Puhtaan järjen kritiikki

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Puhtaan järjen kritiikin vuoden 1781 painoksen kansilehti.

Puhtaan järjen kritiikki (saks. Kritik der reinen Vernunft) on saksalaisen filosofin Immanuel Kantin tunnetuin ja vaikutusvaltaisin filosofinen teos ja yksi koko länsimaisen filosofian kuuluisimmista teoksista. Se julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1781, toinen painos vuonna 1787. Siihen viitataan usein nimellä ”Ensimmäinen kritiikki”, ja sitä seurasivat myöhemmin Käytännöllisen järjen kritiikki (1788) ja Arvostelukyvyn kritiikki (1790).

Kant näki teoksen tarkoituksena olevan sillan rakentaminen rationalismin eli järkeistiedon ja empirismin eli kokemustiedon välisen kuilun yli ja erityisesti David Humen jyrkän kokemusajattelun vastustaminen. Teos pyrkii vastaamaan perustaviin tietoteoreettisiin kysymyksiin ”mitä tiedämme?” ja ”kuinka tiedämme sen?”

Puhtaan järjen kritiikki koostuu johdannosta sekä kahdesta kirjasta, joista ensimmäinen käsittelee Kantin niin sanotun transsendentaalisen idealismin perusosasia ja toinen sen menetelmiä. Johdannossa Kant käsittelee ”puhtaan” ja kokemusperäisen tiedon eroja, analyyttisten ja synteettisten arvostelmien eroja, apriorisen tiedon mahdollisuuksia ja ”puhtaan järjen” ongelmaa yleensä.

Humen kokemusajattelun hylkääminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant oli sitä mieltä, että Humen johtopäätökset perustuivat siihen alkuoletukseen, että kaikki ideat eli ajatukset ovat aistikokemusten esityksiä (tunnetaan niin sanottuna mielen ideaaliteoriana). Humen havaitsema ongelma oli, että perustavanlaatuisia periaatteita, kuten syytä ja seurausta, ei voi johtaa pelkästään aistihavainnoista. Kantin tavoitteena oli löytää joku keino johtaa syy ja seuraus ilman riippuvuutta kokemusperäisestä tiedosta. Kant hylkäsi analyyttiset menetelmät tämän saavuttamiseksi, katsoen, että analyyttinen päättely ei voi kertoa meille mitään, mikä ei ole jo itsestään selvää. Sen sijaan Kant katsoi, että meidän tulee käyttää synteettistä päättelyä. Tästä seurasi kuitenkin uusi ongelma: Kuinka meillä voi olla synteettistä tietoa, joka ei perustu kokemusperäisiin havaintoihin, eli kuinka voimme saavuttaa synteettisiä apriorisia totuuksia.

Kant väitti, että on olemassa synteettistä apriorista tietoa. Hän järkeili, että esimerkiksi geometrian ja newtonilaisen fysiikan väittämät ovat synteettistä apriorista tietoa, ja halusi selvittää ja määritellä, kuinka tämä saattoi olla mahdollista. Tämä johti hänet kysymään, oliko mahdollista perustaa synteettinen apriorinen tieto niin sanotun metafysiikan tutkimukselle, koska suurin osa metafysiikasta Platonista Kantin välittömiin edeltäjiin oli tehnyt todellisuudesta, jumalasta tai sielusta ennakko-oletuksia, jotka eivät olleet itsestäänselviä, mutta joita ei voitu johtaa kokemusperäisistä havainnoista. Kant hylkäsi pyrkimyksen yrittää tietää jotain todellisuudesta ”sellaisenaan”, aistihavainnoista riippumatta. Hän käytti esimerkkinä ajatuskoetta, jolla hän näytti, että ihmiset eivät voi käsittää mielekkäästi sellaisia asioita, jotka ovat ajan ja paikan ulkopuolella tai jotka eivät ole rakentuneet ymmärryksen kategorioiden eli luokkien, kuten substanssin eli perusaineksen ja kausaliteetin eli syysuhteen, mukaisesti. Vaikka ihmiset eivät voikaan käsittää sellaisia olioita, ei ole mitään tapaa osoittaa, että sellaisia olioita ei ole. Siksi Kant katsoi, että metafysiikan ei pidä yrittää puhua siitä mitä on, vaan siitä, mitä koetaan ja miten se koetaan.

