Quintus Curtius Rufus

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Quintus Curtius Rufus
Syntynyt ?
Kuollut 53
African provinssi
Ammatit poliitikko
Kansallisuus Rooman valtakunta
Aikakausi ensimmäinen vuosisata
Tyylilajit historia
Antiikin suuri sotapäällikköä Aleksanteri Suuri, jota Quintus Curtius Rufuksen ainut säilynyt teos Historiae Alexandri Magni Macedonis käsittelee.

Quintus Curtius Rufus (k. 53) oli roomalainen historioitsija, joka kirjoitti ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen arvellaan eläneen keisari Claudiuksen aikana. Hänen ainoa teoksensa, joka on edes osittain säilynyt nykypäivään asti, on kymmenen kirjaa käsittävä Aleksanteri Suuren elämäkerta Historiae Alexandri Magni Macedonis. Siitäkin kaksi ensimmäistä kirjaa ovat kadonneet eivätkä loput kahdeksan ole täydellisiä.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Henkilö

[muokkaa] Elinaika

Rooman keisari Claudius, jonka hallituskaudella Curtius Rufus luultavasti eli.

Curtiuksen henkilöllisyydestä ja ajankohdasta, jolloin hän kirjoitti teoksensa, on käyty kiivasta keskustelua. Viimeisen sadan vuoden aikana Curtiuksen elinaika on sijoitettu yli tusinan Rooman keisarin hallituskaudelle, aina Augustuksesta Konstantinus Suureen. Nykyään pidetään kuitenkin todennäköisimpänä, että Curtius eli keisari Claudiuksen aikana. Toinen mahdollisuus on Vespasianuksen hallituskausi.[1] Curtiuksen teoksen ajoittamista pidetään yhtenä klassisen filologian vaikeimmista ongelmista.[2]

Joka tapauksessa on selvää, että Curtius kirjoitti keisariaikaan. Tämä käy ilmi lyhyestä kappaleesta kymmenennessä kirjassa (10.9.1-6), jossa mainitaan princeps eli keisari, joka "loistaa kuin uusi tähti yössä". Siitä, mihin keisariin tämä teksti viittaa, on kiistelty. Tärkeimpiä ehdokkaita ovat Augustus, Claudius, Vespasianus ja Septimius Severus. Lisäksi myös Caligulaa, Nervaa, Trajanusta ja Severus Alexanderia on esitetty, mutta teksti viittaa myös muihin vallantavoittelijoihin, joita näiden keisarien aikaan ei ollut. Septimius Severuksen hallituskautta ja Parthian valtakunnan loppua vuonna 224 on esitetty Curtiuksen teoksen kirjoitusajankohdan takarajaksi. Curtius mainitsee myös, että Tyros nauttii rauhasta Rooman vallan alla. Tämä ei sovi vuosiin 193–224, koska Pescennius Niger ryösti kaupungin vuonna 193 ja vuonna 198 kaupunki perustettiin uudelleen Rooman koloniana. Curtius pitää myös Eufratia Rooman ja Parthian rajana, joten hän eli luultavasti myös ennen Severusta, jonka aikana Mesopotamia liitettiin Roomaan. Hän eli luultavasti myös ennen Marcus Aureliusta tai Trajanusta, joiden aikana Rooman valta laajeni Eufratin itäpuolelle. Luultavasti Curtius kirjoitti ensimmäisen vuosisadan aikana.[3][4][5]

