Tyyppi XXI
Sivulta puuttuu 
Tyyppi XXI (saks. Typ XXI) oli Saksan toisen maailmansodan loppupuolella käyttöön ottama kehittynyt sukellusvenetyyppi, ns. Elektroboote. Se oli ensimmäinen sukellusvene, joka pystyi toimimaan pitkä aikoja veden alla, eikä vain pakenemaan sinne hyökkäyksen uhatessa. Ensimmäiset veneet tilattiin marraskuussa 1943 ja laskettiin vesille toukokuussa 1944. Kaikkiaan veneitä valmistui 118.
Tyyppi XXI oli huomattavasti isompi kuin pääasiallinen tyyppi VIIC. Runko oli suunniteltu veden vastuksen vähentämiseksi, joten vene oli nopeampi ja hiljaisempi. Sähkömoottoreiden teho oli kaksinkertainen ja vene pystyi sukelluksissa jopa 18 solmun nopeuteen lyhyitä aikoja. Akkujen teho oli kolminkertainen ja vene pystyi kulkemaan veden alla 4–8 solmun nopeudella 2–3 päivää lataamatta akkuja, mikä kesti 3–5 tuntia. Tämä tarkoitti sitä, että se pystyi ohittamaan Biskajanlahden "kuolemanlaakson" Ranskan tukikohdista Atlantille kulkien koko ajan ilmasuojassa. Myöskään akkujen lataamista ei tarvinnut tehdä kokonaan pinta-ajossa, sillä veneessä oli snorkkeli dieselmoottoreiden käyttämistä varten.
Tyyppi XXI:ssa oli ensi kertaa pakastin ruokatarvikkeita varten ja miehistölle pesutilat ja suihku. Useimmille oli omat punkat (51 paikkaa 58:n miehistölle). Runko oli päällystetty kumipinnalla SONAR-kaiun vähentämiseksi.
Veneessä oli kuusi torpedoputkea keulassa. Siinä oli myös hydraulinen järjestelmä putkien uudelleenlatausta varten, jolla kaikki putket saatiin ladattua nopeammin kuin VIIC:ssa ladattiin yksi putki. Tyyppi XXI pystyi ampumaan 18 torpedoa alle 20 minuutissa. Kokonaislasti oli 23 torpedoa. Siinä oli myös kehittynyt aktiivinen ja passiivinen sonar (Gruppenhorchgerät ja Unterwasser-Ortungsgerät NIBELUNG), jolla tähtäämisen voi tehdä jopa ilman periskoopin apua.
Valmistusmenetelmää kehitettiin siten että runko rakennettiin kahdeksasta osasta, kuljetettiin proomuilla telakalle ja koottiin siellä. Tarkoitus oli leikata rakennusaika 22 kuukaudesta yhdeksään. Tässä oli myös ongelma koska sisämaan konepajoilla ei ollut tällaista kokemusta. Osat eivät usein sopineet yhteen ja vaativat runsaita jälkikorjauksia. Blohm & Voss Hampurissa, AG Weser Bremenissa ja F. Schichau Danzigissa kokosivat yhteensä 118 venettä, joista vain neljä saatiin taistelukuntoon ennen sodan loppua. Kaksi veneistä, U-2511 ja U-3008 ehtivät taistelupartioon ennen sodan päättymistä, mutta ne eivät upottaneet yhtään alusta. U-2511:n päällikkö Adalbert Schnee oli määrätty Karibian merelle testeihin kun sota loppui. Schnee väittää että hän pääsi antautumisen jälkeen upotusasemaan HMS Norfolkin saattueen keskelle ilman sukellusveneen huomaamista, mutta tätä ei ole pystytty vahvistamaan.
22 tyyppi XXI:tä tuhosivat liittoutuneiden ilmapommitukset telakoilla, 84 upottivat omat miehistöt 4. toukokuuta 1945 amiraali Dönitzin käskystä. 12 venettä jäi liittoutuneiden käsiin, jossa ne antoivat runsaasti vaikutteita seuraavan sukupolven veneille. Yhdysvallat sai U-2513:n ja U-3008:n, jotka liitettiin sen laivastoon. U-3017 liitettiin Kuninkaalliseen laivastoon nimellä HMS N41 ja U-2518:sta tuli Ranskan laivaston Roland Morillot. U-3515, U-2529, U-3035 ja U-3041 saivat Neuvostoliiton laivastossa nimet B 27, B 28, B 29 ja B 30. Länsi-Saksa nosti vuonna 1957 sodan lopussa upotetun U-2540:n, josta tuli vuosiksi 1960–1968 Bundesmarinen "tutkimusalus" Wilhelm Bauer. Vene museoitiin 1984 Bremerhavenin merimuseoon.
Tyyppi XXI vaikutti selvästi Yhdysvaltain USS Nautilukseen ja USS Albacoreen, Ranskan Narval-luokkaan, Britannian Porpoise-luokkaan ja Neuvostoliiton Projekti 611:een ja Projekti 613:een.
[muokkaa] Lähteet
- U-Boot Type XXI in Detail, IPMS Stockholm.org 11/2003, Frank Spahr
- u-historia.com en español
