Valamon luostari (Laatokka)

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee Laatokalla sijatsevaa luostaria. Suomessa Heinävedellä on toinen Valamon luostari.
Valamon luostarin pääkirkko

Valamon luostari on Venäjän ortodoksisen kirkon luostari Valamon saarella Laatokan järven pohjoisosassa Karjalan tasavallan Sortavalan piirissä Venäjällä.

Historiaa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Perustaminen ja vaurastuminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pyhittäjäisät Sergei ja Herman Valamolainen, ikoni 1800-luvulta

Luostari on Karjalan ortodoksisista luostareista ensimmäinen. Sen syntyaika on epävarma ja luostarin varhainen historia onkin monilta osin perimätiedon varassa. Valamon perustajana pidetään kreikkalaissyntyistä munkki Sergeitä. Hänellä oli myös seuralaisenaan karjalaissyntyinen munkki Herman. Luostari perustettiin Valamon saarelle, joka oli entinen pakanallinen uhripaikka. Jotkut tutkijat sanovat sen nimen viittaavan saarella tuolloin toimitettuihin härkäuhreihin; varmuutta tästä ei ole.[1]

Perimätiedon käsitys perustamisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ortodoksisen perimätiedon mukaan kreikkalainen munkki Sergei asettui asumaan Valamon saarelle vuonna 992.[2] Hän sai myöhemmin seuraajakseen munkki Hermanin, joka oli kristinuskoon kääntynyt karjalainen. Luotettavimmat lähteet ajoittavat luostarin perustamisen 1100-luvun puolivälin tienoille. Valamo syntyi pienenä erakkoluostarina, mutta nousi nopeasti Karjalan hengelliseksi keskukseksi. Pyhittäjä Sergei oli tuonut Valamoon Bysantin perinteen, askeesin ja kirkkolaulun ja –taiteen perusteet. Pyhittäjä Sergein kuoltua valtaosa hänen seuraajistaan oli karjalaisia, mutta 1400-luvulla luostariin alkoi tulla myös yhä enemmän venäläisiä munkkeja, johon osiltaan vaikutti luostarin kasvanut maine.[3]

Kilpailevat teoriat perustamisesta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valamon luostarin perustamisesta on esitetty neljä kilpailevaa teoriaa, joista kolmella viimeksimainitulla on perusteita keskiaikaisissa lähteissä. Teorioita kutsutaan niiden esittämistä perustamisvuosista johdetuilla nimillä.[4]

900-teoria

Valamossa on pidetty yllä perimätietoa, jonka mukaan luostari olisi perustettu ruhtinatar Olgan tai ruhtinas Vladimirin aikana 900-luvulla. Tämä teoria liittää Valamon Venäjän kristillistämisen esivaiheisiin. Historiallisia perusteita tälle teorialle ei ole.[5]

1329-teoria

Venäläinen kirkkohistorioitsija E. Golubinski esitti vuonna 1904, että Valamon luostarin synty ajoittuu 1300-luvun alkuun, vuoteen 1329. Hänen keskeinen perusteensa oli Lyhyt kronikka. Teoria sovittaa perustamisen Pähkinäsaaren rauhan (1323) yhteyteen. Luostari olisi olemassaolollaan vahvistanut Venäjän rajaseutua.[5][6]

1100-teoria

Tätä teoriaa on kehitellyt 1960-luvulta lähtien Heikki Kirkinen. Kirkinen nousi tulkinnoillaan vastustamaan pitkään vallinnutta 1329-teoriaa. Hänen keskeisinä perusteinaan ovat 1500- ja 1600-luvulle ajoittuvat tekstit suomennetuilta nimiltään "Valamon kertomus", "Uvarovin kronikka", "Avraam Rostovilaisen elämäkerran II redaktio", "Kertomus Usthovin luostarin perustamisesta" sekä "Lyhyt kronikka". Esimerkiksi Lyhyessä kronikassa on kerrottu "vanhus Sergein" tulosta Valamoon vuonna 1329.[6]

