Narratologia

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Narratologia tarkoittaa narratiivien eli kertomusten ja narratiivisten rakenteiden sekä niiden vaikutusten teoriaa ja tutkimusta. Termin "narratologie" esitti ensimmäisen kerran Tzvetan Todorov vuonna 1969 julkaistussa teoksessaan Grammaire du Décaméron. Narratologia voi tutkia kaikenlaisia kertomuksia tai tekstejä, vaikka usein narratologia keskittyykin kaunokirjallisten tekstien tutkimukseen. Sitä on kuitenkin joskus sovellettu uutisteksteihin ja sairauskertomuksiin. Tutkimuksen kohteina siinä erotetaan tarina (tapahtuma-aines) ja diskurssi (kertomuksen muoto)[1].

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Narratologisen kirjallisuudentutkimuksen taustalla vaikuttaa kielen struktuuria koskeva tutkimus. Strukturalistien kanssa samantapaisia ajatuskulkuja oli venäläisellä formalistien koulukunnalla, jonka piirissä työskenteli lähinnä kielitieteilijöitä, kuten Viktor Šklovski ja Roman Jakobson. Formalistien pyrkimys oli tehdä kirjallisuudentutkimuksesta eksaktia tiedettä ja analysoida taidetta nimenomaan tekniikkana. He pohtivat kysymystä mikä tekee kirjallisuudesta juuri kirjallisuutta. Tätä piirrettä ryhdyttiin kutsumaan "kirjaisuudellisuudeksi" (venäjäksi literaturnost, ranskaksi littérarité, englanniksi literariness).

Roman Jakobsonin välityksellä formalistien tutkimussuunta jatkoi matkaansa Moskovasta Prahaan ja edelleen länteen. Jakobsonin kollega Prahassa oli René Wellek, joka julkaisi yhdessä Austin Warrenin kanssa teoksen Theory of Litérature (1949), joka vaikutti kirjallisuuden tutkimukseen ja opetukseen useiden vuosikymmenten ajan. Jakobson muutti 1940-luvun alussa Yhdysvaltoihin. New Yorkissa hän tutustui myös maanpaossa olevaan Claude Lévi-Straussiin, joka sovelsi Jakobsonilta omaksumiaan ideoita omaan strukturalistiseen antropologiaansa ja etnologiaansa. Lévi-Straussin ansiosta strukturalismista tuli erittäin suosittua Ranskassa 1950-luvun puolivälissä. Kirjallisuudentutkijoista varsinkin Roland Barthes, Gérard Genette, Julia Kristeva ja Tzvetan Todorov ovat soveltaneet strukturalistista metodia kirjallisuuden tutkimiseen.

Kirjallisuustieteessä oltiin erityisen kiinnostuneita kertomuksen teoriasta. Narratologiaa onkin kutsuttu kertomustieteeksi tai kertomuksen kieliopiksi. Narratologia on edelleen vallitseva tutkimussuunta länsimaisessa kirjallisuuden tutkimuksessa. Narratologien pyrkimyksenä oli luoda sellainen välineistö, jolla saattoi tutkia mitä tahansa kertomusta ja kaikenlaisia kertovia, myös ei-fiktiivisiä tekstejä. Tutkimuksessa on kuitenkin keskitytty ensisijaisesti fiktiivisten tekstien tutkimiseen.

Kertomuksen analyysi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertomuksen analysoinnissa käytetään alun alkaen Aristoteleelta periytyviä, venäläisten formalistien omaksumia käsitteitä "kerrottu tarina" (fabula, story, histoire) ja kerronta (sjužet, discourse, récit). Kerrottu viittaa tapahtumien kronologiseen jatkumoon ja kerronta siihen tapaan, jolla juoni (plot) narratiivissa esitetään.

Yksi narratologisen tutkimussuunnan ongelmista liittyy kertojan käsittämiseen henkilöksi. Tämän ongelman Gérard Genette yrittää välttää korvaamalla "persoonan" käsitteen "äänellä" teoksessaan Figures III. Narratologia tarjoaa myös välineitä tarkastella kenen näkökulmasta kulloinkin kerrotaan. Kysymyksiä "kuka puhuu", "kuka näkee" Gérard Genette kutsuu fokalisaatioksi.

Narratologialla on monia heikkouksia, joista Genette on tietoinen, kuten esimerkiksi jaottelu faktaan ja fiktioon. Narratologiassa tätä ongelmaa ei kuitenkaan ole liiemmin käsitelty. Genette ei kuitenkaan jaa postmodernien tutkijoiden käsitystä siitä, etteivät fakta ja fiktio olekaan erotettavissa toisistaan. Tähän seikkaan törmätään myös mietittäessä kertojan ja kirjailijan välistä suhdetta. Tosin tämä kysymys on Genetten mielestä tekstin ulkopuolinen seikka (paratextual), joten hän ei ole varma kuuluuko kysymys ollenkaan narratologian piiriin. Ongelma ilmenee varsinkin omaelämäkerrallisen kerronnan näköiseksi puetussa fiktiossa, jossa kirjailija, kertoja ja päähenkilö voivat olla samoja.

Fiktiossa esiintyviä henkilöhahmoja narratologiassa ei huomioida lainkaan, vaan tutkimus keskittyy kerrontateknisesti kertojan näkökulmien tarkasteluun. Metodin suuri rajoittuneisuus johtuu myös siitä, että analyysi pysähtyy kerronnan rakenteen tasolle.

Kerronnan puheen esittämisestä käytetään Platonin Valtion kolmannesta kirjasta tuttua käsiteparia diegesis ja mimesis. Mimesis viittaa puheen suoraan esittämiseen. Se tarkoittaa myös kirjallisuuden kykyä esittää tai jäljitellä todellisuutta. Diegesis tarkoittaa puheen epäsuoraa esittämistä.

Kuuluisimpia narratologisen kirjallisuudentutkimuksen edustajia jo mainittujen lisäksi ovat mm. Mieke Bal, Monika Fludernik, David Herman, Gerald Prince ja Shlomith Rimmon-Kenan.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Genette, Gérard Figures III. Paris: Éditions du Seuil, 1972.
  • Lukuja metodisesta kamppailusta. Monimetodisia tutkielmia kirjallisuudesta. Toim. Pekka Tammi. Tampere: Tampereen yliopisto. Taideaineiden laitoksen julkaisuja 5/2002.
  • Modern Literary Theory. A Comparative Introduction. Edited by Ann Jefferson and David Robey. London: B.T. Batsford Ltd, 1986.
  • Rimmon-Kenan, Shlomith Kertomuksen poetiikka. Suom. Auli Viikari. Tietolipas 123. Helsinki: SKS, 1991.
  • Tammi, Pekka Kertova teksti. Esseitä narratologiasta. Gaudeamus, 1992.

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Facta 2001 s. 336

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]