Ero sivun ”Saippua” versioiden välillä
| [katsottu versio] | [katsottu versio] |
Crt (keskustelu | muokkaukset) p Käyttäjän 85.76.35.48 muokkaukset kumottiin ja sivu palautettiin viimeisimpään käyttäjän El Rayno tekemään versioon. |
→Historia: Kielioppivirhe korjattu Merkkaukset: Mobiilimuokkaus mobiilisivustosta |
||
| Rivi 12: | Rivi 12: | ||
[[Eurooppa]]an saippuantekotaito levisi noin 600 eaa. [[foinikia]]laisten mukana. Etenkin [[Antiikin Rooma|roomalaiset]] ottivat saippuan monipuoliseen käyttöön sotaretkillään. [[Välimeri|Välimeren]] alueella oli runsaasti saippuan raaka-aineita, kuten [[oliiviöljy]]ä, [[barilla]]-pensasta (jonka tuhkaa saippuaan käytettiin) ja luonnon[[sooda]]a.<ref>Nuotio, s. 46</ref> |
[[Eurooppa]]an saippuantekotaito levisi noin 600 eaa. [[foinikia]]laisten mukana. Etenkin [[Antiikin Rooma|roomalaiset]] ottivat saippuan monipuoliseen käyttöön sotaretkillään. [[Välimeri|Välimeren]] alueella oli runsaasti saippuan raaka-aineita, kuten [[oliiviöljy]]ä, [[barilla]]-pensasta (jonka tuhkaa saippuaan käytettiin) ja luonnon[[sooda]]a.<ref>Nuotio, s. 46</ref> |
||
Vielä 1500-luvulla saippua oli Euroopassa vain ylhäisön tuote. 1700-luvulla alkoi syntyä saippuan raaka-aineiden teollisen valmistuksen mahdollistavaa [[ |
Vielä 1500-luvulla saippua oli Euroopassa vain ylhäisön tuote. 1700-luvulla alkoi syntyä saippuan raaka-aineiden teollisen valmistuksen mahdollistavaa [[Kemianteollisuus|kemianteollisuutta]]. Ranskalainen kemisti [[Nicolas Leblanc]] kehitti soodan valmistusmenetelmän, joka oli käytössä sadan vuoden ajan, kunnes belgialainen [[Ernest Solvay]] kehitti tehokkaamman ammoniakkisoodamenetelmän. 1800-luvun alussa ranskalainen [[Michel Eugéne Chevreul]] kehitti merkittävästi rasvojen ja öljyjen tutkimusta ja osoitti [[glyseroli]]n ja emäksien kytkennät saippuan valmistuksessa. Vihdoin 1800-luvun lopulla saippuasta oli tullut yleisesti ihonhoitoon suositeltu massatuote, ja saatavilla oli lukemattomia erilaisia saippuoita.<ref>Nuotio, s. 47</ref> |
||
1920-luvulla hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa alettiin kutsua [[shampoo]]ksi, ja 1940-luvulla shampoo alkoi kehittyä saippuasta poikkeavaksi. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin kehittää synteettisiä [[tensidi|tensidejä]], jotka synnyttivät uudet synteettiset tekstiilipesuaineet. Vuonna 1955 tuli markkinoille kosteuttava palasaippua ja vuonna 1968 nestesaippua, jonka pesevinä ainesosina olivat synteettiset tensidit.<ref>Nuotio, s. 50</ref> |
1920-luvulla hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa alettiin kutsua [[shampoo]]ksi, ja 1940-luvulla shampoo alkoi kehittyä saippuasta poikkeavaksi. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin kehittää synteettisiä [[tensidi|tensidejä]], jotka synnyttivät uudet synteettiset tekstiilipesuaineet. Vuonna 1955 tuli markkinoille kosteuttava palasaippua ja vuonna 1968 nestesaippua, jonka pesevinä ainesosina olivat synteettiset tensidit.<ref>Nuotio, s. 50</ref> |
||
Versio 17. huhtikuuta 2020 kello 17.35
Saippua on pintajännitystä alentava pesuaine, jota käytetään lähinnä ihmisen, mutta toisinaan myös pikkupyykin tms., pesemiseen. Länsimaissa synteettiset pesuaineet ovat syrjäyttäneet saippuapohjaiset pyykinpesuaineet.
Saippua on kemialliselta koostumukseltaan rasvahappojen natriumsuola, jota tehdään rasvoista tai öljyistä keittämällä niitä emästen (kuten natriumhydroksidin) kanssa 80–100 °C:n lämpötilassa. Valmistus tapahtuu siis saippuoitumisreaktion kautta. Vanhoina aikoina tarvittavana emäksenä käytettiin potaskaa, jota saatiin tuhkaamalla lehtipuita (Suomessa koivua) tai esimerkiksi saniaisten lehtiä.