1389-teoria

1389-teoria on syntyhistorialtaan uusin. Sen avainlähde on Moskovasta vuonna 1992 löydetty käsikirjoitus "Skazanie o Valaamskom monastyre". Käsikirjoitusta analysoineet kaksi tutkijaa, venäläinen Natalia Ohotina-Lind ja tanskalainen John Lind päätyvät esittämään todennäköiseksi perustamisajankohdaksi vuotta 1389. Ero 1329-teoriaan johtuisi Lyhyen kronikan kopioinnissa tapahtuneesta tulkintavirheestä.[7]

Kehitysvaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valamo kehittyi nopeasti lähetystyön keskukseksi. Sieltä käsin lähetyssaarnaajat lähtivät saarnaamaan eri puolille Karjalaa, usein kansankielellä, koska suuri osa munkeista oli karjalaisia. Kristinuskon juurtumisessa Karjalaan Valamon luostarilla on hyvin suuri merkitys.[8]

Valamon luostaria voidaan pitää myös monien Karjalan luostarien ”äitinä”, koska monet munkit, jotka myöhemmin perustivat Karjalaan merkittävän luostarin, kilvoittelivat Valamossa. Näihin munkkeihin kuuluu 1300-luvulla elänyt Kornili, joka myöhemmin perusti Äänisjärven saareen Paleostrovin luostarin. Siellä puolestaan 1400-luvulla kilvoitteli munkki Savvati, joka perusti Solovetskin luostarin. Myös Aleksanteri Syväriläinen ja Arseni Konevitsalainen kilvoittelivat luostarissa.[8]

Valamosta tuli myös merkittävä pyhiinvaelluskohde, jossa kävi ihmisiä rukoilemassa ja hiljentymässä läheltä ja kaukaa. Monet hurskaat talonpojat lahjoittivat luostarille maatilansa pyytäen veljestöä rukoilemaan lahjoittajan puolesta. Luostari myös houkutteli talonpoikia asumaan mailleen luvaten näille verovapauden pitkäksi ajaksi. Vuonna 1500 Valamo omisti noin 150 taloa joissa noin 230 miestä perheineen maksoi luostarille veroa. Näiden talonpoikien ja pyhiinvaeltajien tuomien lahjoitusten ansiosta luostari vaurastui huomattavasti. Luostari vaurastui 1570-luvulla alkaneeseen sotaan asti, jonka alkaessa se omisti yli 200 taloa ja sen omistukset ulottuivat nykyiseen Pohjois-Karjalaan asti.[8]

Pitkän vihan aikana alkoivat luostarin vaikeudet. 1570-luvun lopulla ruotsalaiset aloittivat hyökkäykset Valamon omistuksille ja vuonna 1581 he hyökkäsivät luostariin ja surmasivat 37 munkkia.[8] Jäljelle jääneet veljet pakenivat Tihvinään.lähde?

Lyhyenä rauhan aikana veljestö palasi luostariin, mutta luostari ei ehtinyt uudelleen vaurastua entiselleen, ennen kuin uusi sota alkoi. Vuonna 1611 ruotsalais-suomalainen sotilasosasto hyökkäsi Valamoon, josta munkit olivat juuri ennättäneet paeta ainoastaan pyhien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännökset sekä vähän irtaimistoa mukanaan. Valamo tuhottiin maan tasalle ja sotilaat veivät mukanaan koko luostarin omaisuuden.[9] Veljestö pakeni Vanhaan Laatokkaan (Staraja Ladoga) ja myöhemmin Tihvinään ja lopulta autioon Vasilin luostariin Vanhaan Laatokkaan. Valamon saaristo hiljeni yli sadaksi vuodeksi. 1710-luvun alkuun asti siellä oli vain muutamia talonpoikaistaloja.[8]

Sotien tuhoja ja rauhanaikojen kasvua[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valamon luostari 1800-luvulla, kivipiirros Pehr Adolf Kruskopf.
Valamon luostarin veljestöä, 1906
Luostarin pääkirkon ikonostaasi 1906

Valamon luostaria alettiin jälleenrakentaa isonvihan aikana Pietari Suuren luvalla Kirilo-Belozerskin luostarin aloitteesta. Luostarin rakentaminen alkoi hitaasti, vaikka ensimmäinen kirkko vihittiinkin jo vuonna 1719. Luostari itsenäistyi 1720. Luostaria johtivat aluksi munkit Savva, Josif ja Tihon. Ensimmäinen igumeni Jefrem johti luostaria 1754–1782.[10] Vuonna 1754 luostarin tuhonnut tulipalo hidasti elpymistä.