Keisari, johon Curtius viittaa, ei ilmeisesti perustanut keisarikuntaa vaan palautti rauhan valtakuntaan, joten Augustus ei tule kyseeseen. Kyseinen keisari ei myöskään osallistunut sisällissotaan, vaan pikemminkin esti sisällissodan syttymisen. Curtiuksen mukaan valtakunta oli tuolloin "ilman päätä". Nämä kuvaukset sopivat parhaiten Claudiukseen. Claudiusta pidettiin epäsopivana hallitsijaksi, ja häntä voi verrata Aleksanteri Suuren velipuoleen Filippos III Arrhidaiokseen, jota miltei kaikki muut historioitsijat paitsi Curtius pitävät vähäjärkisenä. Lisäksi Arrhidaioksella ja Claudiuksella oli kummallakin sankarillinen pikkuveli, ja Claudiuksen veljeä Germanicusta verrattiinkin Aleksanteriin. Curtius on siis ilmeisesti muokannut Arrhidaioksen kuvaa niin, että se sopisi paremmin Claudiukseen. Curtiuksen mukaan Arrhidaios osallistuu vastahakoisesti Aleksanterin kuoleman jälkeiseen valtataisteluun. Häntä on helppo manipuloida, koska hän on nuori ja kokematon, mutta hän ei ole henkisesti jälkeenjäänyt. Curtiuksen historiassa löytyy myös muita viittauksia Rooman keisareihin. Hänen teoksessaan Aleksanteri muuttuu Caligulan tavoin ajan myötä julmaksi hallitsijaksi. Aleksanterin kuoleman jälkeen Perdikkas teeskentelee, ettei halua kruunua, samaan tapaan kuin Tiberius teki Augustuksen kuoltua.[6][4][7]

Keisariajan alkuajoilta tunnetaan kaksikin Curtius Rufusta, joista toinen saattaa olla Historiae Alexandri Magnin kirjoittaja. Suetonius mainitsee De Grammaticis et Rhetoribus -teoksessaan Curtius Rufuksen, joka eli Augustuksen, Tiberiuksen, Gaiuksen ja Claudiuksen aikana. Curtiuksen historia on myös hyvin retorinen, mikä sopisi hyvin Suetoniuksen reetoriin. Toinen tunnettu Curtius Rufus on Tacituksen ja Plinius nuoremman mainitsema sotilas ja poliitikko. Hän eteni urallaan aina senaattoriksi asti, ja hän oli konsuli vuonna 43 ja myöhemmin African prokonsuli. Epigrafisten lähteiden mukaan hänen praenomeninsa oli Quintus. On myös mahdollista, että reetori ja sotilas olivat yksi ja sama henkilö.[6]

[muokkaa] Elämäkerta

Keisari Tiberius, jonka hallituskaudella Curtius Rufus aloitti uransa.

Oletettavasti Historiae Alexandri Magni Macedoniksen kirjoittaja oli poliitikkona ja sotilaana tunnettu Curtius. Tärkein lähde hänen elämästään on Tacituksen Annaalit (11.20). Curtius oli eräiden väitteiden mukaan gladiaattorin poika, ja alhaisen syntyperänsä takia hän loi luultavasti uransa armeijassa ennen siirtymistään politiikkaan. Nuorena miehenä hän liittyi African kvestorin seurueeseen. Hadrumentumin kaupungissa Curtiukselle ilmestyi näyssä ylimaallinen naishahmo, joka ennusti Curtiuksen palaavan Africaan sen prokonsulina. Curtius rohkaistui tästä ja lähti Roomaan, jossa hänet valittiin kvestoriksi. Curtiuksen tiedetään olleen preetorina Tiberiuksen ollessa keisarina. Preetorin virkaa haki myös moni Curtiusta ylhäisempää sukua oleva henkilö.[6][8] Tiberius ei pitänyt tätä ongelmana, ja hän kommentoi Curtiuksen alhaista syntyperää sanomalla:

»Curtius Rufus näyttää minusta olevan oma isänsä»
(Tiberius [9])

Roomalainen virkamiesura seurasi yleensä perinteistä cursus honorumia, mutta Curtiuksen preetorinviran ja konsulikauden välillä oli kuitenkin epätavallisen pitkä aika. Tätä on selitetty sillä, että Curtiuksen tukija oli luultavasti Tiberiuksen pretoriaaniprefekti Sejanus. Sejanus menetti kuitenkin asemansa vuonna 31, ja Curtius pääsi etenemään urallaan vasta Claudiuksen noustua keisariksi. Ilmeisesti Curtius kirjoitti Historiae Alexandri Magni Macedoniksen vuosina 31–41.[6][8] Claudiuksen noustua keisariksi Curtius nimitettiin konsuliksi vuoden 43 lokakuussa. Myöhemmin hän toimi myös maaherrana Germania Superiorissa, ja hänelle myönnettiin ornamenta triumphalia germaaneita vastaan saadusta voitosta vuonna 47 tai 48. Lopulta hänet nimitettiin African provinssin prokonsuliksi. Hän kuoli vuonna 53.[6][8]