Suopa on saippuan kaltaista, mutta se on koostumukseltaan rasvahappojen kaliumsuola. Markkinoilla on myös erituoksuisia hajusaippuoita.
Historia
Varhaisin säilynyt saippuanvalmistusohje on sumerilaisten 2 500 eaa. savitaululle kirjoittama. Myös muinaiset egyptiläiset tunsivat saippuan, ja Niilin laakso tarjosikin runsaasti sen valmistusaineita. Muinaiset saippuat olivat kuitenkin nykyistä pehmeämpiä epäpuhtauksiensa johdosta.[1]
Eurooppaan saippuantekotaito levisi noin 600 eaa. foinikialaisten mukana. Etenkin roomalaiset ottivat saippuan monipuoliseen käyttöön sotaretkillään. Välimeren alueella oli runsaasti saippuan raaka-aineita, kuten oliiviöljyä, barilla-pensasta (jonka tuhkaa saippuaan käytettiin) ja luonnonsoodaa.[2]
Vielä 1500-luvulla saippua oli Euroopassa vain ylhäisön tuote. 1700-luvulla alkoi syntyä saippuan raaka-aineiden teollisen valmistuksen mahdollistavaa kemianteollisuutta. Ranskalainen kemisti Nicolas Leblanc kehitti soodan valmistusmenetelmän, joka oli käytössä sadan vuoden ajan, kunnes belgialainen Ernest Solvay kehitti tehokkaamman ammoniakkisoodamenetelmän. 1800-luvun alussa ranskalainen Michel Eugéne Chevreul kehitti merkittävästi rasvojen ja öljyjen tutkimusta ja osoitti glyserolin ja emäksien kytkennät saippuan valmistuksessa. Vihdoin 1800-luvun lopulla saippuasta oli tullut yleisesti ihonhoitoon suositeltu massatuote, ja saatavilla oli lukemattomia erilaisia saippuoita.[3]
1920-luvulla hiusten pesuun tarkoitettua saippuaa alettiin kutsua shampooksi, ja 1940-luvulla shampoo alkoi kehittyä saippuasta poikkeavaksi. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin kehittää synteettisiä tensidejä, jotka synnyttivät uudet synteettiset tekstiilipesuaineet. Vuonna 1955 tuli markkinoille kosteuttava palasaippua ja vuonna 1968 nestesaippua, jonka pesevinä ainesosina olivat synteettiset tensidit.[4]
Toimintaperiaate
Saippuan perusidea on ollut vuosisatoja sama: sekoitetaan eläin- tai kasvirasvaa ja happoa, josta seuraa kemiallinen reaktio eli saponifikaatio. Pelkkä vesipesu ei riitä puhdistamaan esimerkiksi käsiä, koska lika sisältää paljon rasvahakuisia molekyylejä, jotka hylkivät vettä. Käsienpesussa saippuan teho perustuu sen molekyylimekanismiin: molekyylillä on kaksi päätä: rasvahakuinen eli lipofiilinen pää, joka kiinnittyy rasvaiseen likaan, ja vesihakuinen eli hydrofiilinen pää, jota pesuvesi ei voi hylkiä. Saippuan molekyylit muodostavat vedessä olevan misellin eli pallomaisen lipidimolekyylin: usean saippuamolekyylin rasvahakuinen pää tarrautuu rasvaiseen likaan ja näiden molekyylien vesihakuinen pää ympäröi rasvan vesikerroksella. Molekyylin molemmat päät ovat näin tyydyttyneitä, ne ovat eristäneet rasvaisen lian sisälleen. Misellit ja niiden kaappaamat rasvamolekyylit huuhtoutuvat pois, kun käsiä hangataan yhteen. Veden lämpötila ei vaikuta puhdistumiseen, käsien pesu saippualla on yhtä tehokasta oli vesi viileää tai lämmintä. Saippua ei tuhoa mikrobeja, mutta sen misellit ympäröivät taudinaiheuttajat ja ne vain huuhdellaan iholta pois.[5]
Kirjallisuutta
- Coutts, Cheryl & Warren, Ada: Hyvää oloa luonnosta: Tee itse saippuat, voiteet ja öljyt. (Natural bath & spa, 2004.) Suomennos: Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Multikustannus, 2005. ISBN 952-468-058-0.
- Kuha, Saara: Käsin tehtyä saippuaa. Helsinki: Art House, 2006. ISBN 951-884-412-7.
Katso myös
Lähteet
- Utrio, Kaari & Nuotio, Una & Heikkilä, Taina: Rusoposkia, huulten purppuraa. Tekniikan museo, 1995. ISBN 951-95233-6-7.
Aiheesta muualla
- Saippua-opetuspaketti, joka on tehty Helsingin yliopiston Kemia yhteiskunnassa -kurssilla.