Immanuel Kant luennoi venäläisille upseereille — I. Soyockina / V. Gracov, Kaliningradin Kant-museo.

Tämä tarjosi Kantille pohjan erottaa ilmiöt (fenomenon), asiat sellaisina kuin ne ilmenevät aisteillemme, ja noumenonit, puhtaat ajatusoliot, joista ei ole aistihavaintoja eikä määritelmän mukaan voi koskaan olla aistihavaintoja. Kantin sanoin, ”ajatukset ilman sisältöä ovat tyhjiä, intuitiot ilman käsitteitä ovat sokeita”.[1] Ilmiö on vain noumenonin esitys, jonka henkilö saa aistielintensä välityksellä, ja jonka hänen mielensä rakentaa ymmärryksen luokkien mukaisesti. Kantin tietokäsitys perustui siis ihmisen tiedollisten kykyjen toimintoihin, ja sen tarkoituksena oli kuvata todellisuus ”sellaisena kuin koemme sen” — mikä on paljon kohtuullisempi tehtävä kuin todellisuuden kuvaaminen sellaisena kuin se on myös kokemuksemme ulkopuolella, mikä oli se mitä kaikki aiempi filosofia oli Kantin mukaan yrittänyt virheellisesti tehdä.

Kant antoi kriittiselle eli aikaisempia käsityksiä arvostelevalle filosofialleen nimen ”transsendentaali idealismi”, mikä hänelle liittyi läheisesti niin sanottuun empiiriseen realismiin. Tämä tarkoitti sitä, että kokemusperäinen tieto on totta, mutta se ei voi tietää mitään asioista, jotka ylittävät inhimillisten tiedollisten kykyjen toiminnot. Transsendentaalin idealismin järjestelmä kuvaa Kantin menetelmän etsiä todellisuutta koskevan tiedon mahdollisuuksien ehtoja ja tiedostaa, että on olemassa asioita, jotka ylittävät ihmisen tiedolliset eli mielelliset kyvyt. Tämän uuden asenteen vuoksi Kant vertasi Puhtaan järjen kritiikin toisessa esipuheessaan filosofiaansa Kopernikuksen aloittamaan tähtitieteelliseen vallankumoukseen eli niin sanottuun kopernikaaniseen vallankumoukseen, jossa vanha maakeskinen maailmankuva korvautui aurinkokeskisellä. Hän kirjoitti: ”Tähän asti on oletettu, että kaiken tiedon tulee olla yhdenmukaista olioiden kanssa. Mutta kaikki pyrkimykset laajentaa tietämystämme olioista perustuen johonkin aprioriseen tietoon niistä, käsitteiden avulla, ovat – – päättyneet epäonnistumiseen. Meidän täytyy siksi tehdä tutkimusta, emmekö onnistuisi paremmin metafysiikan askareissa, jos oletamme, että olioiden tulee olla yhdenmukaisia tiedon kanssa” [Bxvi]. Aivan kuten Kopernikus mullisti tähtitieteen muuttamalla näkökulman ja ottamalla havaitsijan tilanteen huomioon, Kantin kriittinen filosofia otti huomioon tietäjän tilan yleensä ja paljasti sen vaikutuksen hänen tietämänsä maailman rakenteeseen.

Kantin transsendentaali idealismi tulee erottaa sellaisista idealistisista järjestelmistä kuin George Berkeleyn filosofiasta. Vaikka Kant katsoi, että ilmiöt riippuivat aistimisen olosuhteista, ajasta, paikasta ja mielen syntetisoivasta toiminnasta, joka näkyy aistimusten sääntöihin perustuvassa rakentamisessa niin sanotuksi oliomaailmaksi eli todelliseksi todellisuudeksi, tämä väite ei kuitenkaan tarkoita Berkeleyn niin sanotulle subjektiiviselle idealismille ominaista riippuvaisuutta mielestä. Berkeleylle joku olio oli olemassa vain jos se aistittiin. Kantille sen sijaan aistiminen ei tarjonnut arviointiperustetta olion olemassaololle. Sen sijaan aistimisen olosuhteet ja ymmärryksen luokat tarjosivat ”episteemiset (tiedolliset) olosuhteet”, jotka mahdollistivat sen, että voimme tietää jotain ilmiömaailman eli meille ilmenevän todellisuuden olioista.

