Ivan Šmeljov
Ivan Sergejevitš Šmeljov (ven. Иван Сергеевич Шмелёв; 3. lokakuuta (J: 21. syyskuuta) 1873 Moskova – 24. kesäkuuta 1950 lähellä Pariisia) oli venäläinen kirjailija.[1]
Šmeljov oli moskovalaisen kirjallisuusryhmä Sredan jäsen. Lokakuun vallankumouksen jälkeen Šmeljov pakeni Ranskaan ja ryhtyi emigranttikirjailijaksi.[1]
Suku ja koulutus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ivan Šmeljov syntyi Donskoi Slobodan kaupunginosassa varakkaaseen moskovolaiseen kauppiasperheeseen.[1] Hänen vanhempansa olivat Sergei Ivanovitš Šmeljov, neljä luokkaa kauppakoulua käynyt ja kauppiaantytär Jevlampia Gavrilovna Savinova, joka oli saanut koulutuksensa Smolnan instituutissa.[2]
Ivan oli vanhempiensa viides lapsi, perheeseen syntyi kuusi lasta joista viisi eli aikuiseksi asti. Hänen isoisänsä oli maaorja, joka oli tullut Moskovan kuvernementin Bogorodskin alueen Guslitskin alueelta Moskovaan vuoden 1812 sodan suurpalon jälkeen. Hän jätti 16-vuotiaalle pojalleen Sergeille suuret velat ja talon Moskovassa. Kirjailijan isä kuului kauppiasluokkaan ja hänellä oli suuri puusepänverstas, joka työllisti yli 300 työntekijää ja hän omisti kylpylöitä ja teki myös liikesopimuksia.[2]
Ivan sai peruskoulutuksensa kotona äitinsä ohjauksessa, joka kiinnitti erityistä huomiota kirjallisuuteen ja erityisesti venäläisten klassikoiden opiskeluun. Äiti oli ankara kasvattaja, joka pieksi lapsiaan luudalla. Kirjailija ei koskaan myöhemmin kirjoittanut mitään äidistään, ainoastaan isästään.[2] Ivan opiskeli Moskovan 6. lukiossa ja vuodesta 1894 hän opiskeli keisarillisen Moskovan yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Valmistuttuaan vuonna 1898 hän suoritti asepalveluksen ja vietti kahdeksan vuotta virkamiehenä sisäasiainministeriön Vladimirin valtiovarainkamarin erityistehtävissä jatkaen kirjoittamista.[1]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ivan tapasi tulevan vaimonsa lukioikäisenä vuonna 1891, kun hän itse oli 18-vuotias. Olga Aleksandrovna Ohterlon (1875–1936) oli tuolloin 16-vuotias ja lopettamassa opintojaan sotilasperheiden tyttärille tarkoitetussa Pietarin isänmaallisessa instituutissa. Tytön esi-isät isänpuolelta olivat muinaisen skotlantilaisen suvun jälkeläisiä, jotka kuuluivat Stuart-sukuun, isoisät olivat kenraaleja. Olga Aleksandrovnan äiti oli venäläistyneen saksalaisen tytär. Olgan sukulaiset vuokrasivat asunnon Šmeljovien talosta, jossa lomien aikana nuoret tapasivat ensimmäisen kerran. Heidät vihittiin 14. heinäkuuta 1894.[2]
Pariskunnalle syntyi poika, Sergei (1896–1921). Sergei opiskeli Moskovan yliopistossa, meni rintamalle vapaaehtoisena ensimmäisen maailmansodan aikana ja osallistui Venäjän sisällissodan alkaessa valkoiseen liikkeeseen. Hänet ammuttiin punaisen terrorin aikana Krimillä tammikuussa 1921.[3]
Kirjallinen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Šmeljovin ensimmäinen julkaistu tarina ilmestyi vuonna 1895; samana vuonna hän vieraili Valamon luostarissa, matkalla, joka vaikutti häneen syvästi hengellisesti ja johti hänen ensimmäiseen kirjaansa, Na skalakh Valaama (’Valamon kallioilla’, 1897). Hän vietti useita vuosia virkamiehenä maakunnissa jatkaen kirjoittamista; hänen varhaiset tarinansa julkaisi Maksim Gorkin Zanije-kustantamo.[4]
Venäjän vuoden 1905 vallankumouksen jälkeen Šmeljovin suosio kasvoi, ja hänen tarinansa Chelovek iz restorana (’Mies ravintolasta’, 1911) oli valtava menestys, mikä teki hänestä yhden päivän tunnetuimmista kirjailijoista; se ”kuvaa dostojevskilaisen voiman hetkinä rikkaiden rappeutumista yksinkertaisen tarjoilijan ja hurskaan isän näkemänä, jonka luo poika ja tytär palaavat tuhoisien maailmanseikkailujen jälkeen.”[5] Šmeljovin tarina oli pohjana Jakov Protazanovin teokselle. Samanniminen elokuva julkaistiin vuonna 1927, pääosassa Mihail Tšehov.
