Antwerpenin piiritys

Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tämä artikkeli käsittelee ensimmäisen maailmansodan piiritystä. Täsmennyssivulla luetellaan muita Antwerpenin piirityksiä.
Antwerpenin piiritys
Osa länsirintamaa
ensimmäisessä maailmansodassa
Päivämäärä:

28. syyskuuta10. lokakuuta 1914

Paikka:

Antwerpen, Belgia

Lopputulos:

Keskusvaltojen voitto

Osapuolet

Ympärysvallat:
Belgian lippu Belgia
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta

Keskusvallat:
Saksan keisarikunnan lippu Saksan keisarikunta
Itävalta-Unkarin lippu Itävalta-Unkari

Komentajat

Belgian lippu Albert I
Belgian lippu kenraaliluutnantti Defour
Belgian lippu Victor Deguise

Saksan keisarikunnan lippu Hans von Beseler

Vahvuudet

147 337 sotilasta

66 000 sotilasta

Tappiot

32 000

?

Ensimmäisen maailmansodan länsirintama
Saksan hyökkäys 1914 (Liege - 1. Marne) - Ympärysvaltojen vastahyökkäys (1. Aisne) - Kilpajuoksu Atlantille (Picardy - Artois - Flanders - 1.Arras - La Bassée - 1. Ypres) - Asemasota (2. Ypres - 1. Champagne - Somme - Verdun - 2. Arras - 3. Ypres) - Nivelle (2. Aisne) - Kaiserschlacht (Michael - Georgette - Blücher-Yorck) - Satapäiväinen offensiivi (Amiens - Arrasin kolmas - Meusen-Argon)

Antwerpenin piiritys oli saksalaisten suorittama belgialaisen Antwerpenin kaupungin piiritys ja valtaus ensimmäisessä maailmansodassa.

Saksan armeija hyökkäsi Belgiaan aamulla 4. elokuuta 1914 kaksi päivää sen jälkeen, kun Belgian hallitus oli päättänyt olla sallimatta saksalaisten joukkojen läpikulkua Ranskaan. Koska Belgian asevoimat oli varautunut huonosti ja vähälukuinen verrattuna paremmin aseistettuun Saksan joukkoihin, niin Belgian armeijan täytyi luopua Liegen (saksalaisille 16. elokuuta) ja Namurin (saksalaisille 24. elokuuta) tukikohtien hallinnasta. Kykenemättömänä torjumaan saksalaisten massiivista hyökkäystä kuningas Albert I ohjeisti armeijan vetäytymään ”Antwerpenin linnoitukseen” 20. elokuuta. Tätä sarjaa linnoituksia ja puolustusasemia Antwerpenin ympärillä oli nimeltään réduit national (”kansallinen redutti”) ja sitä pidettiin valloittamattomana. ”Antwerpenin linnoitus” käsitti ulomman ja sisemmän renkaan 1800-luvulta olevia linnoituksia kaupungin ympärillä muutaman kilometrin päässä toisistaan, jotka oli rakennettu tärkeän Antwerpenin sataman puolustukseksi.

Useimmat Antwerpenin linnoitukset ja puolustusasemat olivat vanhentuneita ja puutteellisia tulivoimaltaan. Saksan armeija, joka oli paremmin aseistettu ja teknologisesti kehittyneempi, hyökkäsi Antwerpeniin 28. syyskuuta voimakkaan tykistövalmistelun jälkeen. Antwerpen piiritettiin ja ulomman renkaan linnoitukset valloitettiin yksitellen 1. lokakuuta ja 4. lokakuuta välisenä aikana. Belgialaiset sotilaat kärsivät uupumuksesta ja suuret aluemenetykset rappeuttivat moraalia.

Ratkaiseva päivä piirityksessä oli 5. lokakuuta, jolloin Saksan armeija mursi belgialaisten puolustuksen Lierin kaupungin kohdalla 20 kilometriä kaakkoon Antwerpenista ja eteni Dendermonden kaupunkiin (etelään Antwerpenista), jossa saksalaiset yrittivät ylittää Scheldejoen. Tämä Saksan armeijan pihtiliike uhkasi katkaista Belgian armeijan läntisen vetäytymistien pois Antwerpenista, itäisen ja eteläisen reitin ollessa jo saksalaisten sulkemia ja pohjoisen suunnan sulki Belgian-Hollannin raja. Hollantilaiset eivät tarjonneet apuaan, koska eivät halunneet joutua osalliseksi konfliktiin, jossa pysyttelivät puolueettomina.

Belgian armeija perääntyi ennen jäämistään saarroksiin ja jätti Antwerpenin kaupungin puolustuksen omilleen. Belgialaiset joukot vetäytyivät länteen kohti rannikkoa ja onnistuivat 6. lokakuuta pysäyttämään saksalaisten etenemisen Yser-joen rannalla. Antwerpenia puolusti jäljellä olevien linnoitusten varuskunnat, joiden upseereista ja miehistöstä pakeni tuhoten aseistuksen ja ammusvarannot.

Antwerpenin pormestari, Jan De Vos, tarjosi antautumista 10. lokakuuta, kun saksalaiset olivat edellisenä päivänä valloittaneet suurimman osan ”linnoituksen” alueesta, mikä päätti kaupungin piirityksen. Antwerpenin kaupunki oli saksalaisten hallussa vuoteen 1918 saakka.

Kolmannes Belgian armeijasta, noin 40 000 sotilasta, pakeni pohjoiseen Alankomaihin. Heitä seurasi miljoonan verran siviilipakolaisia 1914. Alankomaalaiset internoivat belgialaiset pakolaiset mahdollisimman kauas Belgian rajasta välttääkseen joutumasta mukaan konfliktiin, jonka seurauksena monet pakolaisista jäivät Alankomaihin 1918 jälkeen eivätkä koskaan palanneet Belgiaan.