Puna-ailakki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puna-ailakki
Silene dioica Crozon 060416w.jpg
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Siemenkasvit Spermatophyta
Alakaari: Koppisiemeniset Magnoliophytina
Luokka: Kaksisirkkaiset Magnoliopsida
Lahko: Caryophyllales
Heimo: Kohokkikasvit Caryophyllaceae
Suku: Kohokit Silene
Laji: dioica
Kaksiosainen nimi
Silene dioica
(L.) Clairville
Katso myös
 Wikispecies-logo.svg Puna-ailakki Wikispeciesissä
 Commons-logo.svg Puna-ailakki Commonsissa

Puna-ailakki (Silene dioica, synonyymejä Melandrium rubrum, M. silvestre, M. diurnum ja M. dioicum), on Euroopassa ja Suomessa yleinen magentanpunainen kuivan paikan kasvi.

Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-ailakki kuvattuna Johann Georg Sturmin teoksessa Deutschlands Flora in Abbildungen (1796).

Puna-ailakki kasvaa 20–60 cm korkeaksi. Yläosastaan tummanpunainen ja pehmeäkarvainen varsi on pysty tai koheneva, haaraton tai vähähaarainen. Kasvin lehdet vaihtelevat muodoltaan soikeista vastapuikeisiin ja ovat 3–8 cm pitkiä. Kukat ovat magentanpunaiset tai joskus harvoin valkoiset ja halkaisijaltaan noin 2 cm. Kukan verhiö ja teriö ovat viisilehtisiä. Verhiö on ulkoverhiötön, punakarvainen ja soikea. Teriö on lisäteriöllinen ja väriltään punainen. Terälehtien lapa on syvään kaksihalkoinen ja niiden liuskat ovat 2–6 mm leveitä. Puna-ailakin kukat ovat kaksikotisia, eli heteet ja emit sijaitsevat eri yksilöissä. Puna-ailakki kukkii Suomessa kesä-elokuussa. Hedelmä on tynnyrimäinen kota.[1][2]

Puna-ailakista tunnetaan ainakin kolmea eri muunnosta, var. dioica, var. serpentinicola ja var. smithii.[3]

Puna-ailakki saattaa joskus risteytyä valkoailakin (S. latifolia) kanssa. Risteymä on kantalajejaan kookkaampi ja vankempi. Kukat ovat tavallisesti vaaleanpunaisia tai vaalean violetinpunaisia.[4]

Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-ailakkia tavataan Pohjois-Espanjasta Länsi-Venäjälle. Etelässä levinneisyysalue ulottuu Keski-Italiaan, Pohjois-Kreikkaan ja Romaniaan, pohjoisessa Britteinsaarille ja Fennoskandiaan. Lajia kasvaa myös Islannissa ja Etelä-Venäjällä Kaukasuksen alueella. Satunnaisia esiintymiä sillä on Keski-Aasiassa ja Siperian länsiosissa. Pohjois-Amerikassa puna-ailakki on tulokaslaji, jota tavataan lähinnä itärannikolla. Laji on levinnyt myös Uuteen-Seelantiin.[3]

Suomessa puna-ailakkia tavataan koko maassa. Laji on yleinen pohjoisinta Lappia lukuun ottamatta.[5] Se on alkuperäinen kasvi Länsi-Suomessa, mutta levinnyt 1900-luvulla itään ja pohjoiseen ihmisen mukana sekä heinänsiemenen joukossa että koriste- ja rohdoskasvina.[6]

Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-ailakki kasvaa monenlaisilla paikoilla. Sitä tavataan esimerkiksi aurinkoisilla kedoilla ja niityillä, tervaleppäkorvissa ja -lehdoissa, metsänlaidoilla, tunturijyrkänteillä, pihoilla, joutomailla, radanvarsilla, rannoilla ja tienpientareilla.[4] Suomessa laji lienee alunperin ollut lähinnä merenrantojen tervaleppälehtojen ja -luhtien laji. Laji on näissä kasvupaikoissa niin tyypillinen, että sen mukaan on nimetty puna-ailakkityypin lehtokasvillisuusryhmä.[7]

Puna-ailakki on monen perhosen toukkien ravintokasvi. Kimalaiset ja päiväperhoset imevät sen kukkien mettä.lähde?

Käyttö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puna-ailakkia viljellään myös koristekasvina.[2]

Kuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Helsingin kasvit – Kukkivilta kiviltä metsän syliin. Toim. Kurtto, Arto & Helynranta, Leena. Helsingin kaupungin ympäristökeskus. Yliopistopaino, Helsinki 1998.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Suuri Pohjolan kasvio. Toim. Mossberg, Bo & Stenberg, Lennart. Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 2005 (2003).

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Retkeilykasvio 1998, s. 118, 121.
  2. a b Suuri Pohjolan kasvio 2005, s. 150.
  3. a b Arne Anderberg: Den virtuella floran: Rödblära Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 4.9.2012. (ruotsiksi)
  4. a b Retkeilykasvio 1998, s. 121.
  5. Lampinen, R., Lahti, T. & Heikkinen, M. 2012: Kasviatlas 2011: Puna-ailakin levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Viitattu 4.9.2012.
  6. Oulun kasvit 2005, s. 58.
  7. Helsingin kasvit 1998, s. 40.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]