Igumeni Nazarin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vuoden 1782 alussa Sarovin luostarin pappismunkki Nazari anoi lupaa saada yhdessä neljän noviisin kanssa vierailla Valamossa ja Konevitsassa. Vierailu osoittautui sitten pysyväksi kilvoittelussa luostarissa ja Novgorodin ja Pietarin arkkipiispa Gavriil teki Nazarista luostarin johtajan, tittelinään rakentaja. Tästä alkoi luostarin laajamittainen rakentaminen ja vahvistuminen.[9][11] Nazarin aikana luostarissa oli parhaimmillaan jo kuutisenkymmentä munkkia.

Valamon uusi kivinen pääkirkko valmistui 1700-luvun lopussa ja luostarin toiminta vilkastui.[10] Tämän jälkeen valmistuivat ensimmäiset skiitat sekä majatalo, sairaala ja uudet asuintilat. Luostarin nopeaan voimistumiseen vaikutti Pietarin läheisyys ja sieltä saapuvat pyhiinvaeltajat.

Valamon missio Pohjois-Amerikassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Isä Nazarin mukana Sarovista tulleista noviiseista yksi oli nimeltään Jegor Ivanovitsh Popov. Hän kilvoitteli Valamossa vuosina 1782–93. Vuoden 1782 lopussa hänet vihittiin munkiksi nimellä German.[11] Yhdessä kuuden muun munkin sekä kolmen noviisin kanssa hänet valittiin Valamosta ja Konevitsasta tekemään lähetystyötä Venäjän Amerikassa. Hankeen organisoija oli Novgorodin ja Pietarin metropolittaa Gavriil, mutta sen alkuunpanijoina olivat Grigori Šelihov ja Ivan Golikov, joiden perustama yhtiö, Venäläis-amerikkalaisen kauppakomppanian edeltäjä, harjoitti turkispyyntiä Pohjois-Amerikassa. Missio toimi pääasiassa Kodiakin saaristossa. Munkki German toimi tässä missiossa pisimpään, 1794–1836, aina kuolemaansa saakka.[12] Paikallinen väestö kunnioitti häntä pyhänä ihmisenä, ja tämän paikallisen kultin perusteella hänet kanonisoitiin vuonna 1970. Nykyisin hänet tunnetaan nimellä Herman Alaskalainen.[13]

Valamon luostari Suomen suuriruhtinaskunnassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aleksanteri I vieraili luostarissa vuonna 1819 ja avusti luostaria.[14] 1830-luvulla luostarin sairaalaa ja kirjastoa laajennettiin.

Igumeni Damaskinin aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Igumeni Damaskin tuli luostarin johtoon vuonna 1839 ja hänen aikanaan luostari saavutti suurimman laajuutensa veljestön määrän kasvaessa tasaisesti.[15] Hän oli hesykastisen rukousperinteen kannattaja ja ankaran kurin ja järjestyksen mies. Igumeni Damaskinin aikana alettiin suunnitella luostarille uutta pääkirkkoa. Sen rakentaminen kuitenkin kesti ja se valmistui Damaskinin ja hänen seuraajansa Jonataninkin jo kuoltua vuonna 1896.[16] Valmistuessaan se oli Suomen yksi Suomen suurimmista kirkoista 75 metrin korkeudellaan.

Luostarin veljestö kasvoi ensimmäiseen maailmansotaan saakka ja vuonna 1913 luostarissa oli 359 munkkia ja 562 noviisia. He edustivat venäläisten lisäksi karjalaisia ja muita vähemmistökansoja ympäri Venäjän.