Vuonna 1912 Šmeljov perusti Moskovaan Kirjailijoiden kustantamon, Knigoizdatelstvo pisatelei (ven. Книгоиздательство писателей в Москве), joka julkaisi neorealismia edustavien[4] Ivan Buninin, Boris Zaitsevin sekä muiden ajan johtavien kirjailijoiden teoksia. Hän julkaisi myös. omia teoksiaan. Bunin ja Zaitsev julkaisivat myös Slovo (’Sana’) -aikakauskirjassa. Hänen teoksensa tältä ajalta ”olivat merkittäviä suositun (narodnyjin merkityksessäselvennä) kielensä rikkaudesta ... Erityisen huomionarvoista oli hänen loistava skaz-tekniikan käyttö.”[6]
Šmeljov toivotti tervetulleeksi helmikuun vallankumouksen ja itsevaltiuden kaatumisen; hän lähti matkalle halki Venäjän nähdäkseen muutoksen vaikutukset, ja oli äärimmäisen liikuttunut, kun Siperiasta palaavat poliittiset maanpakolaiset kertoivat hänelle, kuinka paljon hänen kirjoituksensa olivat merkinneet heille.[3]
Šmeljov kuitenkin torjui lokakuun vallankumouksen ja muutti valkoisten hallitsemalle Krimille. Hänen oma poikansa Sergei, vapaaehtoisarmeijan upseeri, joka oli hyväksynyt bolševikkien armahdustarjouksen ja kieltäytyi seuraamasta P. Wrangelia maanpakoon vuonna 1920, Béla Kunin vallankumouskomitea vangitsi hänet Krimillä ja hänet ammuttiin ilman oikeudenkäyntiä tammikuussa 1921.[7] Tämän jälkeen Šmeljov hyväksyi Buninin ehdotuksen liittyä hänen seuraansa maanpakoon Ranskaan.
Emigranttina Ranskassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ehkä voimakkain Šmeljovin kirjoituksista vallankumousajasta on Solntse mertvykh (ven. Солнце мёртвых, 1923, 'Kuolleiden aurinko', englanninkielinen käännös 1927).[8] Toinen tärkeä hänen myöhemmän ajanjaksonsa teos on Armon vuosi (Leto Gospodne, 1933–1948), omaelämäkerrallinen romaani täynnä rakkaudella piirrettyjä hahmoja ja kauniisti havaittuja yksityiskohtia, joissa ”hänen tyylinsä saavuttaa korkean lyyrisen ja eeppisen mietiskelyn tason”.[9]
Pariisissa Šmeljovin teoksia julkaistiin monissa venäläisissä siirtolaisjulkaisuissa, kuten Posledniye novosti (’Viimeisimmät uutiset’), Vozrozhdenije (’Uudelleensyntymä’), Illjustrirovannaja Rossija (’Kuvitettu Venäjä’[4]), Segodnja, Sovremennyye zapiski (’Nykyajan huomioita’) ja Russkaja myslj (’Venäläinen ajatus’).
Šmeljov oli kahdesti ehdolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi, vuosina 1931 ja 1932.