»Hän eli hyvin vanhaksi, ja oli esimiehiään kohtaan hapan mutta imarteleva, alempiaan kohtaan ylimielinen, ja vertaistensa seurassa hankala»
(Tacitus, Keisarillisen Rooman historia 11.21. Suomentanut Iiro Kajanto)

Curtius saattoi olla kotoisin Valentiasta, Provencesta, sillä vuodelle 88 ajoitetusta piirtokirjoituksesta selviää, että eräs Q. Curtius Rufus toimi silloin paikallisena virkamiehenä (duovir).[10]

[muokkaa] Historiae Alexandri Magni Macedonis

[muokkaa] Yleistä

Historiae Alexandri Magni Macedonis on ainut nykyaikaan säilynyt latinaksi kirjoitettu Aleksanterin elämäkerta. Teos on säilynyt jopa 123:na eri käsikirjoituksena, joista vanhin on 800-luvulta. Kaikki käsikirjoitukset ovat kuitenkin huonokuntoisia, ja ne perustuvat samaan alkuperäistekstin, joka on sekin ollut epätäydellinen. Säilyneen version tekstissä on useita aukkoja, ja teoksen kaksi ensimmäistä kirjaa puuttuvat kokonaan. Teoksen alun puuttumisen takia teoksen alkuperäinen nimi ja tarkoitus eivät ole selvillä, ja jopa kirjoittajan oikea nimi jää epävarmaksi. Tärkeimmissä säilyneissä käsikirjoituksissa teoksen kirjoittajaksi kerrotaan kuitenkin Curtius Rufus, ja myös praenomen Quintus mainitaan kaikissa paitsi yhdessä versiossa.[11]

Eri käsikirjoituksissa teoksen nimeksi annetaan Historiae, Historiae Alexandri Magni Macedonis tai Historiae Magni Macedonis Alexandri.[11]

[muokkaa] Sisältö

Aleksanteria vastaan kapinoineen Spitameneen vaimo tuo miehensä pään Aleksanterille. Tämä tapahtuma esiintyy vain Curtiuksen teoksessa (8.3.2–15) ja niin sanotussa Metzin epitomissa.[12] Kaiverrus vuodelta 1696.

Curtiuksen teoksesta ovat säilyneet vain kirjat 3-10.[13] Lisäksi teoksessa on suuria aukkoja viidennessä kirjassa, kuudennen kirjan alussa ja kymmenennen kirjan keskiosassa.[14] Curtius jakoi teoksensa kahteen viiden kirjan osaan. Ensimmäiset viisi kirjaa käsittelevät Aleksanterin ja Dareioksen kamppailua ja sitä, kuinka fortuna eli onni vaikuttaa heidän kohtaloihinsa. Viisi viimeistä kirjaa keskittyvät Aleksanteriin sotapäällikkönä, kuninkaana ja tyrannina.[15]

Erään arvion mukaan ensimmäinen kirja alkoi Filippos II:n murhasta ja Aleksanterin noususta valtaistuimelle ja loppui Aleksanterin saapumiseen Hellespontokselle. Toinen kirja olisi käsittänyt Granikosjoen taistelun ja loppunut Memnonin kuolemaan.[16] Ensimmäinen kirja ei luultavasti käsitellyt Aleksanterin nuoruutta, koska Kleitarkhos ei sitä käsitellyt.[17] Ensimmäinen kirja saattoi sisältää esipuheen, jossa kirjoittaja on voinut kertoa itsestään ja teoksensa tarkoituksesta.[14]

