Henri Duveyrier
.jpg)
Henri Duveyrier (28. helmikuuta 1840 Pariisi – 25. huhtikuuta 1892 Sèvres[1]) oli ranskalainen Pohjois-Afrikan tutkija.
Henri Duveyrier syntyi tunnetun näytelmäkirjailijan Charles Duveyrierin perheeseen. Isä oli innokas Henri de Saint-Simonin utopistisen filosofian kannattaja, mikä heijastui myöhemmin myös pojan ajatteluun. Henri sai erinomaisen koulutuksen Ranskassa ja ulkomailla opiskellen muun muassa arabiaa orientalisti Heinrich Leberecht Fleischerin johdolla.[2]
Duveyrier kävi ensimmäisen kerran Pohjois-Afrikassa vuonna 1857 ihastuen Laghouatin seudun romanttishenkisiin tuaregeihin. Kotiin palattuaan hän alkoi valmistautua pitempään tutkimusretkeen Heinrich Barthin ja Ernest Renanin johdolla. Duveyrier hankki rahoituksen isänsä ystäviltä ja matkusti vuonna 1859 Constantinesta[2] Saharan autiomaahan käyden Ghardaïassa[3] ja ensimmäisenä eurooppalaisena El-Goléan keitaalla[2].
Ranskan viranomaiset suhtautuivat nuorukaisen retkiin kielteisesti, mutta hän onnistui hankkimaan lisärahoitusta kirjoittamalla suoraan Napoleon III:lle[2]. Vuonna 1860 Duveyrier kävi Libyan Ghatissa ja Ghadamésissa ja matkusti tuaregiheimon mukana ensimmäisenä eurooppalaisena Tassili n’Ajjerin alueelle[3].
Duveyrier palasi vuonna 1861 juhlittuna sankarina Ranskaan, jossa hänelle myönnettiin kunnialegioonan jäsenyys. Hän julkaisi vuonna 1864 matkakertomuksen Exploration du Sahara: les touareg du nord, joka palkittiin Pariisin maantieteellisen seuran kultamitalilla. Kirjassaan Duveyrier loi ihannoivan kuvan rohkeista, vapaista ja jaloista tuaregeista, joka on säilynyt osin meidän päiviimme saakka. Hänen maineensa Saharan tutkijana kasvoi, ja Heinrich Barthin kuoltua ainoastaan Gerhard Rohlfs saattoi kilpailla hänen kanssaan.[2]
Duveyrier osallistui vuosina 1870–1871 Saksan–Ranskan sotaan, jossa hän jäi vangiksi. Sodassa kärsitty tappio sai Ranskan kiihdyttämään siirtomaiden valtausta, ja Duveyrier tarjosi asiantuntemustaan useisiin hankkeisiin. Vuosina 1874–1875 hän oli mukana Élie Roudairen johtamassa retkikunnassa, joka tutki meriveden täyttämien tekoaltaiden luomista Saharan suolajärvien eli chottien tilalle. Vuonna 1876 Duveyrier osallistui Leopold II:n järjestämään Brysselin maantieteelliseen konferenssiin, joka valmisteli Afrikan jakamista siirtomaavaltojen kesken. Duveyrier tutustui saksalaisiin ja brittiläisiin maantieteilijöihin, ja hänestä tuli Kansainvälisen Afrikka-seuran tärkein ranskalaisjäsen.[2]
Kolmas hanke, jossa Duveyrier oli mukana, oli Algeriaa ja Ranskan Länsi-Afrikkaa yhdistävän rautatien rakentaminen Saharan halki. Hän vastusti sotilaallisia valloitusretkiä, mikä oli osittain syynä siihen että heikosti aseistautunut Paul Flattersin tutkimusretkikunta tuhoutui lähes viimeiseen mieheen tuaregien hyökkäyksessä vuonna 1881. Katastrofi lisäsi aggressiivisen valloituspolitiikan kannatusta, ja se oli kova isku tieteellistä tutkimusta ja rauhanomaista yhteistyötä kannattaneelle Duveyrierille.[2]
Duveyrier teki vielä kaksi tutkimusretkeä Marokon Rifvuoristoon vuosina 1885 ja 1886. Hänen fyysinen ja henkinen terveytensä oli kuitenkin alkanut horjua, ja saatuaan paperinsa järjestykseen hän ampui itsensä.[2]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Exploration du Sahara: les touareg du nord. Paris: Challamel aîné, 1864. Digitoitu teos
- La Tunisie. Paris: Hachette, 1881. Digitoitu teos
- La confrérie musulmane de Sîdî Mohammed ben Alî-Senoûsi et son domaine géographique. Paris: Sociéte de géographie, 1884. Digitoitu teos
- La derniere partie du littoral de la Mediterranee: le Rif. Paris: Challamel, 1888.
- Journal d’un voyage dans la province d’Alger: fevrier, mars, avril 1857. Paris: Challamel, 1900. Digitoitu teos
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Henri Duveyrier, French explorer Britannica. Viitattu 29.8.2021.
- ↑ a b c d e f g h Heffernan, Michael: The Limits of Utopia: Henri Duveyrier and the Exploration of the Sahara in the Nineteenth Century. The Geographical Journal, November 1989, 155. vsk, nro 3, s. 342–352. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b Waldman, Carl & Wexler, Alan: Encyclopedia of Exploration. Volume I: The Explorers, s. 194–195. New York: Facts on File, 2004. ISBN 0-8160-4676-X.
| ||||||||||||||||||||||
