Weimarin kansalliskokous

Kohteesta Wikipedia
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Weimarin kansalliskokouksen istunto.

Weimarin kansalliskokous oli Saksan kansalliskokous, joka kokoontui Weimarissa ja myöhemmin Berliinissä 6. helmikuuta 1919 – 21. toukokuuta 1920. Se oli Saksan ensimmäinen valtakunnallinen yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella valittu kansanedustuslaitos. Weimarin kansalliskokous sääti Saksalle uuden perustuslain, jolla luotua tasavaltaa alettiin kutsua Weimarin tasavallaksi.

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan vallankumouksen seurauksena keisarinvalta kumottiin 9. marraskuuta 1918 ja sosiaalidemokraatit muodostivat 10. marraskuuta Friedrich Ebertin johdolla kansanvaltuutettujen neuvostoksi kutsutun tilapäisen hallituksen. Vallankumouksen yhteydessä kaikkiin Saksan kaupunkeihin oli perustettu työläisten ja sotilaiden neuvostoja, jotka olivat ottaneet paikallistasolla vallan. Kansanvaltuutettujen neuvosto kutsui Berliiniin 16. joulukuuta valtakunnallisen neuvostojen kongressin, joka saisi joko päättää maan tulevasta valtiomuodosta itse tai luovuttaa päätösvallan yleisellä äänioikeudella valittavalle kansalliskokoukselle. Oikeistososiaalidemokraatit kannattivat jälkimmäistä vaihtoehtoa ja Ebert ilmoittikin jo 30. marraskuuta, että hallitus järjestäisi perustuslakia säätävän kansalliskokouksen vaalit joka tapauksessa. Ne perustuisivat suhteelliseen vaalitapaan ja kaikkien 21 vuotta täyttäneiden yhtäläiseen äänioikeuteen.[1] Tämä merkitsi äänioikeusikärajan alentamista viidellä vuodella ja naisten äänioikeuden toteutumista ensi kertaa.[2] Saksan sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) sai joulukuun neuvostokongressiin kahden kolmasosan enemmistön, joten kongressi päätti 20. joulukuuta luovuttaa valtansa kansalliskokoukselle, vaikka radikaalein vasemmisto toivoi vallan säilyttämistä neuvostoilla.[3][4]

Kansalliskokouksen vaali[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokouksen paikkajako.

Kansalliskokouksen vaalit järjestettiin 19. tammikuuta 1919 samanaikaisesti osavaltioparlamenttien vaalien kanssa. Äänestysaktiivisuus oli 82,7 %. Kansalliskokoukseen valittiin 423 edustajaa, joista sosiaalidemokraattinen puolue (SPD) sai 163, katolinen keskustapuolue 91, liberaali Saksan demokraattinen puolue (DDP) 75, konservatiivinen saksalaiskansallinen kansanpuolue (DNVP) 44, vasemmistososialistinen Saksan itsenäinen sosiaalidemokraattinen puolue (USPD) 22, oikeistoliberaali Saksan kansanpuolue (DVP) 19 ja eräät paikalliset puolueet yhteensä 8. Äskettäin perustetut Saksan kommunistinen puolue (KPD) ja äärioikeistolainen Saksan työväenpuolue (DAP) eivät osallistuneet vaaleihin, sillä ne eivät hyväksyneet parlamentaarista demokratiaa. Sosialistiset puolueet SPD ja USPD saivat yhdessä enemmistön äänistä ainoastaan Saksin alueella.[5]

Kansalliskokouksen toiminta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kansalliskokouksen istuntopaikkana toiminut Deutsches Nationaltheater.

Berliinin jatkuvien levottomuuksien vuoksi Ebertin hallitus päätti 21. tammikuuta, että kansalliskokous kokoontuisi Weimarissa Thüringenissä. Kaupunki valittiin mahdollisesti siksi, että Goethen ja Schillerin kotikaupunkina se oli symbolisesti tärkeä paikka saksalaiselle kansallisaatteelle.[6] Samalla valinta oli myös ulkovalloille suunnattu viittaus saksalaisen kansallishengen liberaaleihin juuriin. Istuntopaikkana käytettiin Weimarissa sijaitsevan Deutsches Nationaltheaterin teatteri- ja konserttitaloa.[7]

Kansalliskokous kokoontui ensi kerran 6. helmikuuta 1919. Se valitsi 11. helmikuuta Ebertin Saksan väliaikaiseksi presidentiksi ja 13. helmikuuta sosiaalidemokraatti Philipp Scheidemannin pääministeriksi. Scheidemann kokosi hallituksensa SPD:n, keskustapuolueen ja DDP:n yhteistyön eli niin sanotun Weimarin koalition varaan. Tämä keskustavasemmistolainen koalitio hallitsi enemmistöllään myös kansalliskokousta.[8] Kansalliskokous päätti 25. helmikuuta perustaa Saksalle uuden armeijan, Reichswehrin.[9] Kansalliskokouksen vaikein päätös oli Versailles’n rauhansopimuksen hyväksyminen. Se hyväksyi 12. toukokuuta lauselman, jonka mukaan sopimusluonnoksen ehdot olivat mahdottomat hyväksyä. Kun voittajavaltiot eivät suostuneet lieventämään ehtoja, kansalliskokous antoi 22. kesäkuuta SPD:n, keskustan ja USPD:n äänin 237–137 Gustav Bauerin uudelle hallitukselle valtuudet allekirjoittaa sopimus, mikäli siitä poistettaisiin kohta Saksan sotasyyllisyydestä. Saksa pakotettiin kuitenkin hyväksymään lopullinen sopimus sellaisenaan.[10] Uuden tasavaltaisen perustuslain kansalliskokous hyväksyi 31. heinäkuuta 1919 äänin 262–75 ja se astui voimaan 11. elokuuta. Se oli valmisteltu komiteassa, jota johtivat liberaali lainoppinut Hugo Preuss ja valtiotieteilijä Max Weber.[11] Tämän jälkeen kansalliskokous siirtyi Weimarista Berliiniin. Maaliskuussa 1920 se oli Kappin vallankaappausyrityksen vuoksi yhden viikon ajan evakossa Stuttgartissa.

Kansalliskokous piti viimeisen istuntonsa 21. toukokuuta 1920.[12] Sen korvasivat 6. kesäkuuta pidettyjen vaalien myötä uudelleenkokoontuneet valtiopäivät.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 243, 245. Gummerus 1988.
  2. Gerhard Altmann: Die Wahlen zur Nationalversammlung (saksaksi) Deutsches Historisches Museum 11.4.2000. Viitattu 30.1.2018.
  3. Arnulf Scriba: Der Reichskongress der Arbeiter- und Soldatenräte (saksaksi) Deutsches Historisches Museum 1.9.2014. Viitattu 30.1.2018.
  4. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 247.
  5. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 248.
  6. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 247, 249.
  7. a b Gerhard Altmann: Die Nationalversammlung (saksaksi) Deutsches Historisches Museum 6.6.2000. Viitattu 30.1.2018.
  8. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 249–250.
  9. Nordisk familjebok (1920), s. 697 (ruotsiksi) Runeberg.org. Viitattu 30.1.2018.
  10. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 253–254.
  11. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 255–257.
  12. Ihmiskunnan kronikka 1917–1932, s. 267.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]