Da Vinci -koodi

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjaa. Kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta katso Da Vinci -koodi (elokuva).
Da Vinci -koodi
The Da Vinci Code
Da vinci koodi.jpg
Alkuperäisteos
Kirjailija Dan Brown
Kieli englanti
Genre trilleri
Julkaistu 2003
Suomennos
Suomentaja Pirkko Biström
Kustantaja WSOY
Julkaistu 2004
Sivumäärä 520
ISBN 951-0-29468-3
Da Vinci -koodi: kuvitettu laitos
Julkaistu 2005
Sivumäärä 479
ISBN: 951-0-30964-8
Edeltävä Enkelit ja demonit
Seuraava Kadonnut symboli
Nuvola apps bookcase.svg
Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta

Da Vinci -koodi (engl. The Da Vinci Code) on yhdysvaltalaisen Dan Brownin vuonna 2003 julkaistu romaani, joka rakentuu historiallisten arvoitusten ympärille. Teos on ollut suuri maailmanlaajuinen myyntimenestys. Jo vuoteen 2006 mennessä kirjaa oli myyty 40 miljoonaa kappaletta ja se oli käännetty 42 kielelle.[1] Ilmestymisvuonnaan se jäi myynnissä toiseksi vain J. K. Rowlingin viidennelle Harry Potter -kirjalle Harry Potter ja Feeniksin kilta.[2] Vuonna 2006 romaanista ilmestyi Ron Howardin ohjaama elokuvasovitus Da Vinci -koodi.

Kirjan lajityyppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lajityypiltään Da Vinci -koodi on trilleri, jossa on myös salapoliisiromaanin aineksia. Salaliittoteoriansa osalta teos muistuttaa jossain määrin useita Robert Ludlumin teoksia, mutta siinä käytetään myös runsaasti historiallista ja taidehistoriallista tietoa ja fiktiota. Da Vinci -koodi on tyyliltään melko lähellä Umberto Econ Foucaultin heiluria, mutta on sitä toimintapainotteisempi.

Da Vinci -koodi hyödyntää juonessaan lukuisia historiallisia tapahtumia, henkilöitä ja esineitä esittäen niille kiistanalaisia tulkintoja. Esimerkiksi Jeesuksesta annetaan teoksessa toisenlainen kuva kuin kristillisessä perinteessä. Leonardo da Vincin maalaamasta Viimeinen ehtoollinen -taulusta kirja esittää erikoisia yksityiskohtia. Brownia on arvosteltu epätosien väitteiden esittämisestä kirjassa historiallisesti todellisina – tosin Da Vinci -koodi on kirjoitettu romaaniksi, ei tietokirjaksi.

Historiantutkimuksen näkökulma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varoitus:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Dan Brown esittää kristinuskon alkuperästä ja varhaishistoriasta samoja väitteitä kuin Michael Baigent, Richard Leigh ja Henry Lincoln vuonna 1982 julkaistussa kirjassa Pyhä veri, pyhä Graal. Mainitun kirjan tekijät syyttivät Brownia tekijänoikeuksien rikkomisesta, mutta oikeus katsoi myöhemmin ettei Brown ollut syyllinen.

Kirja esittää, että Magdalan Maria eli Maria Magdaleena olisi ollut Jeesuksen vaimo ja he olisivat saaneet tyttären, josta polveutui Merovingien kuningassuku. Väitettä tuetaan kirjassa tunnettuja taideteosten ja legendojen yksityiskohdilla. Kirjailija itse ei pidä näitä elementtejä kuvitteellisina; hän itse julistaa tämän teoksensa nimisivulla.

Legendan mukaan Magdalan Maria vei Graalin maljan Marseilleen. Koska ”San Greal” eli ”Pyhä Graal” muistuttaa sanaa ”Sang Real”, joka tarkoittaa kuninkaallista verta, kirjailija esittää että Magdalan Maria kantoi maljana kohtuaan ja siinä Jeesuksen lasta. Arvostelijat ovat huomauttaneet, että tällaisella sanojen erittelyllä löydetään salaisia merkityksiä sanasta kuin sanasta. Kirjailija pitää myös mahdottomana ajatusta siitä, että Jeesus olisi ollut naimaton. Tosin sen ajan juutalaisessa yhteiskunnassa oli uskonnollisia liikkeitä, joissa toimi naimattomina pysytelleitä miehiä, kuten ilmeisesti niin sanottuja Kuolleenmeren kääröjä käyttänyt juutalaisyhteisö. Myöskään Paavali ei ilmeisesti ollut naimisissa.[3]

Brownin mukaan valtaan noussut kristinuskon haara ei hyväksynyt tällaista Jeesuksen inhimillisyyttä ja pyrki tukahduttamaan tiedon siitä. Da Vinci -koodin mukaan varhainen katolinen kirkko muun muassa vaati Magdalan Mariaa kutsuttavan huoraksi. Tämä on täysin ristiriidassa virallisen elämäkerran kanssa; elämäkerran ovat hyväksyneet molemmat katoliset kirkot ja suomeksi se on ilmestynyt kaksiosaisessa teoksessa Kirkkovuoden Pyhät.

Da Vinci -koodissa mainitaan sensuroimattomana tietolähteenä gnostilainen Filippuksen evankeliumi, jossa Jeesus suutelee Mariaa. Gnostilaisuuden asiantuntijat pitävät kirjan väitteitä usealta osin väärinä.[4] Gnostilaisessa kirjallisuudessa suudelma on vertauskuva muun muassa salaisen, pelastavan tiedon välittämiselle. Eräässä toisessa gnostilaisessa evankeliumissa Jeesus suutelee veljeään Jaakobia, ja Jaakob vastaanottaa ja ymmärtää pelastavan tiedon.