Kirja       Käsitelty ajanjakso Yhteenveto
3. kirja 333 eaa. Aleksanterin joukot marssivat Fryygian läpi. Aleksanteri ratkaisee Gordionin solmun. Aleksanteri ui Kydnos-joessa ja melkein kuolee. Issoksen taistelu ja sitä seuranneet tapahtumat.[13]
4. kirja 332‑331 eaa. Dareioksen kirjeet Aleksanterille. Tyroksen piiritys. Egyptin valloitus ja Aleksanterin vierailu Amon-jumalan temppelissä. Gaugamelan taistelu.[13]
5. kirja 331‑330 eaa. Dareios pakenee ja Aleksanteri valtaa Babylonin ja Persepoliin. Aleksanteri polttaa Persepoliin kuninkaallisen palatsin humalassa. Bessos pettää ja lopulta murhaa Dareioksen. Aleksanteri suree Dareiosta.[13] [Viidennen kirjan loppu puuttuu. Tämä osa käsitteli Dareioksen kuoleman, ruumiin löytymisen ja Aleksanterin saapumisen kuolleen Dareioksen luokse.[18]]
6. kirja 330 eaa. [Kuudennen kirjan alku puuttuu, ja se alkaa keskeltä taistelukuvausta, jossa Spartan urhoollinen kuningas Agis III kaatuu.[18]] Kirjan alku käsitteli spartalaisten kapinaa Makedonian valtaa vastaan. Aleksanteri järjestää valtakunnan hallinnon, mutta käyttää aikaansa myös juopotteluun ja juhlimiseen. Aleksanteri tapaa amatsonien kuningattaren. Aleksanteri vaatii, että makedonialaiset kunnioittavat häntä persialaiseen tapaan (proskynesis). Salajuoni Aleksanteria vastaan paljastuu.[13]
7. kirja 330‑328 eaa. Aleksanteri ylittää Kaukasus-vuoret ja kukistaa useita kansoja. Skyytit lyödään.[13]
8. kirja 328‑326 eaa. Aleksanteri nai Roksanen. Toinen salajuoni Aleksanteria vastaan paljastuu. Aleksanteri johtaa armeijansa Intiaan. Makedonialaiset valtaavat Aornoksen. Hydaspesjoen taistelu.[13]
9. kirja 326‑325 eaa. Aleksanteri johtaa joukkonsa syvemmälle Intiaan, mutta joutuu lopulta kääntymään takaisin.[13]
10. kirja 325‑323 eaa. Karmanian aavikon ylitys ja Nearkohoksen laivaston matka.[13] [Tekstissä on aukko. Kadonnut teksti käsitteli luultavasti Harpaloksen pakoa. Toinen suuri kadonnut osa käsitteli persialaisia sotilaita, joiden piti korvata kotiutettavat makedonialaiset, Hefaistionin kuolemaa ja hautajaisia. Hävinnyt teksti käsitteli myös Aleksanterin saapumista Babyloniin, Aleksanterin kuolemaa edeltäneitä enteitä ja Medeioksen pitoja, joiden jälkeen Aleksanteri sairastui.[19]] Aleksanterin sairaus ja kuolema Babylonissa. Aleksanterin kenraalit jakavat valtakunnan keskenään. Ptolemaios vie lopulta Aleksanterin ruumiin Egyptiin.[13]

[muokkaa] Vaikutus eri aikakausina

Curtiuksen Historiaen säilyminen nykypäivään on arvoitus. Kukaan keisariajan tai myöhäisantiikin kirjoittaja, kriitikko tai historioitsija ei viittaa Curtiuksen teokseen. Muita nykypäivään säilyneitä Aleksanteri-historioitsijoita, Arrianosta, Diodorosta, Trogusta ja Plutarkhosta siteerataan muissa antiikin aikaisissa lähteissä.[20]

Aragonian kuningas Alfonso V, jonka kerrotaan parantuneen luettuaan Historiae Alexandri Magni Macedoniksen.

Mielipiteet Curtiuksen teoksesta ovat vaihdelleet jyrkästi vuosisatojen aikana. Keskiajalla ja renessanssin aikana sitä pidettiin suuressa arvossa. 1180-luvulla Gautier de Châtillon kirjoitti Curtiuksen perusteella oman latinankielisen Alexandreis-eepoksen. Vuonna 1230 Rudolf von Ems kirjoitti Aleksanterin elämästä runomuotoisen version, joka perustui Curtiuksen teokseen, ja vuonna 1250 piispa Philip Walter laati oman Curtiukseen perustuneen Alexandreisin. 1300-luvulla useat italialaiset humanistit käyttivät Curtiusta lähteenään ja ihailivat hänen tyyliään. Kerrotaan myös, että Aragonian kuningas Alfonso V parantui luettuaan Curtiuksen teoksen. Curtius olikin Pohjois-Italian ruhtinaiden suosiossa. Vuonna 1348 Curtiuksen teos käännettiin italiaksi. 1400-luvulla etsittiin myös täydellistä versiota Curtiuksen teoksesta, ja vuonna 1426 kardinaali Nicolaus Cusanus luulikin löytäneensä version, jossa oli Curtiuksen kadonnut ensimmäinen kirja. Kävi kuitenkin ilmi, että kirjaan oli lisätty sivu jostain toisesta kirjasta. Vindelinus Spirensis julkaisi Historiae Alexandri Magni Macedoniksen editio princepsin Venetsiassa vuonna 1470 tai 1471.[21]

