Da Vinci -koodi

Wikipedia

Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee kirjaa. Kirjan pohjalta tehdystä elokuvasta katso Da Vinci -koodi (elokuva).
Da Vinci -koodi
The Da Vinci Code
Kirjailija Dan Brown
Kustantaja WSOY
Suomentaja Pirkko Biström
Genre Trilleri
Ilmestynyt 2004 (alkuteos 2003)
Julkaisuasu
Sivuja
Kirjasarja
Sarjassa edeltävä {{{edeltävä}}}
Sarjassa seuraava {{{seuraava}}}
Kansitaiteilija
ISBN 951-0-29468-3


2005: Da Vinci -koodi: kuvitettu laitos
Kustantaja
Kirjasarja
Kieli
Suomentaja
Julkaisuasu
Sivuja 479
Kansitaiteilija
ISBN 951-0-30964-8

Da Vinci -koodi (englanninkielinen alkuteos The Da Vinci Code) on yhdysvaltalaisen Dan Brownin kirjoittama vuonna 2003 julkaistu romaani, joka rakentuu historiallisten arvoitusten ympärille. Teos on saavuttanut maailmanlaajuisesti valtavan myyntimenestyksen. Tähän mennessä se on käännetty 44 kielelle ja sitä on myyty 60,5 miljoonaa kappaletta. Kirjasta on tehty myös elokuva.

Sisällysluettelo

[muokkaa] Kirjan lajityyppi

Lajityypiltään Da Vinci -koodi on trilleri, jossa on myös salapoliisiromaanin aineksia. Salaliittoteoriansa osalta teos muistuttaa jossain määrin useita Robert Ludlumin teoksia, mutta siinä käytetään myös runsaasti historiallista ja taidehistoriallista tietoa ja fiktiota. Da Vinci -koodi on tyyliltään melko lähellä Umberto Econ Foucaultin heiluria, mutta on sitä toimintapainottaisempi.

Da Vinci -koodi hyödyntää juonessaan lukuisia historiallisia tapahtumia, henkilöitä ja esineitä esittäen niille kiistanalaisia tulkintoja. Esimerkiksi Jeesuksesta annetaan teoksessa toisenlainen kuva kuin kristillisessä perinteessä. Leonardo da Vincin maalaamasta Viimeinen ehtoollinen -taulusta kirja paljastaa erikoisia yksityiskohtia. Teosta on kritisoitu epävarmojen teorioiden esittämisestä todellisina – usein ottamatta huomioon sitä, että Da Vinci -koodi on kirjoitettu fiktiiviseksi romaaniksi, ei tietokirjaksi.

[muokkaa] Brownin teoriat historiantutkimuksen näkökulmasta arvioituna

VAROITUS:  Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Dan Brown esittää kristinuskon alkuperästä ja varhaishistorista samoja väitteitä kuin Michael Baigent, Richard Leigh ja Henry Lincoln vuonna 1982 julkaistussa kirjassa Pyhä veri, pyhä Graal. Mainitun kirjan tekijät ovatkin syyttäneet Brownia tekijänoikeuksien rikkomisesta.

Teoria esittää, että Magdalan Maria olisi ollut Jeesuksen vaimo ja he olisivat saaneet tyttären, josta polveutui Merovingien kuningassuku. Kirjailija itse ei pidä näitä elementtejä fiktiona; hän itse julistaa tämän teoksensa nimisivulla.

Teoriaa tuetaan kirjassa analysoimalla tunnettuja taideteoksia ja legendoja.

Legendan mukaan Magdalan Maria vei Graalin maljan Marseilleen. Koska "San Greal" eli "Pyhä Graal" muistuttaa sanaa "Sang Real", joka tarkoittaa kuninkaallista verta, kirjailija esittää että Magdalan Maria kantoi maljana kohtuaan ja siinä Jeesuksen lasta. Kriitikot ovat huomauttaneet, että tällaisella sanojen analysoinnilla löydetään salaisia merkityksiä sanasta kuin sanasta. Kirjailija pitää myös mahdottomana ajatusta siitä, että Jeesus olisi ollut naimaton. Tosin sen ajan juutalaisessa yhteiskunnassa oli uskonnollisia liikkeitä, joissa toimi naimattomina pysytelleitä miehiä, kuten ilmeisesti ns. Kuolleenmeren kääröjä käyttänyt juutalaisyhteisö. Myöskään Paavali ei ilmeisesti ollut naimisissa.[1]

Brownin mukaan valtaan noussut kristinuskon haara ei hyväksynyt tällaista Jeesuksen inhimillisyyttä ja pyrki tukahduttamaan tiedon siitä. Da Vinci -koodin mukaan varhainen katolinen kirkko muun muassa vaati Magdalan Mariaa kutsuttavan huoraksi. Tämä on täysin ristiriidassa virallisen elämäkerran kanssa; elämäkerran ovat hyväksyneet molemmat katoliset kirkot ja suomeksi se on ilmestynyt kaksiosaisessa teoksessa Kirkkovuoden Pyhät.

Da Vinci -koodissa mainitaan sensuroimattomana tietolähteenä gnostilainen Filippuksen evankeliumi, jossa Jeesus suutelee Mariaa. Gnostilaisuuden asiantuntijat pitävät kirjan väitteitä usealta osin väärinä.[2] Gnostilaisessa kirjallisuudessa suudelma muun muassa symboloi salaisen, pelastavan tiedon välittämistä. Eräässä toisessa gnostilaisessa evankeliumissa Jeesus suutelee veljeään Jaakobia, ja Jaakob vastaanottaa ja ymmärtää pelastavan tiedon.