Kirjassa pidetään gnostilaisuutta valtakirkon nujertamana uskonnollisena liikkeenä, joka ymmärsi Jeesuksen inhimillisyyden.

Gnostilainen kirjallisuus kuitenkin piti Jeesusta puhtaasti hengellisenä, aineen kahleista vapaana olentona.[5] Gnostilaisuus piti esimerkiksi Jeesuksen kärsimyksiä ristillä näennäisinä. Gnostilaisuudessa myös pidettiin suvunjatkamista valitettavana asiana. Tämä johtui luultavasti seksuaalikielteisyydestä tai kielteisestä suhtautumisesta olemassaoloon aineellisessa maailmassa.

Muita kirjassa olevia virheellisiä väitteitä tai osatotuuksia ovat muun muassa seuraavat:

  • Nag Hammadin kirjoitukset ja Kuolleenmeren kääröt olisivat varhaisimmat kristilliset kirjoitukset, ja että Kuolleenmeren kääröillä olisi jotain tekemistä gnostilaisuuden kanssa.[5] Tosiasiassa Kuolleenmeren kääröt eivät ole kristillisiä vaan juutalaisia ja Nag Hammadin gnostilaiset kirjoitukset ovat enimmäkseen toiselta ja kolmannelta vuosisadalta.
  • Uuteen testamenttiin olisi ollut ehdolla kahdeksankymmentä evankeliumia.[5] Tosiasiassa erilaisia apokryfisiä kirjoituksia on kyllä useita, mutta varsinaisia evankeliumeja oli olemassa korkeintaan noin 50; niistä kelpuutettiin vain ne, jotka olivat peräisin viimeistään niin sanotun juutalaissodan ajalta eli noin vuosilta 70–75 jaa. Loput olivat yli sata vuotta uudempia.
  • Raamatun kaanonista olisi päättänyt vasta keisari Konstantinus Suuri 300-luvulla. Tosiasiassa kaanon oli pääosiltaan vakiintunut jo vuoteen 150 mennessä, ja sen hyväksyivät sekä ”oikeaoppiset” katoliset että ”harhaoppiset” valentinolaiset kristityt.[5]
  • Kirjassa mainittua täpärää äänestystä ei käyty suinkaan Jeesuksen jumaluudesta vaan eräästä heprean sanamuodosta: tarkoittiko kyseinen sana uskontunnustuksessa ”neitsyttä” vai ”nuorta naista”. Muoto ”neitsyt” voitti äänestyksen. Lisäksi Jeesuksen jumaluutta pidettiin selvänä, joten siitä ei edes keskusteltu.
  • Leonardo da Vincin maalauksessa Pyhä ehtoollinen kuvattu opetuslapsi Johannes on tosiasiassa Magdalan Maria. Kyse on kuitenkin Johanneksesta, joka on kuvattu nuorena miehenä.

Da Vinci -koodi on oikeassa muun muassa siinä, että jotkut ryhmät pitivät gnostilaisia kirjoituksia arvovaltaisina, ja että näitä kirjoituksia tuhottiin kristinuskon saatua suosituimmuusaseman.[5]

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Decoding the Da Vinci Code author BBC News. 7.4.2006. Viitattu 27.5.2013. (englanniksi)
  2. Minzesheimer, Bob: ’Code’ deciphers interest in religious history USA Today. 11.12.2003. Viitattu 27.5.2013. (englanniksi)
  3. 1. Kor. 7:8.
  4. Katso Dunderberg 2005, s. 469-476.
  5. a b c d e Dunderberg 2005, s. 472-473.

Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Brown, Dan: Da Vinci -koodi. (The Da Vinci -code, 2003.) Suomentanut Pirkko Biström. Helsinki: WSOY, 2004. ISBN 951-0-30317-8.
  • Brown, Dan: Da Vinci -koodi: Kuvitettu laitos. (The Da Vinci -code: Special illustrated edition, 2003.) Suomentanut Pirkko Biström. Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30964-8.
  • Burstein, Dan (toim.): Koodin salaisuudet: Epävirallinen opas Da Vinci -koodin mysteereihin. (Secrets of the code: The unauthorized guide to the mysteries behind the Da Vinci code, 2006.) Kirjoittavat toimittajat: John Castro, David A. Shugarts, Brian Weiss. Suomentanut Laura Jänisniemi. Helsinki: Bazar, 2005. ISBN 951-9107-33-9.
  • Cox, Simon: Da Vinci -koodin aakkoset. (Cracking the da Vinci Code: The unauthorized guide to the facts behind Dan Brown's bestselling novel, 2004.) Suomentanut Jarkko Laine. Helsinki: Johnny Kniga, 2005. ISBN 951-0-30420-4.
  • Cox, Simon: Dan Brown -kumppani: Totuus Da Vinci -koodista sekä Enkeleistä ja demoneista laajennettuna romaanien henkilöiden ja paikkojen kuvauksilla. (Dan Brown companion: The truth behind the fiction, 2006.) Kääntäjä: Riitta Santala-Köykkä. Helsinki: Readme.fi, 2006. ISBN 952-5592-59-6.
  • Dunderberg, Ismo: Jälkisanat: Dan Brownin Da Vinci -koodi ja Nag Hammadin kirjasto, teoksessa Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30859-5.
  • Price, Robert M. & Lowder, Jeffery: The Da Vinci fraud: Why the truth is stranger than fiction. Amherst, New York: Prometheus Books, 2005. ISBN 1591023483. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]