Valamon luostari auttoi myös vähäosaisia. 1860-luvun nälkävuosina luostariin saapui runsaasti kerjäläisiä, joita luostari auttoi parhaansa mukaan. 1900-luvun alussa luostariin perustettiin ensimmäinen koulu, jossa munkit toimivat opettajina. Luostariin perustettiin toinen poikakoulu vuonna 1931. Koulu oli kahdeksanvuotinen ja opetusohjelma sisälsi myös maa- ja metsätaloutta.[17]

Luostari itsenäisessä Suomessa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 luostarin toiminnalle tuli vaikeuksia. Suurella osalla veljestöä ei ollut Suomen kansalaisuutta, joten keväällä 1921 peräti 119 munkkia vannoi uskollisuudenvalan Suomen hallitukselle. Suomen ortodoksinen kirkko otti gregoriaanisen kalenterin käyttöön vuonna 1921. Luostarin ja kirkkokunnan välit viilenivät vuonna 1925, kun Valamo ei saanut enää lupaa viettää pääsiäistä vanhan ajanlaskun mukaan.

Kun Tyatiran metropoliitta Germanos vieraili ekumeenisen patriarkaatin edustajana Suomessa samana vuonna, veljestö kieltäytyi toimittamasta palveluksia uuden kalenterin mukaisesti. Seurauksena oli se, että monet pappismunkit menettivät määräajaksi oikeutensa toimia pappina ja monet luostarin johtotehtävissä olleet munkit erotettiin tehtävistään. Kirkollishallitus ryhtyi lisäksi tutkimaan ketä luostarin veljestöön kuului ja tutkimuksen seurauksena 17 munkkia karkotettiin maasta erilaisin perustein. Ajanlaskukiistaa ei saatu kuitenkaan lopullisesti ratkaistua ennen sotia ja Valamon veljestö jakautui kahteen leiriin. Ne munkit, jotka kannattivat vanhaa kalenteria, toimittivat jumalanpalveluksensa muista erillään.[18]

Maailmansotien välisenä aikana luostarista kehittyi merkittävä pyhiinvaellus- ja turistikohde. 1930-luvulla saarella arvioitiin käyneen jopa 30 000 matkailijaa vuosittain. Valamosta tuli myös tärkeä hengellisten kokousten pitopaikka. Ensimmäiset ortodoksiset kirkkolaulupäivät järjestettiin Valamossa vuonna 1929. Niille osallistui 200 laulajaa ja 1000 pyhiinvaeltajaa. Näistä juhlista sai alkunsa ortodoksinen laulujuhlaperinne Suomessa.

Myös papisto piti kokouksiaan Valamossa. Ensimmäiset papiston veljespäivät pidettiin vuonna 1926. Nykyään papisto kokoontuu Uuden Valamon luostarissa vuosittain. Tämä tapa on perua papiston ensimmäisestä kokouksesta Valamossa. Valamon luostari julkaisi myös hengellistä kirjallisuutta, joka tosin 1930-luvulle asti oli pääosin venäjänkielistä.

Talvisodan aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Igumeni Haritonin aikana (1933–1947) luostarin perinteinen elämäntyyli katkesi talvisotaan.

Vuoden 1939 matkailukausi oli Vanhassa Valamossa ollut tavallista vilkkaampi. Sodan mahdollinen syttyminen näkyi mm. siinä, että luostarin ruokavaroja ryhdyttiin luetteloimaan ja säännöstelemään, kun aiemmin esim. teetä ja sokeria oli aina ollut vuoden tarvetta vastaava määrä. Luostariin tuli myös kaksi luterilaista sotilaspappia, jotka järjestivät ehtoollistilaisuuden Uuden Jerusalemin skiitan kirkkoon. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Valamoon kuuluvassa kirkossa veisattiin luterilaisia virsiä.[19][20]