Curtiuksen teos oli suosittu, ja se julkaistiin uudelleen vuosina 1472, 1475 ja 1481. Teoksesta ilmestyi uusia korjattuja laitoksia 1500-luvulla. Johannes Freinsheimin vuonna 1648 julkaisemalla versiolla oli suuri vaikutus tiedeyhteisöön, ja Freinsheim laati saatavilla olevista lähteistä Curtiuksen kahden ensimmäisen kirjan rekonstruktion. Hän korjaili myös tekstissä olleita aukkoja ja lisäsi teokseen omat kommenttinsa. Freinsheimin korjaukset ja lisäykset otettiin mukaan myös moneen myöhempään julkaisuun. 1800-luvulla teoksesta ilmestyi useita versioita.[22]

Nykypäivään säilyneistä 123:sta käsikirjoituksesta viittä pidetään nykyään parhaimpina. Edmund Hedicke kokosi vuonna 1867 Curtiuksen tekstistä version, joka koostui viidestä eri käsikirjoituksesta.[23]

Curtius joutui kritiikin kohteeksi 1900-luvulla. Esimerkiksi Tarn piti Curtiusta "lahjakkaana amatöörinä"[24]. Hänen mukaansa Curtius käytti lähteitään huolimattomasti. Curtiuksen teos on leimattu sensaatiohakuiseksi, jopa "historialliseksi fiktioksi". Toisaalta Curtius kertoo viidennessä kirjassaan kirjoittavansa historiaa ja kommentoi vielä historiografian tekniikkaa.[25]

[muokkaa] Curtiuksen käyttämät lähteet

Ptolemaios Lagoksen poika. Hän oli Aleksanteri Suuren sotapäällikkö, ja hänestä tuli Aleksanterin kuoleman jälkeen Egyptin kuningas. Ptolemaios kirjoitti vanhoilla päivillään Aleksanterin elämäkerran, jota Curtius ilmeisesti käytti lähteenään.

Aleksanteri Suuren elämästä on säilynyt aikalaiskuvauksia ainoastaan katkelmina, ja nykypäivään säilyneet viisi päälähdettä ovat myöhempää perua. Diodoros Sisilialainen kirjoitti maailmanhistorian, jonka 17. kirja käsitteli Aleksanteria, ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Pompeius Trogus, joka eli Augustuksen aikana, käsitteli Aleksanteria kahden kirjan verran teoksessaan Historiae Philippicae. Troguksen teos on säilynyt nykypäivään vain Junianus Justinuksen lyhennelmänä. Lisäksi Plutarkhos kirjoitti Aleksanterin elämäkerran 100-luvun alussa. Nämä kolme yhdessä Curtiuksen teoksen kanssa kuuluvat niin sanottuun vulgataan eli yleiseen traditioon. Niiden lisäksi nykypäivään on säilynyt Arrianoksen Aleksanterin elämäkerta. Nykytutkijat ovat yleensä suosineet Arrianosta vulgata-lähteiden kustannuksella.[26]

Curtius ja Diodoros ovat käyttäneet pitkälti samaa lähdettä, joka luultavasti oli Kleitarkhos. Kleitarkhos kirjoitti pian Aleksanterin kuoleman jälkeen, mutta hän ei itse ollut mukana Aleksanterin sotaretkillä.[27] Diodoroksen 17. kirjan uskotaan pitkälti olevan lyhennelty versio Kleitarkhoksen Aleksanterin elämäkerrasta. Mutta vaikka Curtius ja Diodoros käyttivätkin samaa lähdettä, heidän teoksensa eroavat toisistaan. Diodoros kirjoitti maailmanhistoriaa, ja hänen oli pakko lyhentää Kleitarkhoksen elämäkertaa. Curtius kirjoitti puolestaan vain Aleksanteria käsittelevän elämäkerran ja käytti hyväkseen myös muita lähteitä. Curtius ei kuitenkaan mainitse usein, mitä lähdettä hän käyttää.[28] Tarn esitti, että Curtius olisi käyttänyt Diodoroksen 17. kirjaa lähteenään,[29] mutta tätä ei pidetä nykyään todennäköisenä.[28]

