Kertoja

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Kertoja on kirjallisuustieteessä käytetty termi, joka on merkittävä etenkin proosassa. Kertojaksi nimitetään henkilöä, jonka kautta tekstin tarina tulee ymmärretyksi. Hän välittää informaatiota, josta muut eivät ole tietoisia. Tekstiä ei olisi ilman kertojaa[1].

Kertojatyypit ja kerronnan tasot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertojatyypit voivat olla yleistäviä kuvausmallejaselvennä. Niiden avulla pyritään luonnehtimaan ja analysoimaan yksityistä kertovaa tekstiä ja sen kertojaa. Esimerkiksi Aleksis Kiven kirjoittamien tekstien kertojasta voidaan puhua ”Kiven kertojana”. Kertojan asema ja roolin havaittavuus ovat tärkeitä kertovassa fiktiossa.[2]

Kertoja voidaan luokitella myös sen mukaan, millä tasolla kerronta tapahtuu. Korkein taso, jolla kerronta voi tapahtua, on ekstradiegeettinen. Kertoja on tällöin hierarkkisesti kaikkea ylempänä. Hän ei ole mukana kertomissaan tilanteissa, vaan pysyy poissa teoksen tarinamaailmasta. Ekstradiegeettinen kertoja hallitsee tarinansa ja on sen ulkopuolella. Hänellä ei ole rajoitteita. Mennyt, nykyhetki ja tuleva sekä paikka eivät estä kerrontaa: "kaikkitietävä" kertoja voi nähdä samanaikaiset tapahtumat eri paikoissa. Hänen ylemmyyttään voi kuvailla esimerkiksi siten, että hän voi paljastaa henkilön sisäisen elämän lainaamalla hänen ajatteluansa tai puhettansa. Kertojalla on myös valta jättää kertomatta sitä ja kommentoida sen sijaan itse henkilön tietoisuuden tilaa. Kertojan valinnat paljastavat paljon kertojasta itsestään. Kuitenkin on huomattava, että kutsuttaessa ekstradiegeettistä kertojaa kaikkitietäväksi täytyy muistaa, ettei ole olemassa tietämisen määrän johteitaselvennä.[3]

Toisen asteen kertoja on ylemmän tason kertojan välittämän ensimmäisen kertomuksen diegeettinen henkilö (intradiegeettinen kertoja) [4]. Intradiegeettinen kertoja on siis kertomansa tarinan henkilö, joka osallistuu tapahtumiin siinä missä muutkin tarinan henkilöt.

Kertojan osallisuus tarinaan[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertoja voi olla osallinen tai osaton kertomassaan tarinassa. Kertoja, joka ei osallistu tarinaan, on heterodiegeettinen, kun taas osallistuva kertoja on homodiegeettinen. Sekä ekstra- että intradiegeettiset kertojat voivat olla molempia.[5] Esimerkiksi ekstradiegeettinen kertoja voi olla itse mukana omassa tarinassaan minä-muotoisena kertojana monologisessa kertomuksessa. Kertoja kertoo omasta elämästään ja itsestään olemalla kuitenkin ulkopuolinen itse tapahtumista. [6] Tällöin ekstradiegeettinen kertoja on samalla homodiegeettinen kertoja. Kaikkitietävänä ja tarinaan liittymättömänä kertojana, kyseessä on ekstra- ja heterodiegeettinen kertoja.

Intradiegeettinen kertoja voi taasen olla heterodiegeettinen, kun kyseessä on tarina, johon kertoja ei itse ole osallinen. Esimerkiksi Giovanni Boccaccion teoksessa Decamerone (1350–1353) on novelleja, joissa kolme nuorukaista ja seitsemän nuorta naista kertovat tarinoita erilaisten teemojen mukaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan ole kertomiensa tarinoiden henkilöinä. Kyseessä on siis intra- ja heterodiegeettinen kertoja. Kertoessaan sen sijaan tarinaa, jossa kertoja on itse osallinen, kyseessä on sekä intra- että homodiegeettinen kertoja.