Kirjassa myös pidetään gnostilaisuutta valtakirkon nitistämänä uskonnollisena liikkeenä, joka ymmärsi Jeesuksen inhimillisyyden.

Tämä on sikäli kummallinen näkemys, että gnostilainen kirjallisuus piti Jeesusta puhtaasti hengellisenä, materian kahleista vapaana olentona.[3] Gnostilaisuus piti esimerkiksi Jeesuksen kärsimyksiä ristillä näennäisinä. Gnostilaisuudessa myös pidettiin suvunjatkamista valitettavana asiana. Tämä johtui luultavasti seksuaalikielteisyydestä tai kielteisestä suhtautumisesta olemassaoloon aineellisessa maailmassa.

Jo itäisessä kirkossa käytetty ristinmerkki todistaa asian: siihen kuuluu selvä merkitys Jeesuksen kahdesta luonnosta eli jumalallisesta ja inhimillisestä. Juuri sovitustyön kannalta suorastaan elintärkeän inhimillisen luonnon gnostilaisuus kielsi silloin ja kieltää yhä.

Muita kirjassa olevia virheellisiä väitteitä tai puolitotuuksia ovat muun muassa seuraavat:

  • Nag Hammadin kirjoitukset ja Kuolleenmeren kääröt olisivat varhaisimmat kristilliset kirjoitukset, ja että Kuolleenmeren kääröillä olisi jotain tekemistä gnostilaisuuden kanssa.[3] Tosiasiassa Kuolleenmeren kääröt eivät ole kristillisiä vaan juutalaisia ja Nag Hammadin gnostilaiset kirjoitukset ovat enimmäkseen toiselta ja kolmannelta vuosisadalta.
  • Uuteen testamenttiin olisi ollut ehdolla kahdeksankymmentä evankeliumia.[3] Tosiasiassa erilaisia apokryfisiä kirjoituksia on kyllä useita, mutta varsinaisia evankeliumeja oli olemassa korkeintaan noin 50; niistä kelpuutettiin vain ne, jotka olivat peräisin viimeistään ns. juutalaissodan ajalta eli noin vuosilta 70 - 75 jaa. Loput olivat yli sata vuotta uudempia.
  • Raamatun kaanonista olisi päättänyt vasta keisari Konstantinus 300-luvulla. Tosiasiassa kaanon oli pääosiltaan vakiintunut jo vuoteen 150 mennessä, ja sen hyväksyivät sekä "oikeaoppiset" katoliset että "harhaoppiset" valentinolaiset kristityt.[3]
  • Jeesuksen jumaluudesta olisi päätetty vasta Nikaian kirkolliskokouksessa vuonna 325. Tosiasiassa virallinen päätös asiasta oli mahdollinen kyllä vasta kristinuskon tultua valtionuskonnoksi, mutta jumaluudesta on merkkejä jo muun muassa Johanneksen evankeliumissa.[3].
  • Kirjassa mainittua täpärää äänestystä ei käyty suinkaan Jeesuksen jumaluudesta vaan eräästä heprean sanamuodosta: tarkoittiko kyseinen sana uskontunnustuksessa "neitsyttä" vai "nuorta naista". Muoto "neitsyt" voitti äänestyksen. Lisäksi Jeesuksen jumaluus on ns. universaalinen totuus - on ollut sitä aivan alusta asti - joten siitä ei edes keskusteltu.
  • Magdalan Maria olisi ollut Jeesuksen vaimo ja he olisivat saaneet tyttären, josta polveutui Merovingien kuningassuku. Tosiasiassa historian kirjoista ei löydy mitään todisteita tai viittauksia sille, että Jeesus olisi ollut naimisissa tai, että hän olisi saanut lapsen.
  • Kirjassa väitetään että Leonardo da Vincin maalaus Pyhä ehtoollinen olisi sitova todiste Raamatussa kerrottuja vastaan - täysin huomiotta jätetään se, että maalaus on omapäisen taiteilijan näkemys, ei historiallinen dokumentti.

Da Vinci -koodi on oikeassa muun muassa siinä, että jotkut ryhmät pitivät gnostilaisia kirjoituksia arvovaltaisina, ja että näitä kirjoituksia tuhottiin kristinuskon saatua suosituimmuusaseman.[3]

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

[muokkaa] Katso myös

[muokkaa] Viitteet

  1. ↑ 1. Kor. 7:8.
  2. ↑ Katso Dunderberg 2005, s. 469-476.
  3. ↑ 3,0 3,1 3,2 3,3 3,4 3,5 Dunderberg 2005, s. 472-473.

[muokkaa] Kirjallisuutta

  • Brown, Dan: Da Vinci -koodi. WSOY, 2005. ISBN 951-0-29468-3.
  • Dunderberg, Ismo: Jälkisanat: Dan Brownin Da Vinci -koodi ja Nag Hammadin kirjasto, teoksessa Dunderberg, Ismo; Marjanen, Antti: Nag Hammadin kätketty viisaus - gnostilaisia ja muita varhaiskristillisä tekstejä, 2. täydennetty painos. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30859-5.

[muokkaa] Aiheesta muualla

Haettu osoitteesta http://fi.wikipedia.org/wiki/Da_Vinci_-koodi
Henkilökohtaiset työkalut