Curtius mainitsee Kleitarkhoksen teoksessaan kahdesti, muta Ptolemaioksen ja Timageneen vain kerran. Timageneesta ei tiedetä juuri mitään, ja hänen Aleksanterin elämäkertansa mainitaan vain Curtiuksen teoksessa. Curtiuksen ja Arrianoksen teoksissa on joitain kohtia, jotka ovat hyvin samanlaisia. Luultavasti Curtius käytti näissä kohdissa lähteenään Ptolemaiosta, joka oli Arrianoksen päälähde.[28]

On myös väitetty, että Curtius ja Diodoros käyttivät Kleitarkhoksen lisäksi lähteenään Duris Samoslaisen historiaa ja Diyllosta.[27] Hammondin mukaan Curtius käytti Diyllosta muun muassa Kreikkaa käsittelevissä asioissa. Kreikan tapahtumien kuvaukset poikkeavat tyyliltään muusta tekstistä esimerkiksi sitenm että ne ovat vähemmän sensaatiomaisia ja eivätkä suhtaudu Aleksanteriin vihamielisesti. Curtius olisi lisäksi käyttänyt Hegesias Magnesialaista neljännessä kirjassa, jossa kuvataan Gazan tapahtumia. Seitsemännessä kirjassa Curtius käyttää Hammondin mukaan Kleitarkhoksen lisäksi muun muassa Aristobulosta ja Onesikritosta.[30]

Curtius on saattanut käyttää Onesikritoksen lisäksi lähteenään myös Nearkhosta, sillä kumpaankin viitataan Curtiuksen kymmenennessä kirjassa. Tarn arveli, että Curtius olisi käyttänyt useita muitakin lähteitä. Hän esitti kolme mahdollista lähdettä, joista ensimmäinen olisi käsitellyt erilaisia makedonialaisia traditioita ja Makedonian yhteiskuntaa. Tästä lähteestä Curtius olisi saanut muun muassa kuvauksen perinteisestä leivän leikkaamisesta makedonialaisen avioliittoseremonian yhteydessä. Toinen lähde olisi ollut kokoelma kreikkalaisten palkkasotilaiden muistelmia. Kolmas lähde olisi kuulunut peripateettiseen traditioon, ja se olisi ollut myötämielinen Aristotelesta ja Kallisthenesta kohtaan. Myöhemmät tutkijat ovat kuitenkin kritisoineet Tarnin teoriaa.[31][32]

Lähteiden lisäksi Curtiuksen tekstistä voi päätellä, että hän käytti malleinaan myös esimerkiksi Liviusta ja Vergiliusta. Esimerkiksi eräässä kohdassa Curtiuksen kuvaus Aleksanterista on hyvin samanlainen kuin Liviuksen kuvaus Hannibalista. Kuten Hannibal, Aleksanteri osaa vain valloittaa uusia maita muttei tiedä miten käyttää voittoa hyväkseen. Curtius lainaa ja muokkaa tällaista materiaalia vapaasti, ja siksi hänen Aleksanterinsa on roomalaisen näkökulman värittämä. Curtius oli myös poliitikko ja tunsi hyvin roomalaisen politiikan kuviot. Tämä näkyy esimerkiksi Amyntas Andromeneen pojan puolustuspuheessa, sillä se muistuttaa hyvin paljon puolustuspuhetta, jonka M. Terentius luki, kun häntä syytettiin maanpetturuudesta vuonna 32. Tämä puolustuspuhe on säilynyt Tacituksen teoksissa.[10] Curtius lainaa myös Herodotokselta: esimerkiksi Dareios laskee joukkojensa määrän samaan tapaan kuin Kserkses tekee Herodotoksen historiassa. Lisäksi hän näkee samanlaisia enneunia kuin Kserkses. Persian porttien taistelu muistuttaa paljon Thermopylain taistelua ja niin edelleen.[33]