Kantin oma lähestymistapa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtaan järjen kritiikki pyrkii vastaamaan kysymyksiin siitä, mitä tiedämme ja kuinka voimme tietää sen. Kant lähestyy näitä kysymyksiä tarkastelemalla järkeilyyn perustuvan tiedon (mitä tiedämme pelkästään logiikalla, ennen havaintoa tai havainnoista riippumatta, eli a priori) ja kokemukseen perustuvan tiedon (mitä tiedämme perustuen aistiemme syötteisiin, eli a posteriori) välistä suhdetta.

Kantin näkemyksen mukaan aprioriset ajatukset ja käsitteet tarjoavat apriorista tietoa, joka tarjoaa myös taustan aposterioriselle tiedolle. Kant esimerkiksi oli sitä mieltä, että aika ja avaruus eivät ole osa jotain, mitä voitaisiin pitää todellisena todellisuutena, vaan ne ovat osa aistivälineistöä, ja syysuhde puolestaan on käsitteellinen järjestämisperiaate, jota ihmismieli käytää luonnon asemoimiseen. Toisin sanoen aika ja avaruus ovat näkemisen muotoja ja syys-seuraussuhde on tietämisen muoto. Sekä aika, avaruus että käsitteelliset periaatteet ja prosessit rakentavat ennalta kokemusta.

Esimerkiksi kun laatikko nähdään kolmiulotteisena, laatikon muoto ei välttämättä ole osa laatikon luontoa. Kant katsoi, että laatikon muodon aistimuksen aika-avaruus-puoli tulee ihmismielestä vuorovaikutuksessa laatikon kanssa, ei pelkästään laatikosta itsestään. Kun koetaan, että tapahtumat saavat aikaan toisia tapahtumia, se johtuu siitä, että ihmismielessä on luonnossa olevan syysuhteen käsite, johon sovitetaan kaikki koettu.

Kantin mukaan asiat sellaisina kuin ne ovat (Ding an sich, ”olio sinänsä”, ”olio itsessään”) ovat tuntemattomia. Jotta jostakin tulisi tiedettävä olio, se tulee kokea, ja kokemus rakentuu ennalta mielen toimintojen seurauksena.

Kantin minäapperseption transsendentaalinen ykseys — on samoin tuntematon. Subjekti on tietoinen, että on olemassa ”minä” tai itse, joka seuraa kokemusta tai tietoisuutta. Mutta koska minä koetaan vain ajassa, joka on subjektiivinen havaitsemisen muoto, subjekti ei voi koskaan tietää suoraan millainen ”minä” joka esiintyy ajassa on ”itsessään”, ajan ulkopuolella. Siten subjekti ei voi koskaan todella tuntea itseään, koska subjekti saattaa olla niiden muotojen, joiden kautta subjekti havaitsee tai käsittää itseään, ulkopuolella tai niitä aiemmin.

Transsendentaalinen alkeisoppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtaan järjen kritiikin ensimmäinen kirja jakaantuu transsendentaalisen estetiikan ja logiikan esityksiin.

Transsendentaalinen estetiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant jakaa mielen kahteen kykyyn: intuitioon ja ymmärrykseen. Transsendentaalinen estetiikka on Puhtaan järjen kritiikin se osa, joka käsittelee intuition panosta tietoon tai havaintoihin. Kant sanoo intuitiosta: ”Kohdistuupa kognitio kohteisiin millä tavalla tahansa ja minkä välityksellä hyvänsä, niin se, minkä kautta kognitio on niihin välittömässä suhteessa ja mihin kaikki ajattelu välineenä tähtää, on intuitio.” (A19/B33). Intuitio on vastuussa siitä, että se tarjoaa mielelle oliot ”ilmentymien” kautta.

