Weimarin perustuslaki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Weimar Constitution.jpg

Saksan valtakunnan perustuslaki (saks. Die Verfassung des Deutschen Reichs) , joka tunnetaan yleensä nimellä Weimarin perustuslaki (Weimarer Verfassung), oli Saksassa Weimarin tasavallan aikana 1919–1933 voimassa ollut perustuslaki. Sen sääti Weimarin kaupungissa helmikuusta 1919 alkaen kokoontunut Weimarin kansalliskokous, ja presidentti Friedrich Ebert vahvisti sen 11. elokuuta 1919.[1] Perustuslaissa julistettiin Saksa demokraattiseksi parlamentaariseksi tasavallaksi, jossa parlamentti valittiin suhteellisilla vaaleilla. Siinä vahvistettiin yleinen äänioikeus 20 vuotta täyttäneille ja määriteltiin vallanjako valtakunnan ja osavaltioiden välillä. Perustuslaki pysyi teknisesti voimassa koko natsikauden ajan eli vuosina 1933–1945, vaikka vuonna 1933 säädetty valtalaki oli käytännössä tehnyt tyhjiksi siinä säädetyt kansalaisvapaudet ja parlamentin toimivallan.

Weimarin perustuslain luonnosteli Scheidemannin hallituksen sisäministerinä toiminut oikeustieteilijä Hugo Preuss, joka käytti esikuvanaan Yhdysvaltain liittovaltiota.[2]

Perustuslain nimi oli sama kuin sitä edeltäneen Saksan keisarikunnan perustuslain. Saksan valtion virallinen nimi olikin Saksan valtakunta (Deutsches Reich) vuoden 1949 perustuslain hyväksymiseen saakka.

Weimarin perustuslain ongelmat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Weimarin perustuslakia pidettiin paperilla yhtenä liberaaleimpana ja demokraattisimpana perustuslaista ajallaan.[2] Perustuslaissa oli kuitenkin vakavia ongelmia ja valuvikoja, jotka mahdollistivat natsien nousun valtaan ja maan muuttamisen diktatuuriksi. Weimarin tasavallan perustuslaki yhdisti parlamentarismia ja vahvaa presidentin valtaa (ns. semipresidentialismi). Perustuslaki antoi presidentille mahdollisuuden erottaa valtakunnankansleri, vaikka valtakunnankansleri säilyttäisi valtiopäivien (Reichstag) luottamuksen. Vastaavasti presidentti voisi nimittää kanslerin jolla ei ollut valtiopäivien tukea. Lisäksi perustusallaki mahdollisti niin sanotun hätäasetuksen (Notverordnung) antamisen, joka antoi presidentille laajat valtuudet keskeyttää kansalaisvapaudet ilman kunnollista checks and balances -järjestelmää. Tämä tarjosi mahdollisuuden jota Adolf Hitler käytti nopeasti liittokansleriksi noustuaan.[3]

Vaalitavan suhteellisuus ilman minkäänlaista äänikynnystä johti hyvin sirpaleiseen edustuksellisuuteen, minkä lisäksi monet puolueet edustivat poliittisen spektrin ääripäitä kuten kommunismia tai äärioikeistoa. Parlamentin sirpaleisuus vaikeutti toimivan parlamentaarisen enemmistön luomista ja oli yksi syy sille, että Weimarin tasavallan aikaa leimasi poliittinen epävakaisuus.

Perustuslaki Hitlerin aikakaudella[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Adolf Hitler nimitettiin Saksan valtakunnankansleriksi 30. tammikuuta 1933. Pian tämän jälkeen uusi hallitus alkoi rajoittaa opposition toimintaa. Kun Saksan valtiopäivätalo paloi raunioiksi 27. helmikuuta 1933, Hitler syytti teosta kommunisteja ja pidätytti puolueen johdon. Hän myös julisti maan hätätilaan ja taivutti presidentti Hindenburgin allekirjoittamaan määräyksen (Reichstagsbrandverordnung), joka peruutti suurimman osan 1919 perustuslaissa säädetyistä ihmisoikeuksista. Maaliskuussa 1933 säädettiin valtalaki, joka myönsi hallitukselle neljäksi vuodeksi oikeuden säätää lakeja ilman valtiopäivien suostumusta. Valtalain voimassaoloa jatkettiin myöhemmin useita kertoja, vuonna 1943 lopulta määräämättömäksi ajaksi.[4]

Hindenburg kuoli 2. elokuuta 1934, jonka jälkeen Hitler yhdisti valtakunnankanslerin ja presidentin virat sekä asetti itsensä Führeriksi ja valtakunnankansleriksi. Samalla virka muutettiin elinikäiseksi.

Näin Weimarin perustuslaki jäi käytännössä lähes kaikilta osin kuolleeksi kirjaimeksi. Muodollisesti sitä ei kuitenkaan kokonaisuudessaan kumottu, vaan natsit tekivät siihen vain muutamia muutoksia, eräät huomattavimmat 15. syyskuuta 1935.[5]

Weimarin perustuslaki ja Saksan nykyinen perustuslaki[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saksan nykyisessä vuonna 1949 hyväksytyssä perustuslaissa korjattiinkin monia Weimarin perustuslakin valuvikoja, mm. presidentin asema muuttui täysin seremonialliseksi. [6]

Muutamat kohdat Weimarin perustuslaista ovat Saksassa nykyisinkin voimassa. Vuonna 1949 säädetyn Saksan liitto­tasa­vallan perus­lain 140. artiklassa nimittäin säädetään, että vuoden 1919 perustus­lain 136.–139. ja 141. artiklat ovat voimassa osana tätä perustus­lakia. Nämä artiklat sisältävät säännöksiä pääasiassa uskonnonvapaudesta sekä kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen oikeudellisesta asemasta.[7]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. History.com: Weimar Republic
  2. a b Weimar Constitution AlphaHistory. Viitattu 11.4.2021. (englanniksi)
  3. DW: Germany marks 100 years since Weimar Constitution
  4. William Shirer: The Rise and Fall of the Third Reich. Touchstone Edition. New York: Simon & Schuster, 1990.
  5. ”Saksa, valtiomuoto”, Iso tietosanakirja, 11. osa (Renqvist-Sielutiede), s. 738. Otava, 1936.
  6. DW: The German constitution: Putting people first
  7. Grundgesetz für die Bundesrepublik Deutschland, Art 140 Bundesministerium der Justiz und für Verbraucherschutz (Saksan oikeusministeriö). Viitattu 7.4.2021. (saksaksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]