjan ja Ruotsin keski- ja pohjoisosissa, Pohjois-Suomessa ja Pohjois-Venäjällä. Lisäksi sitä tavataan kalkkialueilla Ruotsin Gotlannissa sekä paikoin Baltiassa. Skotlannista laji on kuollut sukupuuttoon. Aasian puolella valkoyökönlehden levinneisyysalue jatkuu Pohjois-Siperiassa, sekä erillisinä esiintyminä Mongoliassa ja Himalajan alueella.[3]

Valkoyökönlehti kuvattuna Kilpisjärvellä.

Suomessa valkoyökönlehti kuuluu alkuperäislajistoon.[1] Lajia tavataan Suomessa ainoastaan Lapissa ja Koillismaalla. Yleisin laji on SallanKuusamon alueella, Utsjoella, Inarin pohjoisosissa sekä Käsivarren pohjoisosissa Enontekiöllä.[4]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valkoyökönlehti vaatii kostean kasvupaikan. Sitä kasvaa muun muassa letoilla, tihkupinnoilla, puronvarsilla ja kosteilla kallionseinämillä. Laji on kalkinsuosija.[1]

Valkoyökönlehden kasvupaikat ovat niukkaravinteisia. Lisäravinteita kasvi saa muiden yökönlehtilajien tapaan saalistamalla hyönteisiä. Kiiltävät mutta tahmeat lehdet houkuttelevat pieniä hyönteisiä, jotka jäävät niihin kiinni. Kun hyönteinen on kuollut, lehden pinnalla olevat entsyymit sulattavat sen vähitellen kasvin ravinnoksi.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ruotsissa eri yökönlehtilajeja on käytetty viilin tapaisen maitotuotteen valmistukseen. Tuoreita lehtiä laitettiin siivilän pohjalle ja päälle kaadettiin maitoa. Siivilöidyn maidon annettiin seistä muutaman päivän, kunnes se oli jähmettynyt viiliksi. Valmistustavan kirjoitti ylös jo Carl von Linné teoksessaan Flora Lapponica (1737).[3]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 396.
  2. Pohjoinen luonto Oulun kaupunki
  3. a b c Den virtuella floran: Fjälltätört (myös levinneisyyskartat) Viitattu 15.4.2013. (ruotsiksi)
  4. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Valkoyökönlehden levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 15.4.2013.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]