[muokkaa] Curtiuksen tyyli

Curtiuksen tyyli on saanut vaikutteita retoriikasta, ja hänen tekstinsä on sensaationhakuista ja tunteisiin vetoavaa. Hän pitää myös eksoottisista ja kaukaisista asioista. Curtiuksen teoksessa on useita joukkokohtauksia ja kohtauksia, joissa väkijoukot tai sotilaat joutuvat paniikkiin, ja hän pitää myös vastakohdista ja ironisista käänteistä.[34]

Curtius kuvaa henkilöitä ja paikkoja usein lyhyesti, ja yleensä kuvaukset ovat yliammuttuja tai täysin vääriä. Esimerkiksi Parmenionista Curtius kertoo, että "hän oli saavuttanut paljon ilman Aleksanteria, mutta Aleksanteri ei ollut saavuttanut mitään ilman Parmenionia".[34] Curtius kertoo itse yhdeksännessä kirjassaan (9.1.34), että hän on ottanut lähteistään enemmän asioita kuin mitä itse uskoo todeksi. Hän valitsee aina romanttisimman, liioitelluimman tai pateettisimman materiaalin. Maantieteestä hän kirjoittaa surkeasti mutta kuvailee hyvin kauniita maisemia ja luonnon erikoisuuksia. Taistelukuvaukset ovat epäselviä, jopa käsittämättömiä. Curtius kuvaa kuitenkin mielellään itämaista loistoa ja prameutta.[35] Hänen teoksessaan on lisäksi enemmän puheita kuin kaikissa muissa Aleksanteria käsittelevissä teoksissa yhteensä.[34]

Curtiuksen teoksessa on useita rasistisia kuvauksia: esimerkiksi persialaiset kuvataan naismaisiksi, ja jopa heidän naisensa ovat urhoollisempia kuin miehet. Skyyttejä Curtius pitää vähän parempina, sillä heillä kerrotaan olevan jonkin verran älyä ja jotkut jopa kykenevät harjoittamaan filosofiaa. Myös kreikkalaisista annetaan huono kuva.[34]

Curtiuksen teosta ei pysty ajoittamaan varmasti tyylin perusteella. Curtiuksen käyttämät lauserakenteet ja muut tyylipiirteet viittaavat kuitenkin ensimmäisen vuosisadan alkuun tai puoliväliin.[35]

[muokkaa] Curtiuksen kuva Aleksanterista

Curtius antaa Aleksanterista ristiriitaisen kuvan, mutta tämä epäjohdonmukaisuus on peräisin hänen käyttämistään lähteistä.[36] Muiden vulgata-lähteiden tavoin Curtiuksen Aleksanteri on nuori kuningas, jonka toistuva hyvä onni turmelee. Neljännessä kirjassa Ammonin papit tervehtivät Aleksanteria Juppiterin poikana, koska hän määrää heitä tekemään niin. Viidennessä kirjassa Aleksanteri alkaa omaksua itämaisia tapoja, ja kuudennessa hän joutuu eunukki Bagoaan pauloihin, viettää yön amatsonien kuningattaren kanssa ja alkaa käyttää persialaisia vaatteita. Seitsemännessä kirjassa hän antaa murhata Parmenionin, kahdeksannessa hän murhaa Kleitoksen ja antaa teloittaa Kallistheneen.[36]

Curtius kuvaa myös Aleksanterin hyviä puolia. Hän muun muassa suree aidosti Dareioksen vaimon kuolemaa ja kunnioittaa Dareioksen äitiä Sisigambista. Curtius kuvaa myös Aleksanterin urhoollisuutta, ja viimeisessä kirjassaan hän antaa Aleksanterista positiivisen kuvan.[36]

[muokkaa] Vaikutus taiteessa

Paolo Veronesen maalaus (1565–1570), jossa Aleksanteri Suuri ottaa vastaan Dareios III:n perheen.
Aleksanteri Suuri saapuu Babyloniin. Charles Le Brunin maalaus vuodelta 1664.