Kertojan luotettavuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertoja voi olla luotettava tai epäluotettava. Luotettava kertoja ei herätä kysymyksiä, hän on suuri auktoriteetti, johon lukija luottaa. Toisaalta lukija huomaa suhtautuvansa varautuneesti kertojaan, joka vaikuttaa epäilyttävältä. Epäluotettava kertoja antaa itsestään merkkejä. Kerronnasta voi havaita joitain merkkejä, joista voi päätellä, että kertoja ei kerro kaikkea, vääristelee tai valehtelee. Epäluotettava kertoja voi olla tiedoiltaan rajoittunut. Hän saattaa kertoa perspektiivistä, joka on hänen oman etunsa mukainen. Yleensä epäluotettava kertoja paljastuu moraalinsa tai arvomaailmansa kautta, sillä ne ovat usein ristiriidassa itse tarina-aineksen tai lukijan arvomaailman kanssa.[7]

Epäluotettava kertoja voi olla epäpersoonallinen, kätkeytyvä kertoja, jota on hankala havaita. Hänet voi huomata edellä mainittujen asioiden lisäksi kerronnan epäharmonian kautta. Kerronnassa ei ole selkeitä virheitä, mutta kuvauksissa voi olla eriarvoisuutta. Lukija reagoi tähän panemalla vastaan.[8] Toisaalla luotettava kertoja ei herätä epäilyksiä lukijassa.

Luotettavan kertojan voi jakaa hän-muotoiseen ja objektiiviseen. Hän-muotoinen on tarinan ulkopuolinen kertoja, joka saattaa kommentoida tarinaa. Kyseessä on kaikkitietävä kertoja, joka voi osallistua tarinaan kommentoimalla tai sukeltamalla tarinan henkilön pään sisälle. Kertoja on läsnä ja kuuluu tekstissä, jolloin lukijan ei tarvitse epäillä sen olemassa oloa ja luotettavuutta. Objektiivinen luotettava kertoja taas on neutraali ja piiloutuu kerronnan taakse. Hän jättää lukijalle tilaa luoda omia tulkintoja tekstistä. Ainoastaan, kun ilmoitetaan kuka on äänessä tai mikä paikka on kyseessä, kertoja tulee näkyviin.[9]

Epäluotettavallakin kertojalla on kaksi eri päätyyppiä ja niistä useita erilaisia variaatioita. Toinen on minä-muotoinen tarinaan osallistuva kertoja. Minä-muotoinen kertoja on rajoittunut tiedoiltaan. Hän voi kertoa oman tarinansa, mutta suppeampana ja värittyneempänä kuin kaikkitietävä kertoja. Ristiriitaisuudet ovat hänelle ominaisia ja se, että kertoja puhuu yhtä, tapahtumat toista. Hän-muotoinen epäluotettava kertoja taasen kertoo tarinaa toisesta. Se joutuu arvailemaan ja pohtimaan päähenkilön tai muiden henkilöiden tapauksia, koska ei tiedä niistä, kuten kaikkitietävä kertoja. Kertoja on vielä suppeampi tiedoissaan kuin minä-muotoinen epäluotettava kertoja, mutta myös yhtä subjektiivinen. Hän-muotoinen kertoja pyrkii avaamaan todellista tilaa.[9]

Havaittavuuden aste[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertoja on aina olemassa tekstissä, vaikka hänet olisi lähes tyystin peitetty. Havaittavuuden merkkejä on löydettävissä, jos on tarkkana.[10] Ne voi jakaa kuuteen eri tyyppiin. Näitä ovat miljöön kuvaus, henkilöiden identifiointi, ajallinen yhteenveto, luonteen määrittely, henkilöiden sanomatta tai ajattelematta jättämisen raportointi ja kommentaari. Seuraavassa hieman tarkemmin niistä.

  • Proosassa miljöö kuvataan kielellä, toisin kuin elokuvassa, jossa näytetään tapahtumaympäristö. Kieli teoksessa on aina kertojan kieltä. Tätä sanotaan miljöön kuvaukseksi.[11]
  • Kun kertoja osoittaa tarinan henkilön olevan kaunis, älykäs tai jotain muuta, se todistaa kertojan "tuntevan" henkilön etukäteen. Lukijalta tämä tieto puuttuu, joten kertoja toimii tiedonvälittäjänä identifioidessaan henkilöitä.[12]
  • Ajallisessa yhteenvedossa on kyse kertojan valinnasta: siitä, mikä on kerrottava yksityiskohtaisesti, mikä suppeammin. Kertoja tekee lukijalle selvää kuluneesta ajasta ja niin edespäin. Hän vastaa myös lukijan mielessä heränneisiin kysymyksiin.[13]
  • Luonnetta määritellessään kertoja myös abstrahoi, yleistää ja tiivistää henkilöä. Hän esittää tulokset arvovaltaisen luonnehdinnan muodossa. Kun esittäjänä on ekstradiegeettinen kertoja, tuntuu luonteen määrittely luotettavammalta.[14]
  • Henkilöiden sanomatta tai ajattelematta jättämisen raportoinnissa kertoja toimii puolueettomana tietolähteenä. Hän kertoo asioita, joista henkilöt eivät ole tietoisia tai joita he harkitusti salaavat.[15]
  • Kertoja voi kommentoida joko tarinaa tai kerrontaa. Kertojan valta-asema on suurimmillaan kommentaarissa. Kommentaari jakautuu tulkintaan, arvostelmiin ja yleistykseen. Tulkitessaan kertoja ei välitä tietoa vain kohteesta, vaan tulkitsijasta eli useimmiten itsestään ja asenteistaan. Arvostelmat paljastavat kertojan moraalisen asenteen. Yleistäessään hän laajentaa yksityistapauksen merkityksen koskemaan tiettyä ryhmää, yhteiskuntaa tai ihmisiä yleensä. Yleistys koskee tarinan maailman esitykseen liittyviä ongelmia. Kertoja voi käyttää myös harvinaista alanoottia, joka kiinnittää huomion kerrontaansa pohtivaan kertojaan.[16]

