Branhamilaisuus

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Branhamilaisuus (engl. Branhamism) on yhdysvaltalaisen William Marrion Branhamin (1909-1965) seuraajista käytetty nimitys. Liikkeen jäsenet itse pitävät nimitystä halventavana, he kutsuvat itseään yleensä vain "kristityiksi".[1]

William M. Branham oli alun perin helluntailaisuuteen kuulunut saarnaaja, joka tuli tunnetuksi paitsi hyvänä puhujana, myös parantajana.[2] Suomessa hän kävi saarnamatkalla vuonna 1950.[1] [3] Branham oli omana aikanaan laajalti tunnettu, ja hänellä oli suuri joukko vannoutuneita seuraajia. Erityisesti vuonna 1933 saamansa siunaamiskokemuksen (jossa Branham näki päälleen laskeutuvan taivaasta tulipatsaan) jälkeen Branham saavutti mainetta loistavasanaisena saarnaajana. Opillisesti hän alkoi irtaantua valtauoman helluntailaisuudesta, mikä johti lopulta Branhamin seuraajineen irtautumiseen omaksi ryhmäkseen.[4]

Branham sai surmansa auto-onnettomuudessa jouluaattona vuonna 1965. Hänen maineensa kuitenkin vain kasvoi tämän myötä. Branhamin seuraajat alkoivat pitää hänen kuolemaansa eräänlaisena sovittavana marttyyrikuolemana, odottivatpa jotkut hänen seuraajistaan hänen nousevan kuolleistakin. Samalla Branhamin elämään, hänen lapsuusvuosiaan myöten, alettiin liittää yhä enemmän legendanomaisia piirteitä.[1]

Branhamilaisuuden oppi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Branhamin opetuksen mukaan maailma ja kristikunta eli lopunaikaa, jolloin Jumala kokosi maan päällä itselleen morsiusseurakuntaa, jonka hän kutsuisi luokseen ennen maata kohtaavaa suurta ahdistusta. Ilmestyskirjan 2. ja 3. lukujen lähetyskirjeiden perusteella Branham jakoi kirkkohistorian seitsemään eri kauteen, joilla kullakin oli ollut oma sanansaattajansa eli enkelinsä. Ensimmäinen sanansaattajista oli ollut apostoli Paavali, myöhemmin sekä Martti Luther että John Wesley olivat olleet Jumalan lähettämiä sanansaattajia omalle ajelleen. Branham ei koskaan suoraan sanonut olevansa viimeisen seurakuntakauden eli Laodikean seurakunnan sanansaattaja, mutta hänen seuraajansa uskoivat yleisesti näin olevan. Nykyään branhamilaiset opettavat William Branhamin olleen viimeinen eli Laodikean seurakunnan sanansaattaja.[5][6]

Branham opetti todellisen kristillisyyden elävän kaikkien järjestäytyneiden kristillisten kirkkojen ulkopuolella. Erityisen vastenmielinen hänelle oli roomalaiskatolinen kirkko papistoineen, jumalanpalvelusmenoineen ja sakramentteineen. Branham piti Rooman kirkkoa Ilmestyskirjan Babylonian porttona. protestanttiset kirkot ja yhteisöt olivat hänestä "porton tyttäriä" eli osallisia katolisen kirkon pahoihin tekoihin. Branham näki helluntailiikkeen synnyssä Jumalan hengen vaikutusta, mutta valitti myöhemmän kirkollistuneen helluntailaisuuden yhtä lailla hylänneen Jumalan sanan. Branham kielsi seuraajiaan järjestäytymästä kirkoksi; hänen mukaansa tämä tuhoaisi Jumalan hengen työn.