Curtius antoi luultavasti Aleksanteri-romanssin lisäksi inspiraation 1500-luvulla eläneen Paolo Veronesen maalaukseen, jossa Aleksanteri Suuri ottaa vastaan kukistetun Dareios III:n perheen Issoksen taistelun jälkeen. Charles Le Brun maalasi taulun samasta aiheesta 1600-luvulla, ja toisessa hänen maalauksessaan Aleksanteri saapuu Babyloniin. Curtiuksen teos on ainut, jossa tämä tapahtuma kuvataan.[37]

[muokkaa] Lähteet

  • J. E. Atkinson: Curtius Rufus, Histories of Alexander the Great. Oxford University Press US, 2009. ISBN 9780199557622. (englanniksi)
  • Elizabeth Baynham: Alexander the Great: The Unique History of Quintus Curtius. University of Michigan Press, 1998. ISBN 9780472108589. (englanniksi)
  • Wendell Vernon Clausen ja E. J. Kenney: The Cambridge history of classical literature. Cambridge University Press, 1983. ISBN 9780521273725. (englanniksi)
  • N. G. L. Hammond: Three Historians of Alexander the Great: the so-called Vulgate authors, Diodorus, Justin, and Curtius. Cambridge University Press, 2007. ISBN 9780521036535. (englanniksi)
  • Waldemar Heckel, Quintus Curtius Rufus: The History of Alexander. Penguin Classics, 2004. ISBN 9780140444124. (englanniksi)
  • Jona Lendering: Quintus Curtius Rufus Livius.org. Viitattu 7.2.2009. (englanniksi)
  • W. W. Tarn: Alexander the Great: Sources and Studies. Cambridge University Press, 2003. ISBN 9780521531375. (englanniksi)

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ Heckel s. 1–2, Atkinson s. 3, Baynham s. 1
  2. ↑ Gian Biagio Conte et. al.: Latin Literature, s. 383. JHU Press, 1999. ISBN 9780801862533. (englanniksi)
  3. ↑ Heckel s. 1–2
  4. ↑ 4,0 4,1 Atkinson s. 4–9
  5. ↑ Baynham s. 201–207
  6. ↑ 6,0 6,1 6,2 6,3 6,4 Heckel s. 3
  7. ↑ Baynham s. 215
  8. ↑ 8,0 8,1 8,2 Lendering, Quintus Curtius Rufus
  9. ↑ Tacitus, Keisarillisen Rooman historia 11.21. Suomentanut Iiro Kajanto
  10. ↑ 10,0 10,1 Atkinson s. 11
  11. ↑ 11,0 11,1 Heckel s. 1
  12. ↑ Heckel s. 292
  13. ↑ 13,0 13,1 13,2 13,3 13,4 13,5 13,6 13,7 13,8 13,9 Bill Thayer: Quintus Curtius Rufus: Life of Alexander the Great Lacus Curtius. Viitattu 9.2.2009. (englanniksi)
  14. ↑ 14,0 14,1 Baynham s. 1
  15. ↑ Baynham s. 12
  16. ↑ Heckel s. 19–25
  17. ↑ Heckel s. 270
  18. ↑ 18,0 18,1 Heckel s. 284–285
  19. ↑ Heckel s. 299–300
  20. ↑ Baynham s. 1-2
  21. ↑ Baynham s. 3
  22. ↑ Baynham s. 3–4
  23. ↑ Baynham s. 2–3
  24. ↑ Tarn s. 91
  25. ↑ Baynham s. 5–6
  26. ↑ Heckel s. 4–5
  27. ↑ 27,0 27,1 Atkinson s. 25
  28. ↑ 28,0 28,1 28,2 Heckel s. 6–7
  29. ↑ Tarn s. 116
  30. ↑ Hammond s.128, 137, 151, 159
  31. ↑ Atkinson s. 27
  32. ↑ Tarn s.105–107
  33. ↑ Heckel s. 7–9
  34. ↑ 34,0 34,1 34,2 34,3 Heckel s. 10–11
  35. ↑ 35,0 35,1 Vernon ja Kenney s. 145–146
  36. ↑ 36,0 36,1 36,2 Heckel s. 12–14
  37. ↑ Baynham s. 2

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Quintus_Curtius_Rufus
Henkilökohtaiset työkalut