Neuvostoliiton hyökkäystoimet Valamoa kohtaan talvisodassa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Vaikka Talvisota oli alkanut jo 30.11., alkoi luostariin kohdistua ilmahyökkäyksiä ja pommituksia vasta 6.1.1940 alkaen. Tuhoisimmat pommitukset tapahtuivat 2.2. ja 4.2.1940. Jälkimmäisen päivän iltana luostari oli yhtenä suurena tulimerenä. Luostarin arvokkaan, 29,000 nidettä käsittäneen kirjaston arveltiin tuhoutuvan, sillä pelastustoiminta piti keskittää muualle, ja siinäkin oli suuria ongelmia, sillä luostarin vesipumppurakennus oli tuhoutunut jo aikaisemmassa vaiheessa. Kirjastosta joku tiesi kertoa, että igumeni Damaskin oli suunnitellut sen palonkestäväksi, ja tulipalojen laannuttua saatiin todeta, että se oli säilynyt vahingoittumattomana, vaikka yläpuolella ollut huoneisto olikin palanut.[19][20]

Useat luostarin rakennukset tuhoutuivat. Pääkirkko säilyi kuitenkin ehjänä pommituksista huolimatta. Vain pääkirkkoa ympäröivään rakennuskokonaisuuteen liittyvä sairaalasiipi kirkkoineen tuhoutui palopommien sytyttämässä tulipalossa. Nykyään se on jo varsin pitkälle entistetty.[19][20]

Evakuoinnit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Evakuointeihin ryhdyttiin 10.12. alkaen. Ensimmäisenä evakuoitiin luostarin poikakodin asukkaat sekä luostarin noviisit, jotka sijoitettiin Outokumpuun, Vanha-Sysmän kouluun. 20.12. ryhdyttiin evakuoimaan luostarin veljestöstä sairaat veljet sekä ne, jotka eivät olleet Suomen kansalaisia.[19][20]

Tätä evakkomatkaa johtivat luostarin myöhemmät rippi-isät, isä skeemaigumeni Johannes ja isä pappismunkki Savva.[21]

Tuhoisimpien, 4.2.1940 tapahtuneiden pommitusten jälkeen munkeista poistuivat igumeni Haritonin johdolla vuorokauden kestäneen ankaran ilmapommituksen jälkeen. Luostarin vanhukset kuljetettiin yötä myöten kuorma-autolla Lahdenpohjaan ja sieltä edelleen Suolahden kautta Kannonkoskelle. Evakkomatkan aikana kymmenesosa munkeista kuoli.[19][20] Tämä oli yksi monista evakuoinneista luostarin historian aikana, mutta nyt evakkomatka suuntautui ensi kertaa länteen.[22]

Tähän päättyi säännöllinen luostaritoiminta Valamossa noin 50 vuodeksi.[19][20]

Viimeisten asukkaiden mukana evakuoitiin nopeimmin mukaan saatu omaisuus sekä mm. luostarin karja. Karjasta suurin osa ei kestänyt väistämättömän kovaa talutusmatkaa yli Laatokan jäiden vaan kuoli matkalle. Suomalaisten sotilaiden uupumattoman työn ansiosta pahasti järkyttyneet vanhukset saatiin Lahdenpohjan asemalle junaan evakuoitaviksi muuhun Suomeen.[19][20]

Irtaimiston evakuointi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kaikkein arvokkain irtaimisto kuljetettiin pois jo joulukuussa 1939. Näihin kuuluivat luostari perustaneiden pyhittäjäisien kenotafit sekä pääkirkon kaikki kolme kulta- ja hopeakoristeista alttaripöytää sekä ikonostaasien painavat pyhät ovet. Samaan kuormaan yläkirkon alttaripöydän kanssa kuormattiin myös ikonostaasin edessä olleet kullatut ripustettavat kyntteliköt.[19][20]

Moskovan rauhan astuttua voimaan 13.3.1940 jäi luostarin evakuoimiseen aikaa vain muutama päivä. Se tapahtui kuorma-autoilla Laatokan jäätä myöten, kun ensin oli kuljetettu pois saarella ollut sotilaskalusto. Luostarin kalleimmat taide-esineet lähetettiin Rautalammin kotiseutumuseoon. Arkkipiispan kehotuksesta myös kaikkien skiittojen kirkoista pyrittiin kuljettamaan pyhittäjäisien reliikit pois. Kaikki nämä kuljetettiin Lahdenpohjaan, jossa tavarat lastattiin junanvaunuihin ja koottiin myöhemmin Suolahteen odottamaan pysyvämpää sijoituspaikkaa.[19][20]