Tämän jälkeen Kant tekee eron materian ja ilmentymien muodon välille. ”Ilmentymässä nimitän sen materiaksi sitä, mikä vastaa aistimusta, mutta sitä, minkä ansiosta ilmentymän moninaisuus – tiettyihin relaatioihin järjestyneenä – voidaan intuoida, nimitän ilmentymän muodoksi” (A20/B34). Kantin vallankumouksellinen väite on se, että ilmentymien muoto — jonka hän myöhemmin määrittelee ajaksi ja avaruudeksi — on intuition kykyjen panos ymmärrykseen eikä jotain, joka on olemassa mielestä riippumatta. Kantin keskeinen ajatus siis on, että aika ja avaruus ovat pelkästään transsendentaalisesti ideaaleja.

Myöhemmässä filosofiassa on väitelty laajalti Kantin perusteluista johtopäätöksensä tueksi. Jotkut katsovat, että todistelu perustuu Kantin johtopäätökseen siitä, että ihmismielessä oleva käsitys ajasta ja avaruudesta on apriorista intuitiota eli kokemuksesta riippumaton käsitys. Kantin on ajateltu esittäneen, että tästä seuraa, että ne ovat myös transsendentaalisesti ideaaleja [2]. Toiset taas ovat katsoneet todistelun perustuvan kysymykseen siitä, ovatko synteettiset aprioriset arvostelmat mahdollisia. Kantin on katsottu väittäneen, että synteettiset aprioriset arvostelmat, kuten geometriassa tehdyt, voivat olla mahdollisia vain, jos avaruus on transsendentaalisesti ideaali.

Aika ja avaruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant antaa kaksi selitystä ajalle ja avaruudelle: metafyysisen ja transsendentaalisen. Metafyysiset selitykset pyrkivät selittämään, kuinka intuitiot voidaan tuntea kokemuksesta riippumatta. Transsendentaaliset selitykset pyrkivät näyttämään, kuinka metafyysisiä johtopäätöksiä voidaan käyttää ymmärryksemme rikastamiseksi.

Ensimmäiset metafyysiset selitykset määrittelevät, mitä sekä aika että avaruus ovat. Todistelu etenee seuraavan viiden pääkohdan mukaisesti:

  1. Aika ja avaruus eivät ole itsessään yleisiä käsitteitä. Sen sijaan ne ovat intuitioita. Avaruus ei ole itsessään käsite, koska mieli voi kuvitella asioita sen ulkopuolelle, ja tämä mielen kyky edellyttää ennalta olevaa ymmärrystä avaruudesta. Siksi avaruuden sisäistä esitystä ei ole voitu johtaa ulkoisista aistimuksista tulevasta kokemuksesta ja niiden välisiä suhteita muodostamalla. Sen sijaan tällaiset kokemukset ovat itsessään mahdottomia, ellei ihmisellä jo ole kykyä ymmärtää avaruus. Samalla tavalla yhtäaikaisen olemassaolon ja tapahtumajärjestyksen aistimukset ovat mahdottomia, ellei niitä edellä ymmärrys ajasta.
  2. Avaruus on välttämätön representaatio, joka on kaiken ulkoisen kokemuksen perusta. Emme voi koskaan kuvitella mitään ilman avaruutta. Samoin aika on välttämätön representaatio, mutta vielä vahvemmassa merkityksessä, koska se on kaikkien intuitioiden pohjana.
  3. Avaruudelle tämä apriorinen välttämättömyys on kaikkien geometristen periaatteiden filosofisen varmuuden ja niiden a priori -konstruoinnin mahdollisuuden pohjana. Mitä aikaan tulee, voimme löytää aikaa ja sen aksioomia koskevien filosofisten periaatteiden mahdollisuuden samalla apriorisella välttämättömyydellä.
  4. Sen enempää aika kuin avaruuskaan eivät ole yleisiä käsitteitä. Seurauksena emme voi kuvitella muuta kuin ainutkertaisen avaruuden, ja kun puhumme useista paikoista, emme tarkoita, että osat ovat samassa ainutkertaisessa avaruudessa. Sama järkeily pakottaa samaan johtopäätökseen ajan suhteen: eri ajat ovat vain osia samasta ajasta. Se, että aika ja avaruus eivät ole käsitteitä, voidaan osoittaa sillä, että aika ja avaruus ovat välttämättömiä ja yleispäteviä ehtoja kokemukselle ja siksi niiden täytyy olla intuitioita.
  5. Lopuksi, aika ja avaruus ovat kummatkin äärettömiä. Avaruuden representaatio on ääretön siinä mielessä, että "kaikki avaruuden osat ovat olemassa yhtä aikaa ad infinitum". Aika on samoin rajoittamaton siinä mielessä, että "jokainen määrätty ajan suuruus on mahdollinen vain sen perustana olevan yhden ajan asettamien rajoitteiden kautta".

