Uralilaisten kielten alkukoti

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tämän artikkelin tai sen osan kieliasua on pyydetty parannettavaksi.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin kieliasua.
Tarkennus: Artikkeli on käännetty ja vaatii kielenhuoltoa, huom. myös käsiteiden ja ilmaisujen tarkat käännökset asiasisöällön puolesta
Uralilaisten kielten nykyinen levinneisyys.

Uralilaisten kielten alkukodista on vuosien varrella esitetty erilaisia hypoteeseja. Kysymys on tällöin uralilaisten kielten kantakielen eli kantauralin ajoituksesta ja paikannuksesta.

Hypoteeseja[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: saattaa vaatia päivitystä uusimmasta tutkimuksesta

Eurooppa vai Siperia?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kantauralilaisen alkukodin on ehdotettu sijainneen lähellä Uralvuoria joko Euroopan tai Siperian puolella. Tärkein syy olettaa, että alkukoti sijaitsi Uralvuoriston takana, on ollut perinteinen taksonominen malli, jossa samojedikielet esitetään ensimmäisenä muista erkaantuneena haarana. Koska samojedilaisten ja ugrilaisten haarojen välinen raja on nykyisin Länsi-Siperiassa, myös alkuperäisen haarautumisen on uskottu tapahtuneen siellä.

Koska ugrilaisia kieliä kuitenkin tiedetään olleen aiemmin puhuttuna Uralin länsipuolella nykyisen Euroopan alueella, alkukodin sijoittumista Eurooppaan on pidetty yhtälailla mahdollisena. Viime vuosina on myös esitetty fonologiaan nojautuen, että ensimmäinen haarautuminen ei olisi tapahtunut samojedilaisten ja suomalais-ugrilaisten, vaan suomalais-permiläisten ja ugro-samojedilaisten kieliryhmien välillä.[1] Sanastollisen tason todistusvoiman väitetään olevan vähemmän luotettava, ja sanastollisen innovatiivisuuden (kantakieleen palautuvien sukulaissanojen pieni määrä) arviointi voi olla vaikeaa haarautumisen ajallisen kaukaisuuden vuoksi.lähde? Siperialaisen alkukodin puolesta ei ole pitkään aikaan kyetty esittämään uusia argumentteja.

Sekä eurooppalaisia että siperialaisia alkukotihypoteeseja on tuettu paleolingvistisillä todisteilla, mutta vain tapaukset, joissa semanttiset rekonstruktiot ovat varmoja, ovat päteviä. Siperiaa on pidetty kantauralin alkuperäisenä puhuma-alueena mm. kielessä esiintyneiden kahden tunnetun havupuunnimen perusteella, mutta kyseessä olevia puita (siperianpihta ja sembramänty) on aikoinaan esiintynyt myös Euroopan itäisimmissä osissa. Eurooppalaista alkukotia puolestaan tukevat muiden muassa vanhat indoeurooppalaista perua olevat lainasanat "mehiläinen", "hunaja", "jalava".[2] Ne voidaan rekonstruoida jo kantauraliin palautuviksi, ellei samojedikieliä enää pidetä ensimmäisenä kantakielestä erkaantuneena haarana.[3]

Viime aikoina lainasanojen esiintyvyyttäselvennä on myös pidetty todisteena Euroopan puolella sijainneesta alkukodista. Kantauralin on havaittu lainanneen sanoja indoeurooppalaisesta kantakielestä,[4][5] ja kantaindoeurooppalaisen alkukodin on vain harvoin esitetty sijainneen Uralvuoriston itäpuolella. Uralilainen kantakieli vaikuttaa kehittyneen läheisessä suhteessa indoiranilaiseen kantakieleen,[6] jonka katsotaan syntyneen Kaspian arojen Poltavkan kulttuurin piirissä ennen sen levittäytymistä Aasiaan.[7]