Viimeistä irtaimiston evakuointia eli syrjäisempien skiittojen omaisuuden pelastamista tekemään jäi viisi miestä: molemmat sotilaspastorit eli pappismunkit isä Pietari (Pauli Jouhki) ja isä Paavali, isä munkkidiakoni (1952 pappismunkki ja 1968 igumeni) Simforian, Laatokan Karhun nimellä tunnettu Sergei-matkustajalaivan munkkikapteeni, puolalaisyntyinen isä Irakli sekä yksi maallikko, insinööri Vladimir Kudrjatsev. Heidän tehtäväkseen jäi kerätä merkittävimmät ikonit, ehtoolliskalustot, muu irtain jumalanpalvelusvälineistö, antiminssit, pyhäinjäännökset, siirtokelpoiset kirkonkellot ja muu kysymykseen tuleva arvo-omaisuus talteen ja evakuointikuntoon kaikista kirkoista ja tsasounista.[19][20]

Erityisesti vasta 25-vuotiaiden sotilaspastorien nuoruuden tarmo mahdollisti tämän vaikean tehtävän. Eniten tavaraa saatiin korjattua talteen paitsi pääkirkosta, myös Kaikkien pyhien eli Suuresta skiitasta sekä Uuden Jerusalemin eli Ylösnousemusskiitasta; viimeksi mainitusta pelastettiin muun muassa sinne rakennetusta Kristuksen hautakammiosta ikonit, aito Pyhältä maalta tuotu kopio orjantappurakruunusta sekä seinällä ollut Kristuksen ylösnousemusikoni. Kammio havaittiin kokonaan tuhotuksi vuonna 1941, kun luostariin päästiin hetkeksi takaisin; nykyisin se on restauroitu.[23]

Pääluostarin alakirkon ikonit saatiin evakuoitua, yläkirkosta saatiin mukaan huomattavimmat ikonit ja irtain jumalanpalvelusvälineistö kokonaisuudessaan. Kirjastokin onnistuttiin pelastamaan sullomalla kirjat tyhjiin perunasäkkeihin, joita sattumoisin oli riittävästi. Sotilaat antoivat auliisti kuljetusapua mantereelle jossa evakuoitu tavara lastattiin juniin. Sotatoimien loppuminen 13. maaliskuuta 1940 helpotti kuljetuksia aivan oleellisella tavalla. Luostarin vahvat ja hyvin hoidetut hevoset selvisivät tästä kuljetusurakastaan hyvin; sotatoimien päättymisen johdosta nekin pääsivät mukaan evakkoon, paitsi ne muutamat, jotka kaatuivat työnsä ääreen ennen rauhan tuloa. Tosin rekikaluston niukkuuden vuoksi armeijan kuorma-autot kuljettivat huomattavan osan ihmisistä ja tavarasta mantereelle.[19][20]

Luostarin sielunkellot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeisenä toimena 19. maaliskuuta 1940, kun määräaika Valamosta poistumiseen meni umpeen, isä Simforian kiipesi pääkirkon kellotorniin ja mahtava Pyhän Andreaksen kello löi 12 kertaa merkiksi luostarin kuolemasta.[19][20]

Talvisodan jälkeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valamossa toimi jatkosodan aikana joitakin luostariveljiä, mutta tätä ei enää katsota luostarin varsinaiseksi toiminnaksi. Pääkirkon kellokaan ei enää soinut, sillä se oli turmeltu räjäyttämällä.[19][20]

Muutamat munkit kuitenkin menivät sinne tekemään korjaustöitä ja valvomaan rakennuksia. Saaristoon oli sijoitettuna myös sotilasosasto. Valamoon jatkosodan aikana siirtyneet munkit poistuivat saarelta Neuvostoliiton suurhyökkäyksen aikaan 20.6.1944. He evakuoivat luostarin omaisuutta vielä jonkin verran, mm. kirkonkelloja ja ikoneita. Valamon saarella olleet sotilaat poistuivat saarelta rauhan jo astuttua voimaan 20.9.1944.[19][20]

