Riidenlieko

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Riidenlieko
Lycopodium annotinum1.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Sanikkaiset Pteridophyta
Alakaari: Liekomaiset Lycopodiophytina
Luokka: Liekomaiset Lycopodiopsida
Lahko: Lycopodiales
Heimo: Liekokasvit Lycopodiaceae
Suku: Riidenlieot Lycopodium
Laji: annotinum
Kaksiosainen nimi
Lycopodium annotinum
L.
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Riidenlieko Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Riidenlieko Commonsissa

Riidenlieko (Lycopodium annotinum) on talvivihreä metsän pohjakerroksen yhtäläisitiöinen sanikkainen. Kasvin nimi tulee puutostaudin aiheuttajaksi mielletystä riidestä, sitä on käytetty riisitaudin hoitoon.[1] Suomessa lajia on kutsuttu muun muassa myös kansanomaisilla nimillä harakanvarpaaksi ja variksenvarpaaksi.[2]

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riidenlieon itiötähkiä.
Riidenliekokasvusto.

Monivuotisen riidenlieon maassa suikerteleva varsi kasvaa usein yli metrin pituiseksi. Juuria kasvilla on siellä täällä koko pitkän pääverson matkalla. Pääversosta kohottuu 10–25 senttimetriä korkeita pystyjä haaroja, jotka ovat haarattomia tai niukkahaaraisia. Haarojen 7–10 mm pitkät heleänvihreät lehdet ovat neulasmaisia, litteitä, pitkäsuippuisia ja ehyt- tai sahalaitaisia. Itiölehdet ovat leveänpuikeita, pitkäsuippuisia ja kellertäviä. Itiöt kasvavat kellanvihreisiin kynttilämäisiin ja perättömiin itiötähkiin, jotka kohoavat yksittäin suoraan ylöspäin kasvin haarojen latvoissa. Pituudeltaan itiötähkät ovat 1–4 cm. Itiöpesäkkeet sijaitsevat itiölehtien hangoissa. Niiden itiöt kypsyvät Suomessa kesä-syyskuussa. Alkeisvarsikko on yksikotinen, lehtivihreätön, mukulamainen ja sijaitsee tavallisesti maan alla.[3][4]

Suomessa tavattavat riidenlieot jaetaan kahteen alalajiin, metsäriidenliekoon (ssp. annotinum) ja pohjanriidenliekoon (ssp. alpestre). Suurikokoisemman metsäriidenlieon lehdet ovat siirottavia, litteitä ja sahalaitaisia, kun taas pohjanriidenlieon lehdet ovat lähes varrenmyötäisiä, kuperaselkäisiä, ehytlaitaisia ja otakärkisiä.[3]

Itiötähkättömän riidenlieon voi toisinaan sekoittaa ketunliekoon (Huperzia selago).

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riidenlieon levinneisyysalue kattaa suurimman osan pohjoisen pallonpuoliskon havu- ja sekametsävyöhykkeestä. Euroopassa sitä tavataan lukuun ottamatta Pyreneiden niemimaata, Pohjois-Ranskaa, Etelä-Italiaa, Kreikkaa, Bulgariaa ja Etelä-Ukrainaa. Levinneisyysalue jatkuu laikuttaisena läpi Siperian Pohjois-Kiinaan ja Japaniin saakka, ja edelleen Yhdysvaltojen pohjoisosiin ja Etelä- ja Keski-Kanadaan sekä Grönlantiin.[4][5] Suomessa riidenlieko kasvaa hyvin yleisenä koko maassa Pohjois-Lappia lukuun ottamatta, missä se on harvinaisempi.[6] Alalajeista metsäriidenliekoa tavataan koko maasta, pohjanriidenlieon esiintyessä lähinnä Oulun korkeudelta pohjoiseen.[3]

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Riidenlieon itiöpöly on hienojakoista, keltaista pulveria, jota on käytetty kansanlääkinnässä haavojen ja ihotautien hoitoon. Pölyä on käytetty myös apteekeissa pillereiden päällystämiseen, jotta ne eivät takertuisia rasioissa toisiinsa.[7][8]

Riidenlieon itiöpölyä on kutsuttu myös kärpäsruudiksi, koska se palaa räiskähdellen. Itiöt sisältävät runsaasti helposti syttyvää öljyä. Ilmaan heitettynä kourallinen itiöpölyä syttyy yhdestä tulitikusta, mitä ominaisuutta on aikoinaan hyödynnetty valokuvauksessa.[8][9] Nykyisin itiöpölyä käytetään pyrotekniikassa tuliefekteihin.lähde?

Kasvilla on myös muita käyttötarkoituksia. Ruotsissa riidenliekoa käytetään yhä joulukoristeina esimerkiksi seppeleissä.[5] Sitä voidaan käyttää myös pureutteena alunan sijasta lankoja värjättäessä.lähde?

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Halkka, Antti ym.: Kotimaan luonto-opas. WSOY, 1994. ISBN 951-0-19804-8.
  • Luonnossa: Kasvit IV. Toim. Piirainen, Mikko. WSOY, Porvoo 2009.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suomen terveyskasvit. Luonnon parantavat yrtit ja niiden salaisuudet. Toim. Huovinen, Marja-Leena & Kanerva, Kaarina. Oy Valitut Palat – Reader's Digest Ab, Tampere 1982.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Arno Forsius: D-vitamiinin puutos ja riisitauti Arnoldus. Viitattu 27.2.2012.
  2. Luonnossa: Kasvit IV 2009, s. 64.
  3. a b c Retkeilykasvio 1998, s. 35–36.
  4. a b Kotimaan luonto-opas 1994, s. 14.
  5. a b Den virtuella floran: Revlummer (ruots.) Viitattu 29.8.2011.
  6. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Riidenlieon levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 29.8.2011.
  7. Ålands flora 2010, s. 146.
  8. a b Suomen terveyskasvit 1982, s.118.
  9. Oulun kasvit 2005, s. 147.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]