Valentin Kiparsky

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Valentin Julius Aleksandr Kiparsky (ven. Валентин Юлиус Александр Кипарский, 4. heinäkuuta 1904 Pietari18. toukokuuta 1983 Helsinki) oli kansainvälisesti merkittävä suomenvenäläinen kielitieteilijä ja aikansa johtavia slaavilaisten kielten tutkijoita, joka toimi professorina muun muassa Helsingissä ja Länsi-Berliinissä.

Elämä ja akateeminen ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Venäläis-saksalaiseen aatelisperheeseen Pietarissa 1904 syntynyt Kiparsky jäi Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen Suomeen, suvun maatilalle Perkjärvelle Karjalan kannakselle. Jo tuolloin hän osasi saksaa (äidin äidinkieli), venäjää (toinen kotikieli), ranskaa (kotiopetusta viisivuotiaasta), latinaa ja kreikkaa. Ylioppilastutkintoa varten hän opetteli nopeasti myös suomea ja ruotsia. Kaiken kaikkiaan Kiparsky osasi lopulta aktiivisesti neljäätoista kieltä ja passiivisesti vielä useampia. Merkittävimmät tutkimuksensa hän julkaisi ajan tavan mukaan saksaksi, joitakin on käännetty muun muassa englanniksi.

Opiskellessaan Helsingin yliopistossa Kiparsky perehtyi laajasti kielitieteeseen. Hän opiskeli ensin germaanisia ja romaanisia kieliä, mutta päätyi lopulta slavistiksi muun muassa vetovoimaisen professori Jooseppi Julius Mikkolan ansiosta. Kiparskyn kandidaatintutkinnon (1929) pääaine oli vielä germanistiikka, muina aineina olivat slaavilainen filologia, sanskrit ja latina. Tämän jälkeen Kiparsky teki kaksi opintomatkaa Tšekkoslovakiaan, missä hän laati merkittävän artikkelin tšekin kielen 1800-luvun alun neologismeista ja tutustui tuolloin uuteen tutkimussuuntaan, ns. Prahan koulukunnan kehittämään fonologiaan.

Kiparsky aloitti varsinaisen tutkijanuransa lainasanojen tutkimuksella. Vuonna 1934 ilmestynyt saksankielinen väitöskirja oli yleisesitys kanta- ja yhteisslaavin germaanilainoista, josta tuli pitkäksi aikaa aiheen arvovaltainen perusteos. Tämän jälkeen Kiparsky teki apurahan turvin kolmivuotisen opinto- ja tutkimusmatkan Latviaan ja muihin Baltian maihin. Hän oppi latviaa ja viroa sekä perehtyi balttilaisten kielten ja Baltian maiden historiaan. Matkan tuloksena syntyi kaksi laajaa tutkimusta: muinaisten kuurien alkuperää pohtiva teos sekä teos baltiansaksan – saksan murteen, jota vielä tuolloin puhui Baltian maissa noin satatuhatta ihmistä, mutta joka hävisi toisen maailmansodan jälkeen – lainasanoista, joiden selvittely ei olisi ollut mahdollista ilman perusteellista slaavilaisten, balttilaisten ja itämerensuomalaisten kielten tuntemusta.

Suomeen palannut Kiparsky nimitettiin 1938 Helsingin yliopiston slaavilais-balttilaisen kielentutkimuksen dosentiksi. Toisen maailmansodan jälkeen hänestä tuli uudelleen perustetun Venäjän kielen ja kirjallisuuden professuurin hoitaja 1946 ja seuraavana vuonna sen haltija. 1952–1955 hän toimi vierailevana professorina Isossa-Britanniassa (Birmingham) ja Yhdysvalloissa (Indiana). Vuonna 1958 hänestä tuli Länsi-Berliinin Freie Universitätin slaavilaisen filologian vakituinen professori. Kiparsky palasi Suomeen 1963 saatuaan slaavilaisen filologian professuurin ja jäi tästä virasta eläkkeelle 1974.

Kiparsky oli paitsi kansainvälisesti arvostettu, myös hyvin tuottelias tutkija. Hän julkaisi yksitoista monografiaa ja kaikkiaan tieteellisiä julkaisuja kertyi yli 400. Hänelle myönnetyistä tunnustuksista mainittakoon akateemikon arvonimi (1976)[1] sekä Poznańin ja Tukholman yliopistojen kunniatohtorin arvo.

Valentin Kiparskyn ja hänen toisen vaimonsa Dagmarin (o.s. Jaatinen) yhdysvaltalaistunut poika Paul Kiparsky (s. 28. tammikuuta 1941 Helsinki) opiskeli MIT:issä ja on Stanfordin yliopiston kielitieteen professori. Hän on merkittävällä urallaan tutkinut monien muiden ilmiöiden ohella myös suomen kieleen liittyviä kysymyksiä.

Muita tutkimusaiheita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valentin Kiparsky tutki muun muassa eri aikojen venäläisen kaunokirjallisuuden antamaa kuvaa suomalaisista, skandinaaveista, englantilaisista, amerikkalaisista ja italialaisista. Hän julkaisi muitakin kirjallisuushistoriallisia kirjoituksia, muun muassa suppean yleisesityksen neuvostokirjallisuudesta.

Kielitieteessäkin venäjästä tuli yhä keskeisempi aihe Kiparskyn tutkimustyössä. Hän kirjoitti paljon venäjän ja muiden slaavikielten äänne-, muoto- ja sanahistoriasta. Lukemattomien näitä kysymyksiä käsittelevien artikkelien lisäksi hän laati kaksi laajaa synteettistä työtä (saksaksi): teoksen venäjän kirjakielen sanapainosta ja siinä tapahtuneista painotustyyppien muutoksista sekä kolmiosaisen, perusteellisen venäjän historiallisen kieliopin (äänneoppi, muoto-oppi, sanaston kehitys). Kiparsky muun muassa osoitti muinaisvenäjän äänteistössä vielä ensimmäisen vuosituhannen lopulla jaa. vallinneen kantaslaaville luonteenomaisen vokaalien kestokorrelaation (fonologinen lyhyys–pituus-vaihtelu) tutkimalla itämerensuomalaisten ja balttilaisten kielten venäläisiä lainasanoja. Etymologia kiinnosti muutenkin Kiparskya ja hän keräsi paljon materiaalia muun muassa venäläisistä sukunimistä, mutta ei juurikaan ehtinyt työstää tätä aineistoa tutkimuksellisesti.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Suomalaiset tieteen akateemikot Suomen Akatemia. Viitattu 28.4.2017.