Lyalovon kulttuuri (5000–3650 kal. eKr.) on toisinaan rinnastettu kantauralilaiseen alkukotiin ja sitä seurannut Volossovon kulttuuri (3650–1900 kal. eKr.) puolestaan suomalais-ugrilaisen kantakielen puhuma-alueeseen.[8] Jotkut tutkijat uskovat, että Lyalovon kulttuuri oli itse asiassa kantauralin alkukoti ja että sen jäsenet toivat uralilaisen kielen mukanaan Koillis-Eurooppaan. [9] Volosovon kulttuurin on arveltu kehittyneen Ylä-Volgan sekä Laatokka- ja Äänisjärvien välisellä alueella. Se erotettiin muista ryhmistä keramiikan valmistuksessa käytettyjen tekstiilijälkien perusteella, ja se levisi kaakkoon aina Keski-Volgalle, etelään Okan jokilaaksoon, lounaaseen Väinäjoen pohjoisrannalle ja luoteeseen Karjalan alueelle, Suomeen sekä Pohjois-Ruotsiin ja Norjaan. [10] Alueella on vaikuttanut myös Seima-Turbino-ilmiönä tunnettu laaja kupari- ja pronssikaupan verkosto. Seima-Turbino-ilmiön jälkiä löytyy laajalta alueelta, joka alkaa Ruotsista ja päättyy Altaivuoristoon. [11] [12] [13]

Jaakko Häkkinen esittää kuitenkin, että Volosovon kulttuurin kieli ei olisi ollut uralilainen, vaan jokin paleoeurooppalainen kieli, josta olisi jäänyt substraattiainesta länsiuralilaisiin kieliin, ja identifioi kantauralin sen sijaan Garino-Borin kulttuurin kanssa. [14]

Abashevon kulttuuriin kuuluneet ryhmät hyökkäsivät Volosovon alueelle noin vuonna 2300 eKr. He hautasivat kuolleensa kurgaaneihin, minkä vuoksi heidän uskotaan puhuneen jotain indoeurooppalaista kielimuotoa, indoiranilaisten kielten edeltäjää, ja vaikuttaneen Volosovon kulttuurin sanastoon antamalla siihen arjalaisia (indoiranilaisia) lainasanoja. Abashevon kulttuurista tulleiden vaikutteiden seurauksena karjankasvatusta ja pienviljelyä alettiin harjoittaa myös taigan eteläosissa. [15] [16]

Typologisten yhtäläisyyksien Altain kieliliiton (Sprachbund) kanssa[17] ja mahdollisten varhaisten kontaktien jukagiirikielten puhujien kanssa perusteella esikantauralin, eli uralilaista kantakieltä edeltäneen kielimuodon, puhuma-alue on sijoitettu Aasiaan. [18] Aikio (2014) on samaa mieltä Häkkisen (2012) kanssa siitä, että uralilais-jukagiirinen hypoteesi on epätodennäköinen, ja että kahden kielikunnan yhteinen sanasto selittyy parhaiten uralilaiskielistä jukagiiriin tulleilla lainavaikutteilla. Aikio (2014) kuitenkin sijoittaa lainausajankohdan huomattavasti myöhemmäksi väittäen, että vaikutteet olisivat tulleet vasta kantasamojedin varhaisessa vaiheessa ja olisivat siten suunnilleen ensimmäiseltä vuosituhannelta eKr. Kontaktialue olisi Jenisei-joen ja Baikal-järven välinen alue. [19]

Jatkuvuusteoriat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arkeologista jatkuvuutta on käytetty pitkään kielellisen jatkuvuuden todisteena. Argumentin esittivät virolaiset Paul Ariste ja Harri Moora vuonna 1956. [20] Tällaista argumentaatiota on kuitenkin kritisoitu voimakkaasti jo pitkään. Jatkuvuusteorian vanhinta versiota on kutsuttu maltilliseksi jatkuvuusteoriaksi. Sen mukaan kielellinen jatkuvuus Virossa ja Suomessa voidaan jäljittää tyypillisen kampakeramiikan saapumiseen noin 6000 vuotta sitten. Tästä näkökulmasta tuli vallitseva monitieteisessä Tvärminne-symposiumissa vuonna 1980.[21] Tuolloin ei näyttänyt olevan varteenotettavia kielitieteellisä näyttöjä, jotka olisivat olleet ristiriidassa tämän arkeologisen näkemyksen kanssa.

Uralilaiskielten tutkimuksen jatkuvuusteoriat tulivat aiempaa tunnetummaksi 1990-luvulla, jolloin ns. radikaali jatkuvuusteoria tuli populaariin tietoisuuteen. Radikaalissa jatkuvuusteoriassa väitetään, että kielellinen jatkuvuus Suomessa voidaan jäljittää ensimmäisten asukkaiden saapumiseen mesoliittisella kaudella yli 10 000 vuotta sitten.[22] [23]