Kertojan yleisö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertojan yleisö on se, kenelle hän kertoo. Joskus ekstradiegeettinen kertoja puhuttelee konkretisoitua yleisöään, esimerkiksi toteamalla: ”rakas lukija”, ”pyydän anteeksi”. Kertojan kohteina ei kuitenkaan ole fyysinen lukija, vaan ennemminkin fyysisen lukijan tulee rakentaa kertojan yleisö. Hän luo ymmärtävän yleisön. Viestintä tapahtuu aina samalla tasolla olevien kertojien ja heidän yleisöjensä välillä.[17]

Ekstradiegeettisen tason kertojan ja yleisön lisäksi on sisäkkäisiä kertojia ja yleisöjä. Ensimmäisen tarinan sisälle on mahdollista syntyä muita tarinoita, niiden kertojia ja yleisöjä. Ne ovat alisteisia korkeammalle ekstradiegeettiselle tasolle, sen kertojalle, tarinalle ja yleisölle. Alisteiset kertojat ovat sisäkkäisiä kertojia ja yleisöt sisäkkäisiä yleisöjä. Hierarkkisuus tasoissa on ehdoton, sillä kunkin tason kertoja kertoo aina omalle yleisölleen, joka on samalla kertovalla tasolla. Tasoja voi olla useita. Sisäkkäinenkin kertoja voi olla osallinen tai osaton kertomuksessaan.[18]

Fokalisaatio[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kertojan kerronta suodattuu aina jonkin ”äänen”, subjektiksi ymmärrettävän prisman läpi. Tätä kutsutaan fokalisaatioksi. Fokalisaatioita voi olla ulkoinen ja sisäinen. Kertoja-fokalisoija edustaa ulkoista fokalisaatiota. Tässä kertoja on selvä fokalisoija, sillä hänen havaintonsa antavat suunnan esitykselle. Kertoja-fokalisoija on yleinen vanhoissa, perinteisissä romaaneissa. Henkilö-fokalisoija taasen edustaa sisäistä fokalisaatiota, koska siinä ollaan tarinan maailmassa, tapahtumien sisäpuolella. Sisäistä ja vaihtuvaa fokalisaatiota suosivat etenkin modernit romaanit.[19]

Kertojaa tarvitaan välittämään fokalisoitava maailma. Kertoja vaihtuu fokalisoijaksi, kun hän kertoo toisen tunnustamiset ja havainnot. Tällöin kerronta suodattuu fokalisoijan perspektiivin läpi. Niinpä ääni pysyy samana. Ainoastaan fokalisoija vaihtuu.[20]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kantokorpi ym. 2005: 149.
  2. Kantokorpi ym. 2005: 150.
  3. Kantokorpi ym. 2005: 150-151.
  4. Rimmon-Kenan 1999: 120.
  5. Rimmon-Kenan 1999: 121-123.
  6. Kantokorpi ym. 2005: 151.
  7. Kantokorpi ym. 2005: 156-157.
  8. Kantokorpi ym. 2005: 157.
  9. a b Teletopelius.
  10. Rimmon-Kenan 1999: 122-123.
  11. Rimmon-Kenan 1999: 123.
  12. Rimmon-Kenan 1999: 123-124.
  13. Rimmon-Kenan 1999: 124.
  14. Rimmon-Kenan 1999: 124-125.
  15. Rimmon-Kenan 1999: 125.
  16. Rimmon-Kenan 1999: 125-127.
  17. Kantokorpi ym. 2005: 152.
  18. Kantokorpi ym. 2005: 152-153.
  19. Kantokorpi ym. 2005: 139-142.
  20. Kantokorpi ym. 2005: 139-140.