Transsendentaalisessa selityksessä Kant palaa siihen mitä osoitti metafyysisessä selityksessään näyttääkseen, että (luonnon)tieteet olisivat mahdottomia, jos aika ja avaruus eivät olisi puhdasta apriorista tietoa. Hän pyytää lukijaa ottamaan väitteen "kaksi suoraa viivaa eivät voi koskaan sisältää yhtään avaruutta (tilaa) eivätkä niin muodoin muodostaa kuviota" tarkasteluun, ja yrittämään johtaa tämä väite suoran viivan ja luvun kaksi käsitteistä. Hänen johtopäätöksensä on, että se on yksinkertaisesti mahdotonta. Siten, koska emme voi saavuttaa tätä tietoa analyyttisellä päättelyllä, sen täytyy tapahtua synteettisellä päättelyllä.

Tässä tapauksessa tieto ei kuitenkaan tullut kokemuksen kautta, muutoin menettäisimme geometrian välttämättömän ja yleispätevän luonteen. Koska vain avaruus, joka on puhdas apriorinen aistimusmuoto, tekee tämän synteettisen arvostelman, senkin tulee olla apriorinen. Jos geometria ei palvele tätä puhdasta apriorista intuitiota, se on empiiristä ja olisi näin kokeellinen tiede. Mutta geometria ei etene mittauksilla — se etenee todistuksilla.

Kant päättää todistuksensa avaruuden apriorisuudesta geometriseen esimerkkiin. Hän päättelee, että jos jotakin on olemassa, sen tulee olla ymmärrettävää. Jos hyökkäsimme tätä todistelua vastaan, epäilisimme geometrian yleispätevyyttä — mitä kukaan vilpitön ihminen ei voi Kantin mukaan tehdä.

Transsendentaalisen estetiikan toinen osa väittää, että aika on puhdasta apriorista intuitiota, joka tekee matematiikasta mahdollista. Kuten oli avaruuden suhteen, aikakaan ei ole käsite, koska muuton se noudattaisi formaalia loogista analyysiä (ja siten ristiriidattomuuden lakia). Aika kuitenkin mahdollistaa ristiriidattomuuden periaatteesta poikkeamisen: on mahdollista sanoa, että A ja ei-A ovat samassa paikassa, jos niiden ajatellaan olevan siellä eri aikaan ja tilojen välillä tapahtuisi riittävä muutos. Aikaa ja avaruutta ei siten voi pitää olevina itsessään. Ne ovat aisti-intuition apriorisia muotoja. Kokeilla ei voida koskaan löytää mitään, mitä ei voida sijoittaa aikaan ja avaruuteen.

Kantin tulkitaan nykyään yleensä sanoneen, että subjekti myötävaikuttaa ajan ja paikan kokemuksen ennakkoehtoihin. Kantin väite oli, että jotta subjekti voisi saada mitään kokemuksia, sillä täytyy olla kokemusta näistä ajan ja avaruuden muodoista. Jotkut tutkijat ovat nähneet tämän psykologisena nativismina, joka arvostelee joitakin perinteisen kokemusajattelun piirteitä.