Indoeurooppalaisten kielten tutkimuksen puolella J. P. Mallory oli kuitenkin perusteellisesti käsitellyt jatkuvuusteorioiden argumentoinnin metodologisia heikkouksia jo vuonna 1989.selvennä[24] Uralilaiskielten tutkimuksissa todettiin myös pian, että samaa argumenttia (arkeologista jatkuvuutta) voitiin käyttää tukemaan ristiriitaisia näkemyksiä, jotka paljastivat menetelmän epäluotettavuuden.[25][26][27][28]

Samanaikaisesti uudet tutkimustulokset näyttivät olevan ristiriidassa jatkuvuusteorioiden kanssa: kantasaamen [29] [30] ja myöhäiskantasuomen [31] sekä kantauralin puhuma-ajankohtien (Kallio 2006; Häkkinen 2009) [32] [33] on todettu olleen huomattavasti myöhemmin kuin jatkuvuusteorioiden puitteissa ajateltiin.

Nykyään vain harva kielitieteilijä uskoo jatkuvuusteorioihin, koska niissä on metodologisia puutteita ja ne ovat ristiriidassa uusimpien tutkimustuloksien kanssa. Jotkut arkeologit ja maallikot saattavat silti esittää kielellisiä jatkuvuusteoreettisia näkemyksiä.[34]

Nykykäsitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tarkennus: uusinta keskustelua päivitetty vasta vain erittäin lyhyesti ja yksi lähteetön osio

2010-luvulla kielitieteelliset tutkimukset ovat sijoittaneet kantauralin puhuma-alueen joko Kama-joen ympäristöön tai yleisemmin lähelle Volgan mutkaa ja Uralvuoria.[35] Kantauralin leviäminen on ajoitettu noin vuoteen 2000 eKr. (4000 vuotta sitten), ja sen aikaisemmat kehitysmuodot ovat peräisin ainakin vuosituhannen tai kahden takaa. Kummassakin tapauksessa tämä on huomattavasti myöhempi ajoitus kuin aikaisemmissa jatkuvuusteorioissa, jotka sijoittivat kantauralin puhuma-alueen syvälle Eurooppaan.[36][37]

Juha Janhunen on ehdottanut kotimaan sijainniksi Siperian itä- tai keskiosaa, Obin ja Jenisein välistä aluetta tai aluetta lähellä Sajanvuoria Venäjän ja Mongolian rajaseudulla.[38] Hänen näkemyksensä perustuu kuitenkin vain lukusanoihin.

Vuonna 2022 Riho Grünthal, Juha Janhunen, Janne Saarikivi, Johanna Nichols ym. ovat esittäneet, että perustelut uralilaisten kielten alkukodin sijainnille Ural-vuorten itäpuolella läntisessä Siperiassa ovat vahvemmat kuin sen sijainnille Volgan mutkassa. Kantauralin jakautumisen ja leviämisen he ajoittavat käyttäen vertailukohtana kolmea tapahtumaa: Kuivuus noin 4 200 vuotta sitten, Seima-Turbino-ilmiö sekä uralilaisten kielten kontaktit indoiranilaisiin kieliin.[39]

Vuonna 2023 Jaakko Häkkinen käsitteli kantauralin paikantamista ja korosti, että myöhäiskantauralia paikannettaessa paljon kaukaisempaan menneisyyteen liittyvät ilmiöt eivät ole ajallisesti relevantteja. Hyvin varhaista esikantauralia on hyvinkin voitu puhua kaukana alueesta, jolla uralilaisten kielten viimeistä yhteistä kantakielitasoa puhuttiin. Hän myös jakoi paikannusargumentit pakottaviin ja vihjaaviin; jälkimmäisten painoarvo on hyvin vähäinen verrattuna ensimmäisiin. Häkkinen päätyi sijoittamaan myöhäiskantauralin ja sitä seuranneet kantakielen jakautumisvaiheet Keski-Uralin alueelle eräiden puiden nimitysten ja indoiranilaisten lainasanakerrostumien perusteella. Hänen mukaansa kantakielen jakautuminen alkoi pian vuoden 2500 eaa. jälkeen, mutta kieliyhteisö säilyi suppea-alaisena vielä pitkään, aina toiselle vuosituhannelle eaa. saakka, minkä jälkeen vasta uralilaisen puhuma-alueen laajeneminen käynnistyi. Tällä perusteella Seima-Turbino-verkoston varhaisvaiheet Lounais-Siperiassa eivät vielä voisi liittyä uralilaisiin kieliin.[40]