Irtaimiston myöhempi sijoitus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyään yläkirkon alttaripöytä on Uspenskin katedraalissa Helsingissä [24] ja muut alttaripöydät ja pyhät ovet Uudessa Valamossa. Ikonostaasin edessä olleet kullatut ripustettavat kyntteliköt on myös sijoitettu Uspenskiin. Alakirkon samanlaiset kyntteliköt ovat Uuden Valamon pääkirkossa.[19][20] Muistoarkku on Kirkkomuseossa Kuopiossa.[25][26]

Luostari luovutetaan Neuvostoliitolle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun sotilaspastorit vielä neuvostoliittolaisen kenraalin pyynnöstä esittelivät lyhyesti pääluostarin aluetta, sotilas pahoitteli että taideteokset oli pääasiassa viety pois – mutta ei vaatinut niiden takaisin tuontia.

Viime sanoinaan hän ennen eroa kertoi, että paikalle tulisi haavoittuneiden kuntoutukseen tarkoitettu kylpylä. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, vaan välirauhan ajan saarella toimi merikoulu.[19][20][27]

Luostarin siirtyminen Heinävedelle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keväällä 1940 järjestettiin presidentinlinnassa neuvottelutilaisuus Luovutetun Karjalan johtohenkilöille. Tuolloin presidentti Kyösti Kallio kehotti tilaisuudessa ollutta Valamon varajohtajaa Isaakia ostamaan luostarille Saastamoiselle kuuluneen kartanon Heinävedeltä. Kun luostarin edustajat menivät katsomaan tätä Papinniemen tilaa, he löysivät päärakennuksen eräästä huoneesta Sergei ja Herman Valamolaisia esittäneen ikonin, jota he pitivät erityisenä enteenä. Kaupat tilasta tehtiin 24.7.1940, ja paikkaa ryhdyttiin kutsumaan Uudeksi Valamoksi.[22] Luostarille kuuluivat nyt Papinniemen rakennukset sekä noin 300 hehtaaria metsämaata ja 50 hehtaaria peltoa.

Laatokan Valamon uusi elämä Venäjällä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laatokan Valamon luostarin rakennukset olivat muussa käytössä lähes neuvostoajan loppuun, mm. sotilastukikohtana ja vanhainkotina, mutta loppuvuodesta 1989 ensimmäiset munkit aloittivat luostaritoiminnan uudelleen ja rakennukset luovutettiin Moskovan patriarkaatille.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yleisteoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Kemppinen, Iivar (päätoimittaja): Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta. Helsinki: Valamo-seura ry, 1973. ISBN 951-99010-6-X. (suomeksi)
  • Lainio, Eino & Kohonen, Niilo (päätoimittajat): Valamo ja sen sanoma. Helsinki: Valamo-seura ry, 1982. ISBN 951-99430-3-2. (suomeksi)
  • Parppei, Kati: Laatokan Valamo: Luostari matkailijoiden kuvaamana. Helsinki: SKS, 2013. ISBN 978-952-222-397-5. (suomeksi)

Monografiat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Golder, Frank Alfred: Pyhittäjäisä Herman Alaskalainen, s. 14–25. Suom. Veli Hariton (Harri Kahila). Helsinki: Ortodoksinen lähetys ry., 1989. ISBN 952-90105-5-9. (suomeksi)
  • Kilpeläinen, Hannu: Valamo — karjalaisten luostari?. väitöskirja, Helsingin yliopisto. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2000. ISBN 951-746-227-1. (suomeksi)
  • Korsun, Sergei: Prepodobnyĭ German Aljaskinskiĭ: Žizneopisanie. Jordanville, New York: Holy Trinity Monastery, 2002. ISBN 0-88465-071-5. (venäjäksi)
  • Korsun, Sergei: Prepodobnyĭ German Aljaskinskiĭ, valaamskiĭ podvižnik v Amerike. Materialy k žizneopisaniju. Sankt-Peterburg: Valaamskiĭ monastyr’, 2005. ISBN 5-94263-007-0. (venäjäksi)
  • Panteleimon, ArkkimandriittaValamon vanhuksen skeemaigumeni Johanneksen (1874-1958) elämäkerta. Heinävesi: Valamon luostari], 1985. ISBN 951-9468-20-X. (suomeksi)
  • Panteleimon, Arkkimandriitta: Vanha Valamo: Kristuksen kirkastumisen luostarin elämää 1900-luvun alussa. Oulu: Pohjoinen, 1987. ISBN 951-749-066-6. (suomeksi)
  • Panteleimon, Arkkimandriitta: Kristuksen kirkastumisen luostari Uusi Valamo 1940–1990. Jyväskylä: Valamon luostari, 1990. ISBN 9519468-37-4. (suomeksi)