Kantin väite rajoittuu ilmentymiin (tai ilmiöihin, fenomenon) ja siitä seuraa, että emme voi tuntea asioita tai olioita itsessään (noumenon). Tässä piilee kantilaisen filosofian paradoksi: jopa aprioriset muodot, jotka mahdollistavat minkä tahansa tietämisen järjen mukaan, estävät meitä tietämästä asioita ehdottomasti itsessään.

Lopussa Kant riisuu oppinsa kaikista subjektiivisen idealismin rippeistä, jotka kieltäisivät ulkopuolisten olioiden olemassaolon. Kant ei tee muuta kuin erottaa ilmiöt olioista. Tämä ei tarkoita sitä, että itsen ja oman tietoisuuden ulkopuolella ei olisi mitään, niin kuin subjektiivinen idealisti sanoisi, vaan että tieto rajoittuu ilmiöihin eikä voi tutkia asioita itsessään. Lisäksi Kant kumoaa idealismin selvästi luvussa "Ideaalisuudesta (ulkopuolisiin suhteisiin nähden)". Hän määrittelee oman näkökantansa "transsendentaaliksi idealismiksi" erotukseksi subjektiivisesta idealismista.

Transsendentaalinen logiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsendentaalinen logiikka on Puhtaan järjen kritiikin se osa, jossa Kant tutkii ymmärrystä ja sen roolia tietomme konstruoimisessa. Hän määrittelee ymmärryksen mielen kyvyksi, joka käsittelee käsitteitä (A51-52/B75-76). Transsendentaalinen logiikka jakaantuu kahteen osaan: analytiikkaan ja dialektiikkaan. Analytiikassa Kant tutkii ymmärryksen panosta tietoon. Dialektiikassa hän tutkii ymmärryksen rajoja.

Transsendentaalisen logiikan ideana on ajatus logiikasta, joka antaa selvityksen tietomme alkuperästä sekä sen suhteista olioihin. Tämän vastakohtana on Kantin mukaan yleinen logiikka, joka abstrahoi niistä olosuhteista, joiden alaisuudessa tietomme on hankittu sekä mistä tahansa suhteista, mitä tiedolla on olioihin.

Transsendentaalinen analytiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsendentaalinen analytiikka jaetaan käsitteiden analyysiin, periaatteiden analyysiin, sekä kolmanteen osaan joka käsittelee ilmiön ja noumenan eroa. Käsitteiden analyysin pääosat ovat metafyysinen deduktio ja kategorioiden transsendentaalinen deduktio. Periaatteiden analyysin pääosat ovat skeemat, intuition aksioomat, aistimisen ennakko-odotukset, kokemuksen analogiat, postulaatit ja idealismin kumoaminen.

Metafyysinen deduktio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Metafyysisessä deduktiossa Kant pyrkii johtamaan puhtaat ymmärryksen käsitteet (joita hän kutsuu myös ymmärryksen ”kategorioiksi”) päätöksentekokyvyn loogisista muodoista. Kant esittelee ”päätöstaulukon” jota hän käyttää ohjaamaan kategoriataulukon johtamista.

Kant luo luettelon kategorioista luettelemalla ensin mahdollisen objektiivisen empiirisen päätöksenteon muodot, jotka on varustettu niille ominaisten aprioristen käsitteiden ansiosta omalla objektiivisuudellaan. Kantin väite oli, että jos voimme tunnistaa kaikki mahdolliset objektiivisen empiirisen arvostelman muodot, voimme toivoa, että voimme käyttää niitä kaikkien niiden kaikkein yleisimpien käsitteiden tai kategorioiden löytämiseen, joita käytetään noiden arvostelmien tekemiseen, ja joita siis käytetään kaikessa olioiden havaitsemisessa.

Kant aloittaa aristoteelisen logiikan, eli Aristoteleen Kategorioissa esittämän kategoriajaon, tyyliin määrittelemällä neljä näkökantaa, joiden perusteella arvostelmia voidaan luokitella: kvantiteetti (määrä), kvaliteetti (laatu), suhde ja modaalisuus. Jokainen näistä arvostelman ”momentista” jakaantuu edelleen kolmeen luokitteluun. Esimerkiksi määrää koskeva arvostelma voi olla ykseyttä, moninaisuutta tai kaikkeutta koskeva, ja suhdearvostelma voi olla ominaisuutta ja niiden kantajaa, syytä ja seurausta, tai yhteisyyttä koskeva.