Väestögeneettiset todisteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Genetiikkaan, arkeologiaan ja kielitieteeseen perustuvassa vuonna 2019 tehdyssä tutkimuksessa todettiin, että siperialaisen perimän leviäminen Itämeren rannoille osuu rautakauden alkuun eli suunnilleen samaan aikaan kuin uralilaisten kielten puhujat saapuivat alueelle idempää.[41]

Uralilaisia kieliä puhuvien kansojen tyypillinen geneettinen markkeri on haploryhmä N1c-Tat (Y-DNA), joka tunnetaan myös nimellä N-M46. Tähän haploryhmään kuuluu 63% suomalaisista, [42] 47% saamelaisista [43] ja 41% virolaisista [42] Samojedeilla on pääasiassa enemmän N1b-P43:a kuin N1c:tä. [44] Haploryhmä N on peräisin Kiinan pohjoisosasta 20 000–25 000 vuoden takaa [45] ja on levinnyt Pohjois-Euraasiassa Siperian kautta Pohjois-Eurooppaan. Lisäksi haploryhmä Z (mtDNA), jota esiintyy matalalla taajuudella saamelaisilla, suomalaisilla ja siperialaisilla, liittyy suurella todennäköisyydellä uralilaisten kansojen muuttoliikkeeseen. [46]

Vladimir Napolskikh, joka on tutkinut ns. sukeltajamyytin alkuperää ja levinneisyyttä, on päätellyt, että tietty myyttivalikoima, joka esiintyy uralilaisten kansojen ja muiden N1 (Y-DNA)-väestöjen kansanperinteessä, on peräisin Länsi-Siperiasta.[47]