Artikkelit[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Paavali, arkkipiispa (Iivar Kemppinen, päätoimittaja): ”Luostarin viimeiset päivät”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 84–88. Helsinki: Valamo-seura ry, 1973. ISBN 951-99010-6-X. (suomeksi)
  • Paavali, arkkipiispa (Eino Lainio, Niilo Kohonen, päätoimittajat): ”Muistikuvia luostarin viimeisistä päivistä”, Valamo ja sen sanoma, s. 274–280. Helsinki: Valamo-seura ry, 1982. ISBN 951-99430-3-2. (suomeksi)
  • Kirkinen, Heikki (Iivar Kemppinen, päätoimittaja): ”Valamon luostarin varhaisvaiheet”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 10–13. Helsinki: Valamo-seura ry, 1973. ISBN 951-99010-6-X. (suomeksi)
  • Koukkunen, Heikki (Iivar Kemppinen, päätoimittaja): ”Valamon vaiheita Stolbovan rauhasta nykypäiviin”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 16–44. Helsinki: Valamo-seura ry, 1973. ISBN 951-99010-6-X. (suomeksi)
  • Loikkanen, Mauno (Iivar Kemppinen, päätoimittaja): ”Rannikkotykistö Valamossa”, Valamo: Historiaa ja kuvia Laatokan luostarisaarilta, s. 227–247. Helsinki: Valamo-seura ry, 1973. ISBN 951-99010-6-X. (suomeksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Kirkinen 1973, 10.
  2. Tämä on varhaisin arvio perustamisajankohdasta.Suomen ortodoksinen kirkko: Sergei ja Herman Valamolaisten juhla Suomen ortodoksinen kirkko (www.ort.fi). Viitattu 23.7.2012. (suomeksi)
  3. Kirkinen 1973, 12.
  4. Kilpeläinen 2000, 112–115.
  5. a b Kilpeläinen 2000, 113.
  6. a b Kilpeläinen 2000, 114.
  7. Kilpeläinen 2000, 113–114.
  8. a b c d e Kirkinen 1973, 13.
  9. a b Arkkimandriitta Panteleimon 1987, 7.
  10. a b Koukkunen 1973, 16.
  11. a b Korsun 2005, 11–14.
  12. Golder 1989, 14–25.
  13. Korsun, Lidija Black 2002, 125–133.
  14. Koukkunen 1973, 19.
  15. Koukkunen 1973, 21.
  16. Koukkunen 1973, 37.
  17. Koukkunen 1973, 42.
  18. Koukkunen 1973, 40–42.
  19. a b c d e f g h i j k l m n o p Arkkipiispa Paavali 1973, 84–88.
  20. a b c d e f g h i j k l m n o p Arkkipiispa Paavali 1982, 274–280.
  21. Igumeni Panteleimon 1985.lähde tarkemmin?
  22. a b Arkkimandriitta Panteleimon 1990, 6–8.
  23. Saara Finni: Valamo – sinisen kukan saari.lähde tarkemmin?
  24. Uspenskin katedraalin esite, Helsingin ortodoksinen seurakunta.
  25. Kemppinen, I. (päätoim.) 1973, 110.
  26. Istvan Racz: Ortodoksisen kirkon taideaarteita kirkkomuseossa.
  27. Loikkanen 1974, 243.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Commons
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Valamon luostari (Laatokka).

Koordinaatit: 61°23′20″N, 030°56′49″E