Kant erotti näin kaksitoista kategoriaa, puhdasta ymmärryksen käsitettä, jaettuna neljään kolmen kategorian luokkaan:

Määrä (kvantiteetti)
  • Ykseys
  • Moninaisuus (mitta)
  • Kaikkeus
Laatu (kvaliteetti)
  • Todellisuus (reaalisuus)
  • Negaatio
  • Rajallisuus (limiteetti)
Suhde (relaatio)
  • Substanssi: Olennaiset/luontaiset (substanssi) ja ei-olennaiset (aksidenssi) ominaisuudet
  • Syy ja seuraus: kausaalisuus ja riippuvuus
  • Yhteisyys: vuorovaikutus olion ja muiden olioiden välillä
Modaalisuus
  • Mahdollisuus (mahdollinen - mahdoton)
  • Olemassaolo (olemassa - ei olemassa)
  • Välttämättömyys (välttämätön - satunnainen)
Transsendentaalinen deduktio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsendentaalisessa deduktiossa Kant pyrkii osoittamaan, että metafyysisessä deduktiossa johdetut kategoriat ovat välttämättömiä kaikelle kokemukselle. Hän todistaa tämän jotakuinkin seuraavanlaisella ajatusketjulla: Kaikilla ilmentymillä tulee olla yhteinen perusta, jos ne aikovat toimia mahdollisen tiedon lähteitä (koska tiedon johtaminen kokemuksesta vaatii mahdollisuutta verrata ja erottaa ilmentymiä, jotka saattavat sijoittua eri aikoihin ja paikkoihin). Tämä kaiken kokemuksen perusta on sama asia kuin kokevan subjektin itsetietoisuus. Subjektin yleisrakenne on sellainen, että kaikki ajattelu on sääntöjen kategorioiden mukaisesti ohjaamaa. Tästä seuraa, että kategoriat toimivat välttämättöminä osasina mitä tahansa mahdollista kokemusta.

Skematismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantin esittämät kaksitoista kategoriaa liittyvät ilmiöihin skeeman käsitteen kautta. Jokaisella kategorialla on skeema. Skeema on kytkentä ajassa kategorian, joka on apriorinen käsite, ja ilmiömaailman aposteriorisen esiintymän välillä. Nämä skeemat vaaditaan puhtaiden kategorioiden kytkemiseksi aistittuihin ilmentymiin, koska kategoriat ovat, kuten Kant sanoo, täysin epäyhtenäisiä aisti-intuition kanssa.

Idealismin kumoaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant lisäsi Puhtaan järjen kritiikin toiseen painokseen osan nimeltään "Idealismin kumoaminen", jonka tarkoituksena oli vastata teoksen saamaan kritiikkiin, jonka mukaan transsendentaalinen idealismi kieltää ulkoisten olioiden todellisuuden. Se kääntää idealismin ”pelin” itseään vastaan väittämällä, että itsetietoisuus otaksuu ennalta ulkoisten avaruudellisten olioiden olemassaolon. Kant määrittelee itsetietoisuuden itsen määritelmäksi ajassa ja väittää, että kaikki ajan määrittelyt otaksuvat ennalta jotain pysyvää aistittua ja että tämä pysyvä ei voi olla itsessä, koska itsen olemassaolo ajassa voidaan määrittää vain pysyvyyden kautta. Tämä argumentti käänsi mielen ja tiedon filosofiaa Descartesin päivistä hallinneen asetelman, jossa sisäistä arvostettiin ulkoista kokemusta enemmän, toisin päin.

Transsendentaalinen dialektiikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Transsendentaalisessa analytiikassa annettua apriorisen tiedon systemaattista käsittelyä seuraa transsendentaalinen dialektiikka, joka pyrkii tutkimaan perin pohjin dialektisia illuusioita. Sen tavoitteena on paljastaa ymmärryksen epäempiirisen käytön petollisuus.