Opillisesti branhamilaisuus eroaa valtauoman kristillisyydestä ennen muuta siten, että se hylkää vanhakristillisen kolminaisuusopin. Branhamin mukaan Isä Jumala ja Pyhä Henki ovat molemmat Jumalan ilmenemismuotoja, eivät saman Jumalan kaksi persoonaa. Jeesuksesta Kristuksesta Branham opetti, että hän syntyi maailmaan Jumalan hengen vaikutuksesta. Varsinaisen Pyhän Hengen voitelun hän sai kuitenkin vasta Jordan-joella kasteensa yhteydessä. Vasta tässä yhteydessä hänestä tuli messias. Pyhä Henki poistui Kristuksesta hänen rukoustaistelunsa jälkeen Getsemanessa, jotta Jeesus pystyi kärsimään ja kuolemaan Golgatalla. Branhamilaisuuden tulkinta muistuttaa siis modalismia. Toisaalta Branham saattoi opettaa, että Vanhan testamentin Jehova on Uuden testamentin Jeesus Kristus.[7]

Branhamin arveli, että Eevan Paratiisissa pettänyt käärme oli tuohon aikaan eräänlainen ihmisen ja apinan välimuoto. Lankeemus oli luonteeltaan seksuaalinen, ja käärme siitti Eevalle lapsen, Kainin. Kainin jälkeläisiä elää Branhamin mukaan vieläkin maailmassa. Koska he ovat kirjaimellisesti käärmeen siementä, heillä ei ole pelastuksen toivoa.[5][8]

Branhamin mukaan pelastuksen edellytyksenä on parannus eli syntien katuminen ja niiden hylkääminen sekä Jeesuksen nimeen suoritettu upotuskaste. Liike opettaa niin kutsuttua aikuis- eli uskovien kastetta, joka tulee suorittaa upottamalla. Branhamilaisuuden mukaan vain Jeesuksen nimeen suoritettu kaste on pätevä, ei trinitaarisella muotoilulla "Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen". Kasteen lisäksi myös intensiivinen pyhityselämä on pelastuksen edellytys. Liike korostaa myös Pyhän Hengen antamia armolahjoja eli karismoita kuten kielilläpuhumista ja parantamista.[9]

Branhamilaisuuden opetus naisen asemasta ja avioerosta on vanhakantainen. Liikkeen käsityksen mukaan mies on perheen pää, ja sekä vaimo että lapset ovat hänen alamaisiaan. Vaimon tulee olla miehelleen kuuliainen, eikä hän saa koristautua liiaksi tai käyttää lyhyitä hiuksia. Avioero on sallittu miehelle, mikäli nainen tekee aviorikoksen, sen sijaan nainen ei saa erota. Seurakunnassa nainen ei saa puhua, opettaa tai pitää hallussaan johtotehtäviä; sitä vastoin hän voi rukoilla ja lausua todistuksen.

Branhamilaisten lukumäärä ja nykyinen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Branhamilaiset ovat Branhamin kehotuksen mukaisesti jättäneet järjestäytymättä kirkoiksi tai yhteisöiksi, mikä tekee branhamilaisten lukumäärän arvioimisesta hyvin vaikeaa. Maailmanlaajuisesti arviot vaihtelevat 300 000:n ja 1,5 miljoonan välillä.

Suomessa toimii pieni, vuonna 1982 järjestäytynyt branhamilaisyhteisö nimeltä Ehtoovalon sanoma ry. Yhdistyksen kotipaikka on Helsinki. Se järjestää viikoittain rukouskokouksen ja jumalanpalveluksen. Ehtoollista vietetään kerran kuussa.[10]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. a b c Heino, Mihin Suomi tänään uskoo, s. 132
  2. Rokka, Uloskutsutut, s. 11
  3. Rokka, Uloskutsutut, s. 12
  4. Rokka, Uloskutsutut, s. 14
  5. a b Heino, Mihin Suomi tänään uskoo, s. 133
  6. Rokka, Uloskutsutut, s. 21-22, 79-83
  7. Rokka, Uloskutsutut, s. 50-58
  8. Rokka, Uloskutsutut, s. 27-29
  9. Heino, Mihin Suomi tänään uskoo, s. 134
  10. Heino, Mihin Suomi tänään uskoo, s. 135