Oskar Rantala
Kustaa Oskar Rantala (1869 Tyrvää[1] – syksy 1918 Pietari, Neuvosto-Venäjä[2]) oli suomalainen punakaartilainen, joka toimi Suomen sisällissodan aikana Helsingin punakaartin 3. rykmentin päällikkönä ja myöhemmin punaisten itäisen rintaman komentajana.[3] Sodan loppuvaiheessa hän oli yksi Viipurin taistelun aikana Viipurin puolustusta johtaneista.[4]
Rantala oli ammatiltaan kirvesmies. Hän suoritti asepalveluksensa vanhan asevelvollisuuden aikana ja palveli sotilaana Suomen kaartissa. Hänen on mainittu saavuttaneen siellä jonkin aliupseerinarvon, jonka hän myöhemmin menetti. Hän oli vuonna 1905 perustetussa Helsingin ensimmäisessä punakaartissa rykmentinkomentajana ja keskustoimikunnan jäsenenä. Hän osallistui vuoden 1906 Viaporin kapinaan, jonka aikana hän haavoittui käsivarteen ja vatsaan.[2] Rantala tuomittiin elokuussa 1907 kapinasta neljäksi vuodeksi kuritushuoneeseen.[5] Vapauduttuaan hän vaikutti Helsingin Työväenyhdistyksessä. Hän oli todennäköisesti mukana avainhenkilönä, kun Helsinkiin perustettiin toukokuussa 1917 uusi työväen järjestyskaarti, mutta häntä ei vielä tuolloin valittu sen puheenjohtajaksi, sillä SDP:n johto halusi paikalle maltillisemman henkilön. Rantala oli marraskuussa 1917 parin viikon ajan Helsingin järjestyskaartin päällikkönä, mutta hänet korvattiin yleislakon aikana Ilmari Mannisella, jota seurasi pian Kustaa Salminen.[2]
Sisällissodan puhjettua Rantalasta tehtiin Helsingin punakaartin 3. rykmentin komentaja.[2] Rykmentti osallistui sodan aikana Karjalan rintaman taisteluihin Joutsenossa.[6] Maaliskuun 1918 alussa Rantalasta tuli Viipuriin perustetun Karjalan rintaman helsinkiläisten joukko-osastojen oman esikunnan päällikkö, mistä hänet 12. maaliskuuta siirrettiin Viipurin piiriesikunnan päälliköksi ja pian koko Itäisen rintaman komentajaksi. Kokeneesta Rantalasta toivottiin pelastusta kyvyttömämpien edeltäjiensä tilalle. Hän hankki Helsingistä lisää miehiä ja päätti keskittää voimat Antrean rintamaosuudelle.[7] Valkoisen armeijan esikunnan tiedusteluosaston raportin mukaan Rantala olisi kuulunut sisällissodan aikana myös punaisten vallankumousoikeuteen.[8] Viipurin jouduttua saarroksiin sodan lopulla Rantalalle tarjottiin mahdollisuutta paeta kaupungista Kansanvaltuuskunnan mukana, mutta hän päätti jäädä johtamaan kaupungin puolustusta. Hän johti huhtikuun 29. päivän vastaisena yönä punaisten ulosmurtautumisyritystä, joka päättyi valkoisten pysäyttäessä joukon Tienhaarassa Viipurin länsipuolella. Hän onnistui itse viime hetkellä pakenemaan veneellä Uuraaseen ja sieltä Venäjälle.[7]
Rantala tiettävästi ammuttiin Pietarissa syksyllä 1918 syytettynä elintarvikekeinottelusta.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Jarmo Nieminen (toim.): Helsinki ensimmäisessä maailmansodassa – sotasurmat 1917–1918. Gummerus, Helsinki 2015. ISBN 978-951-24-0086-7
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Oikeudenkäynti osanotosta Viaporin kapinaan syytettyjä suomalaisia vastaan. Sosialisti 3.10.1906, s. 2. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 6.9.2018.
- ↑ a b c d e Tuomas Hoppu: ”Helsingin punakaarti – johto ja organisaatio”, s. 170–172, 175, 183–184, 187, 189–190 teoksessa Nieminen 2015.
- ↑ Sisällissodan tapahtumia 1: sodan alkuvaiheet Pala Suomen historiaa. Viitattu 16.6.2015.
- ↑ Valkoisten voitto varmistui lopullisesti Suomi 80. Viitattu 16.6.2015.
- ↑ Viaporin jutun päätös Työmies 31.8.1907, s. 3. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 6.9.2018.
- ↑ Tuomas Hoppu: ”Helsingin punakaartit rintamilla”, s. 205 teoksessa Nieminen 2015.
- ↑ a b Aapo Roselius: ””Tule pijan pois sieltä kualemasta” – helsinkiläisiä punakaartilaisia sisällissodan Karjalassa”, s. 212, 220–223, 234 teoksessa Nieminen 2015.
- ↑ Esikunnan tiedusteluosaston Luettelo B (Arkistoitu – Internet Archive) Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 16.6.2015.