Perintö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Nuorempi venäläisten kirjailijoiden sukupolvi, joka tuli täysi-ikäiseksi maanpaossa, ei aina arvostanut Šmeljovin perinteisyyttä ja patriarkaalisen yhteiskunnan hyväksyntää. Nina Berberova kirjoitti lukutapahtumasta Pariisissa vuonna 1942: ”Šmeljov luki kuten he lukivat maakunnissa ennen Tšehovin aikaa: huutaen ja mutisemalla, kuin näyttelijä. Hän luki vanhanaikaisia juttuja, kirkollisia, typeriä, uskonnollisista kulkueista ja runsaista venäläisistä ruuista. Yleisö oli innoissaan ja taputti.” [10]
Uskonnon merkitys oli neorealistiksi luokiteltavan Šmeljovin tuotannossa suuri. Pariisissa ilmestyneissä teoksissa henkilöhahmot ovat usein kansanihmisiä. Kristillinen tematiikka tulee mukaan erityisesti kirjailijan myöhemmässä tuotannossa, esimerkiksi nuoruudenmuistoihin perustuvassa teoksessa Vanhassa Valamossa (Staryi Valaam, 1936, suom. 1990 ja 1998).[4]
Hänen rikas proosansa ja syvät juurensa venäläiseen kulttuuriin toivat hänelle monia lukijoita, kun häntä vihdoin julkaistiin kotimaassaan.
50 vuotta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 2000 Šmeljovin ja hänen vaimonsa jäännökset siirrettiin Sainte-Geneviève-des-Bois’n venäläiseltä hautausmaalta Moskovan Donskoin luostarin hautausmaahan.
Suomennettuja teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Vanhassa Valamossa (Staryi Valaam, 1936). Suomentanut Marja-Leena Jaakkola. WSOY, 1990. ISBN 9510163201.
- Pyhiinvaellus (Bogomolje, 1931). Suomentanut ruotsin kielestä Yngve Lostedt. Uusi-Valamo: Valamo Kustannus, 2021. ISBN 9789525495713.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d Богданова, Марина / Bogdanova, Marina: "Иван Сергеевич Шмелев. Превознесенный талантом" / "Ivan Sergejevits Smeljov. Lahjakkuuden ylistämä" regnum.ru. 4. lokakuuta 2018.
- ↑ a b c d Биография А.С.Шмелёва. Род Шмелёвых. www.filolerea.narod.ru / A.S. Shmelevin elämäkerta. Shmelev-perhe. www.filolerea.narod.ru filolerea.narod.ru.
- ↑ a b Mikhailov, Oleg: introduction to Rukopisi ne goryat... ['Manuscripts don't burn...'), s. 10. Moscow: "Molodaja Gvardija", 1990.
- ↑ a b c d Ekonen, Kirsti. Toim. Ekonen, Kirsti & Turoma, Sanna: ”Luku 7. Stalinin varjossa: 1930-1960. Kirjallisuus maanpaossa. Ensimmäisen aallon emigrantit”, Venäläisen kirjallisuuden historia, s. 367, 370, 528, 531. Gaudeamus, 2015, 2. painos. ISBN 9789524953450.
- ↑ Thorlby, A. K. (toim.): The Penguin Companion to Literature: European. Penguin Books, 1969.
- ↑ Beaujour, Elizabeth K.: Review of Moscoviana: The Life and Art of Ivan Shmelyov by Olga Sorokin, The Slavic and East European Journal, Vol. 34, No. 2, s. 266. , 1990.
- ↑ Veresajov, V. V.: Eyewitness report quoted in Oleg Mikhailov, introduction to Rukopisi ne goryat .. / Silminnäkijän raportti ,jossa lainataan Oleg Mihailovia, johdanto Rukopisi ne goryat'iin, s. 11. .
- ↑ Mihailov, Oleg: Olga Sorokina, quoted in introduction to Rukopisi ne goryat...,, s. 12. .
- ↑ Terras, Victor (toim.): Handbook of Russian Literature, s. 408. Yale University Press, 1985.
- ↑ Berberova, Nina: "The Italics Are Mine", s. 416. New York: Vintage Books, 1991.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ivan Šmeljov Wikimedia Commonsissa
| ||||||||||||||||||||||