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Häkkinen, Jaakko 2007: Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossak.Archived copy oa.doria.fi. Arkistoitu 23.5.2012. Viitattu 16.4.2012.
  2. ↑ Sebestyén-Németh, Irene 1951–1952: Zur Frage des alten Wohngebietes der uralischen Völker.
  3. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  4. ↑ Rédei, Károly 1986: Zu den indogermanisch-uralischen Sprachkontakten. (eds. Manfred Mayrhofer & Wolfgang U. Dressler.) Veröffentlichungen der Kommission für Linguistik und Kommunikationsforschung, Heft 16. Wien.
  5. ↑ Koivulehto, Jorma 1991: Koivulehto, Jorma 1991: Uralische Evidenz für die Laryngaltheorie. Österreichische Akademie der Wissenschaften. Philosophisch-Historische Klasse. Sitzungsberichte, 566. Band. Wien 1991.
  6. ↑ Häkkinen, Jaakko 2012: Uralic evidence for the Indo-European homeland (Arkistoitu – Internet Archive).
  7. ↑ Mallory, J. P. & Adams, D. Q. (editors) 1997: Encyclopedia of Indo-European Culture. London and Chicago: Fitzroy Dearborn Publishers. p. 439
  8. ↑ Edwin Bryant, Laurie L. Patton, The Indo-Aryan Controversy: Evidence and Inference in Indian History, Routledge 2005, p. 127
  9. ↑ Parpola, Asko & Carpelan, Christian: The Cultural Counterparts to Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Proto-Aryan - Matching the dispersal and contact patterns in the linguistic and archaeological record, pp. 107–141, 2005
  10. ↑ Koshmenko, MG: The Culture of Bronze Age Net Ware in Karelia. Fennoscandia Archaeologica, 1996, No. XIII, pp. 51-67. Helsinki: Finnish Archaeological Society.
  11. ↑ Gimbutas, Marija: Bronze Age Cultures in Central and Eastern Europe. The Hague, The Netherlands: Walter de Gruyter, 1965. p. 610
  12. ↑ Nordqvist, Kerkko & Herva, Vesa-Pekka & Ikäheimo, Janne & Lahelma, Antti: Early Copper Use in Neolithic North-Eastern Europe: An Overview. Estonian Journal of Archeology, 2012, 16th ed., No. 1, pp. 3–25. Tallinn, Tartu, Estonia: Estonian Academy of Sciences.
  13. ↑ Korjakova, Ludmila & Epimakhov, Andrei: The Urals and Western Siberia in the Bronze and Iron Ages. Cambridge, England: Cambridge University Press, 2007.
  14. ↑ SUST 264, 12.2.2012. http://www.sgr.fi/sust/sust264/sust264_hakkinenj.pdf [{{{www}}} Artikkelin verkkoversio].
  15. ↑ Parpola, Asko: "The Face Urns of Gandhra and the Nâsatya Cult", Migrations, trade and peoples, Part 3, pp.149-162
  16. ↑ Antony, David W.: The Horse, The Wheel, and Language: The Bronze-Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World. New Jersey, USA: Princeton University Press, 2010.
  17. ↑ Janhunen, Juha 2001: Indo-Uralic and Ural-Altaic: On the diachronic implications of areal typology. – Carpelan, Parpola & Koskikallio (editors): Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations, p. 207–220. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242.
  18. ↑ Häkkinen, Jaakko 2012: Early contacts between Uralic and Yukaghir. Tiina Hyytiäinen, Lotta Jalava, Janne Saarikivi & Erika Sandman (editors): Per Urales ad Orientem Iter polyphonicum multilingue Festskrift tillägnad Juha Janhunen på hans sextioårsdag den 12 februari 2012. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 264, p. 91–101. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. http://www.sgr.fi/sust/sust264/sust264_hakkinenj.pdf
  19. ↑ Aikio, Ante (2014). "The Uralic–Yukaghir lexical correspondences: genetic inheritance, language contact or chance resemblance?". Finnisch-Ugrische Forschungen. 2014 (62): 7–76. doi:10.33339/fuf.86078
  20. ↑ Moora, Harri (editor) 1956: Eesti rahva etnilisest ajaloost. Tallinn.
  21. ↑ Gallén, Jarl (editor) 1984: Suomen väestön esihistorialliset juuret. Tvärminnen symposiumi 17.–19.1.1980. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk, 131. Helsinki: Societas Scientiarum Fennica.
  22. ↑ Nuñez, Milton G. 1987: A Model for the Early Settlement of Finland. – Fennoscandia Archaeologica 4.
  23. ↑ Wiik, Kalevi 2002: Eurooppalaisten juuret. Jyväskylä: Atena.
  24. ↑ Mallory, J. P. 1989: In Search of the Indo-Europeans. Language, Archaeology and Myth. London: Thames and Hudson.
  25. ↑ Mallory, J. P. 2001: Uralics and Indo-Europeans: Problems of time and space. Carpelan et al. (edited): Early Contacts between Uralic and Indo-European: Linguistic and Archaeological Considerations, p. 345–366. Suomalais-Ugrilaisen Seuran Toimituksia 242.
  26. ↑ Aikio, Ante & Aikio, Aslak 2001: Heimovaelluksista jatkuvuuteen. Suomalaisen väestöhistorian tutkimuksen pirstoutuminen. – Muinaistutkija 4/2001, p. 2–21. Helsinki: Suomen arkeologinen seura. Archived copy cc.oulu.fi. Arkistoitu 27.2.2008. Viitattu 7.1.2008.
  27. ↑ Häkkinen, Jaakko 2006: Studying the Uralic proto-language. http://www.elisanet.fi/alkupera/Uralic.html (Arkistoitu – Internet Archive) [Translation from: Uralilaisen kantakielen tutkiminen. – Tieteessä tapahtuu 1 / 2006, p. 52–58.]
  28. ↑ Häkkinen, Jaakko 2010: Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen (OSA 1). – Muinaistutkija 1 / 2010, p. 19–36. http://www.elisanet.fi/alkupera/Jatkuvuus1.pdf
