Tulen iskentä

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Tulen iskentä on tulen sytyttämistä siten, että lyödään esineitä vastakkain, jolloin syntyy kipinöitä. Nämä kipinät pudotetaan sytykkeeseen, jonka pitäisi syttyä liekkiin. Tulen iskemiseen on käytetty muun muassa tuluksia, joihin kuuluu tulusrauta ja piikivi.

Mytologinen merkitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tulen iskemisellä on ollut suurta mytologista merkitystä monille kansoille, myös suomalaisille. Suomen sana syttyä on ilmeisesti tarkoittanut tulen iskemistä. Se on yleisimmän käsityksen mukaan johdettu yhteen iskemistä merkitsevästä syteä-verbistä. Samasta juontuvat myös sanat sykkiä ja sysätä. Tuli on siis sytytetty "sysäämällä" esineitä yhteen. Sykkimisen merkityksen kautta myös sana sydän on samaa kantaa. Toisen teorian mukaan sana syttyä on ikivanhaa lainaa arjalaiskielistä, mutta tässäkin tapauksessa se olisi alun perin merkinnyt juuri tulen iskentää.

Monet esihistorialliset Suomesta löydetyt tulusten piikivet on muotoiltu soikeiksi kuten naisen sukuelinten ulkomuoto, ja niissä on voinut olla keskellä emättimen aukkoa kuvaava ura. Ilmeisesti tulusrauta taas on koettu miehiseksi, jolloin tulen iskennällä on ollut seksuaalisia merkityksiä. Tulusten piikiviä on usein uhrattu Suomessa kosteikkoihin.

Lightning8 - NOAA.jpg

Monissa suomalaisissa loitsuissa on tulen syntykertomus, jossa ensimmäisen tulen iskee jokin jumalallinen olento taivaalla. Tulta ovat iskeneet Ukko ylijumala, mutta myös Väinämöinen, Ilmarinen ja Kokko-lintu. Tuli on isketty erilaisista esineistä, kuten aseista tai Kokon sulista. Useissa loitsun versioissa ensimmäistä tulen kipunaa tuuditellaan taivaalla hopeisissa hihnoissa roikkuvassa kehdossa. Kipuna kuitenkin putoaa vahingossa taivaankansien läpi maahan ja joissain runoissa Manalaan asti. Tuli päätyy ihmisten asuntoon ja tekee siellä pahaa. Perheen äiti manaa tulen pois, jolloin se joutuu Aluen järveen, saaden sen kuohumaan jopa puiden latvojen tasalle, ja eräässä versiossa kuivumaan. Joissain runon versioissa kipuna putoaa suoraan järveen. Järvessä tulen nielee kala. Kalan nielee isompi kala ja tämän edelleen isompi kala. Kala saadaan kiinni ja tuli löydetään. Tuli karkaa taas, ja polttaa vielä metsiä, ennen kuin se saadaan kiinni ja hallintaan. Tämän kaltainen loitsuihin pohjautuva kertomus on Kalevalassakin.

Kansanperinteessä taivaallinen tulen iskentä samaistetaan usein salamointiin. Eräät tutkijat arvelevat tulen syntykertomuksessa säilyneen muistoja Viroon pronssikaudella pudonneesta meteoriitista, joka synnytti Kaalijärven. Tulikipunaa on toisinaan arveltu myös pallosalamaksi.

Loitsuja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Palovammoja eli tulen vihoja parannettaessa on usein lausuttu loitsu, jossa on sanottu tulen syntysanat eli kertomus siitä, miten ensimmäinen tuli on isketty. Näin aloittavat tulen syntysanat Kaavilta:

Tulen synty on taivosesta,
Vuoresta vein sikiö,
Mullasta minun sukuni.
Iski tulta Ilmarinen,
Väläytti Väinämöinen
Kolmella kokon sulalla,
Viiellä vipusimella,
Elävällä ennuksella...
(SKVR:VII3 1388)

Tulen alkuperästä on kuitenkin ollut erimielisyyttä eri perinteiden välillä. Toiset loitsijat torjuivat jyrkästi Väinämöisen osuuden, ja painottivat, että tulen iski itse Ukko-jumala. Erään loitsun mukaan vain hullu luulee tulta Väinämöisen iskemäksi. (SKVR:VII3,707) Juukalainen loitsu aloittaa:

Se varsin valehteloo,
Joka tulta arveloo
Väinämöisen iskemäksi,
Kun iski ite Jumala,
Iski ilman ikkunoilla...
(SKVR:VII3 1400)

Tulen iskennällä voi olla erityinen seksuaalinen merkitys tässä Vaasan seudulla vuonna 1657 käräjäpöytäkirjoihin päätyneessä loitsussa:

Iski itse ilman Herra,
Tuisutti tuliskipenä,
Läpi maan, läpi mannon,
Läpi neitsyen kemmen pän.
Sitä sitten putkehen puhalsi
Sihen siansa siuu...
(SKVR:XI 1797)

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]