Transsendentaalinen menetelmäoppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Puhtaan järjen kritiikin toinen ja lyhyempi kirja pyrkii hahmottelemaan puhtaan järjen kokonaisjärjestelmän formaalit ehdot.

Kirjan luvut ovat:

  1. Puhtaan järjen opinala (dogmaattisen ja poleemisen käytön suhteen, hypoteesien suhteen, sekä todistusten suhteen)
  2. Puhtaan järjen kaanon (lopullinen päämäärä; korkeimman hyvän idea; mielipide, tieto ja uskomus)
  3. Puhtaan järjen arkkitehtonisuus
  4. Puhtaan järjen historia

Termejä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Intuitio ja käsitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kant jakaa ihmismielessä olevat representaatiot olevat asiat kahteen: intuitioon ja käsitteisiin. Intuitiot ovat ”välittömiä representaatioita” (B41), käsitteet puolestaan ”välittyneitä representaatioita” (A68/B93). Välittyneet representaatiot edustavat asioita edustamalla niiden yleisiä luonteenpiirteitä. Välittömät representaatiot edustavat asioita suoraan. Ajatellaan esimerkiksi jotain tiettyä tuolia. Kantin mukaan ”ruskean”, ”puisen” ja ”tuolin” jne. käsitteet ovat tuolin välittyneitä representaatioita. Ne edustavat tuolia esittämällä sen yleisiä luonteenpiirteitä: se on ruskea, puinen, tuoli jne. Havainto tuolista on Kantin mukaan kuitenkin välitön representaatio. Havainto edustaa tuolia välittömästi, eikä yleisten luonteenpiirteiden välityksellä.

Kant jakaa intuition ryhmiin usealla eri tavalla. Ensin hän tekee eron puhtaisiin intuitioihin ja empiirisiin intuitioihin. Empiiriset intuitiot ovat intuitioita jotka sisältävät aistimuksia. Puhtaat intuitiot ovat intuitioita jotka eivät sisällä mitään aistimuksia (A50/B74). Esimerkki empiirisestä intuitiosta olisi havainto tuolista tai jostain muusta fyysisestä oliosta. Kaikki sellaiset intuitiot ovat välittömiä representaatioita, joiden osana on aistimus. Ihmismielessä olevat puhtaat intuitiot ovat Kantin mukaan aikaa ja avaruutta koskevia. Ne ovat välittömiä representaatioita, eikä niihin sisälly aistimuksia.

Kant jakaa intuitiot kahteen ryhmään myös toisella tapaa. Jotkut intuitiot vaativat niiden objektin, eli intuition esittämän olion, läsnäolon. Jotkut intuitiot taas eivät vaadi tätä. Ei-kantilaisilla termeillä ensimmäinen voidaan nähdä aistimuksena ja toinen mielikuvituksena (B151). Esimerkkinä aistimuksesta on tuoli, mielikuvituksesta muistikuva rakennuksesta joka on sen jälkeen tuhoutunut. Koko transsendentaalisessa estetiikassa Kant näyttää rajoittavan käsittelynsä intuitiosta ensimmäiseen tyyppiin, eli intuitiohin jotka vaativat objektinsa läsnäolon.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kant, Immanuel: Puhtaan järjen kritiikki, s. 83. Toinen osa. Transsendentaalinen logiikka. Suom. Markus Nikkarla ja Kreeta Ranki. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-169-2.
  2. Allison, Henry: Kant's Transcendental Idealism.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kant, Immanuel: Puhtaan järjen kritiikki. (Kritik der reinen Vernunft, 1781/87.) Suomentaneet Markus Nikkarla ja Kreeta Ranki. Työryhmän johtaja: Olli Koistinen. Helsinki: Gaudeamus, 2013. ISBN 978-952-495-169-2.
  • Koistinen, Olli: Kant ja Puhtaan järjen kritiikki. Turku: Areopagus, 2008. ISBN 978-952-99791-2-7.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Teos[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muuta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]