  29. ↑ Aikio, Ante 2004: An essay on substrate studies and the origin of Saami. – Irma Hyvärinen, Petri Kallio & Jarmo Korhonen (toim.): Etymologie, Entlehnungen und Entwicklungen. Festschrift für Jorma Koivulehto zum 70. Geburtstag, s. 5–34. Mémoires de la Société Néophilologique de Helsinki, LXIII. Helsinki: Uusfilologinen yhdistys ry.
  30. ↑ Aikio, Ante 2006: On Germanic-Saami contacts and Saami prehistory. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 91, p. 9–55. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura. http://www.sgr.fi/susa/91/aikio.pdf
  31. ↑ Saarikivi, Janne & Grünthal, Riho 2005: Itämerensuomalaisten kielten uralilainen tausta. Muuttuva muoto. Kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi, s. 111–146. Kieli 16.
  32. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  33. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1 / 2006, p. 2–25. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  34. ↑ Janhunen: ”Proto-Uralic—what, where and when?”, The Quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society. Helsinki: Société Finno-Ougrienne, 2009. 0355-0230. ISBN 978-952-5667-11-0.
  35. ↑ Kallio: ”The language contact situation in prehistoric Northeastern Europe”, The Linguistic Roots of Europe: Origin and Development of European Languages, s. 86. Copenhagen: Museum Tusculanum Press (Copenhagen Studies in Indo-European 6), 2015. ISBN 978-87-635-4209-8. en
  36. ↑ Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Suomalais-Ugrilaisen Seuran Aikakauskirja 92, p. 9–56. http://www.sgr.fi/susa/92/hakkinen.pdf
  37. ↑ Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 1 / 2006, p. 2–25. http://www.kotikielenseura.fi/virittaja/hakemistot/jutut/2006_2.pdf
  38. ↑ Janhunen: ”Proto-Uralic—what, where and when?”, The Quasquicentennial of the Finno-Ugrian Society. Helsinki: Société Finno-Ougrienne, 2009. 0355-0230. ISBN 978-952-5667-11-0.
  39. ↑ Grünthal, R., Heyd, V., Holopainen, S., Janhunen, J., Khanina, O., Miestamo, M., Nichols, J., Saarikivi, J., & Sinnemäki, K. (2022). Drastic demographic events triggered the Uralic spread (Arkistoitu – Internet Archive). (pdf) Diachronica. (painossa). (englanniksi)
  40. ↑ Häkkinen, Jaakko 2023: On locating Proto-Uralic. Finnisch-Ugrische Forschungen 68, sivut 43-100. https://journal.fi/fuf/article/view/120910
  41. ↑ Lehti Saag, Margot Laneman, Liivi Varul, Martin Malve, Heiki Valk, Maria A Razzak, Ivan G Shirobokov, Valeri I Khartanovich , Elena R Mikhaylova, Alena Kushniarevich, Christiana Lyn Scheib, Anu Solnik, Tuuli Reisberg, Jüri Parik, Lauri Saag, Ene Metspalu, Siiri Rootsi, Francesco Montinaro, Maido Remm, Reedik Mägi, Eugenia D'Atanasio, Enrico Ryunosuke Crema, David Díez-Del-Molino, Mark G Thomas, Aivar Kriiska, Toomas Kivisild, Richard Villems, Valter Lang, Mait Metspalu, Kristiina Tambets (2019). "The Arrival of Siberian Ancestry Connecting the Eastern Baltic to Uralic Speakers further East". Current Biology. 29 (10): 1701–1711.e16. doi:10.1016/j.cub.2019.04.026. ISSN 0960-9822. PMC 6544527. PMID 31080083.
  42. ↑ a b Rosser ZH, Zerjal T, Hurles ME, Adojaan M, Alavantic D, Amorim A, Amos W, Armenteros M, Arroyo E, Barbujani G, Beckman G, Beckman L, Bertranpetit J, Bosch E, Bradley DG, Brede G, Cooper G, Côrte-Real H. B., De Knijff P, Decorte R, Dubrova YE, Evgrafov O, Gilissen A, Glisic S, Gölge M, Hill EW, Jeziorowska A, Kalaydjieva L, Kayser M et al. (2000). "Y-Chromosomal Diversity in Europe is Clinal and Influenced Primarily by Geography, Rather than by Language". The American Journal of Human Genetics 67 (6): 1526–1543. doi:10.1086/316890. Malline:PMC. Malline:PMID. Vancouver style error (help)
  43. ↑ Tambets K, Rootsi S, Kivisild T, Help H, Serk P, Loogväli EL et al. (2004). "The western and eastern roots of the Saami--the story of genetic "outliers" told by mitochondrial DNA and Y chromosomes". Am. J. Hum. Genet. 74 (4): 661–82. doi:10.1086/383203. Malline:PMC. Malline:PMID. Vancouver style error (help)
  44. ↑ Tambets, Kristiina et al. 2004, The Western and Eastern Roots of the Saami—the Story of Genetic “Outliers” Told by Mitochondrial DNA and Y Chromosomes
  45. ↑ Shi H, Qi X, Zhong H, Peng Y, Zhang X, et al. (2013) Genetic Evidence of an East Asian Origin and Paleolithic Northward Migration of Y-chromosome Haplogroup N. PLoS ONE 8(6): e66102. doi:10.1371/journal.pone.0066102
  46. ↑ Max Ingman & Ulf Gyllensten. "A recent genetic link between Sami and the Volga-Ural region of Russia". European Journal of Human Genetics volume 15, pages115–120(2007). doi:10.1038/sj.ejhg.5201712
  47. ↑ Napolskikh V. V. (Izhevsk, Russia). Earth-Diver Myth (А812) in northern Eurasia and North America: twenty years later.
Käännös suomeksi
Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäinen artikkeli: en:Proto-Uralic homeland
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Uralilaisten_kielten_alkukoti&oldid=22274761”