Ero sivun ”Maaorjuus” versioiden välillä
[katsottu versio] | [arvioimaton versio] |
Ei muokkausyhteenvetoa |
Ei muokkausyhteenvetoa |
||
Rivi 13: | Rivi 13: | ||
Maaorjuus väheni [[Länsi-Eurooppa|Länsi-Euroopassa]] [[sydänkeskiaika|sydänkeskiajalla]] tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä [[kapitalismi]]n nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi [[Italia]]ssa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se ''[[de facto]]'' lakkasi [[musta surma|mustan surman]] jälkeen 1300-luvun puolessavälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkaamiseen.<ref name=skh>{{Kirjaviite | Tekijä= Lehtonen, Tuomas M. S.: Kirkon skisma ja rutto| Nimeke= Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Tammi | Vuosi=2002 | Sivu = 176| Isbn= 951-31-1842-8}}</ref> Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan. |
Maaorjuus väheni [[Länsi-Eurooppa|Länsi-Euroopassa]] [[sydänkeskiaika|sydänkeskiajalla]] tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä [[kapitalismi]]n nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi [[Italia]]ssa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se ''[[de facto]]'' lakkasi [[musta surma|mustan surman]] jälkeen 1300-luvun puolessavälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkaamiseen.<ref name=skh>{{Kirjaviite | Tekijä= Lehtonen, Tuomas M. S.: Kirkon skisma ja rutto| Nimeke= Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa | Julkaisupaikka=Helsinki | Julkaisija=Tammi | Vuosi=2002 | Sivu = 176| Isbn= 951-31-1842-8}}</ref> Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan. |
||
Samaan aikaan, kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui [[Itä-Eurooppa]]an, jossa |
Samaan aikaan, kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui [[Itä-Eurooppa]]an, jossa |
||
maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla. |
|||
==Maaorjuuden virallisia päättymisajankohtia eri maissa== |
==Maaorjuuden virallisia päättymisajankohtia eri maissa== |
Versio 3. toukokuuta 2016 kello 09.26
Maaorjuudella tarkoitetaan myöhäisantiikissa, keskiajalla ja uuden ajan alussa vallinnutta yhteiskunnallisen järjestäytymisen tapaa, jossa maata viljelevä väestö ei ollut itsenäisiä, maata perinnöllisesti hallitsevia talonpoikia. Sen sijaan he viljelivät maaherran omistamaa maata alustalaisina ilman muutto-oikeutta ”turpeeseen sidottuina”.
Alustalaisten ja herran (joka saattoi olla myös juridinen henkilö, kuten luostari tai kaupunkiyhteisö) väliset suhteet vaihtelivat sekä alueellisesti että ajallisesti voimakkaasti alisteisesta vuokrasuhteesta aina niin sanottuun ruumiinherruuteen saakka. Maanomistajalla saattoi olla lain siunaama täysi tai osittainen tuomiovalta maaorjiinsa.
Vastineeksi maan hallussapidosta alustalaiset suorittivat erilaisia maksuja herralle, jolla saattoi olla esimerkiksi yksinoikeus alueen myllyn käyttöön. Alustalaisen tuli myös suorittaa työpalvelusta herran tilalla.
Jossakin osissa Eurooppaa myös ritarit saattoivat olla maaorjia eli herransa epävapaita sotilaspalvelijoita (ministeriales). Tämä oli yleistä varsinkin sydänkeskiajan Saksassa, missä joillakin seuduilla jopa 80 prosenttia ritareista saattoi olla epävapaita (Dienstleute).
Maaorjien piti viljellä maapalstaa ja maksaa veroa, mutta heitä ei saanut kaupata kuten varsinaisia orjia. Kuninkaiden vallan kasvu johti siihen, että kuninkaat vapauttivat orjat maaorjiksi saadakseen verotuloja. Näin he olivat lakien eivätkä linnanherran oikkujen alaisina. 1300-luvun mustan surman aiheuttama työvoimapula vapautti Länsi-Euroopan talonpoikia maaorjuudestakin. [1]
Maaorjuus väheni Länsi-Euroopassa sydänkeskiajalla tehokkaampien viljelymenetelmien ja kaupunkien sekä kapitalismin nousun myötä. Ensimmäisenä se hävisi Italiassa 1100-luvulle tultaessa. Muualla Länsi-Euroopassa se de facto lakkasi mustan surman jälkeen 1300-luvun puolessavälissä. Ruton aiheuttama työvoimapula vahvisti talonpoikien asemaa, mikä johti Länsi-Euroopassa maaorjuuden lakkaamiseen.[2] Monet feodaalietuoikeudet, kuten yksinoikeus myllyyn, metsästykseen ja niin edelleen, säilyivät kuitenkin pitkälle uudelle ajalle, ja vapaan talonpojan asema saattoi olla käytännössä heikompi kuin maaorjan.
Samaan aikaan, kun maaorjuus Länsi-Euroopassa väheni ja tyrehtyi, se juurtui Itä-Eurooppaan, jossa
maaorjuutta muistuttaneeseen asemaan 1500-luvulla.
Maaorjuuden virallisia päättymisajankohtia eri maissa
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Maaorjuuden virallinen päättyminen ei aina tarkoita sen todellista päättymistä eikä varsinkaan talonpoikien olojen parantumista. Esimerkiksi Baltiassa talonpoikien aseman on sanottu huonontuneen maaorjuuden virallisen lakkautuksen jälkeen.
- Valakia: 1746
- Moldavia: 1749
- Savoiji: 19. joulukuuta 1771
- Itävalta: 1. marraskuuta 1781 (1. vaihe; 2. vaihe 1848)
- Böömi: 1. marraskuuta 1781 (1. vaihe; 2. vaihe 1848)
- Baden: 23. heinäkuuta 1783
- Tanska: 20. kesäkuuta 1788
- Ranska: 3. marraskuuta 1789
- Sveitsi: 4. toukokuuta 1798
- Schleswig-Holstein: 19. joulukuuta 1804
- Serbia: 1806
- Pommeri (Ruotsi): 4. heinäkuuta 1806
- Varsovan suurherttuakunta (Puola): 22. heinäkuuta 1807
- Preussi: 9. lokakuuta 1807 (käytännössä 1811–1823)
- Mecklenburg: Syyskuu 1807 (käytännössä 1820)
- Baijeri: 31. elokuuta 1808
- Nassau: 1. syyskuuta 1812
- Vanha Suomi 1812 (ks. Vanhan Suomen lahjoitusmaat)
- Viro (Venäjä): 23. maaliskuuta 1816
- Kuurinmaa (Venäjä): 25. elokuuta 1817
- Württemberg: 18. marraskuuta 1817
- Liivinmaa (Venäjä): 26. maaliskuuta 1819
- Hannover: 1831
- Saksi: 17. maaliskuuta 1832
- Unkari: 11. huhtikuuta 1848 (1.kerta), 2. maaliskuuta 1853 (2.kerta)
- Kroatia: 8. toukokuuta 1848
- Itävalta: 7. syyskuuta 1848
- Bulgaria: 1858 (de jure osana Ottomaanivaltakuntaa; de facto v.1880)
- Venäjä: 1863. 19. helmikuuta 1861[3] annettu julistus lupasi vapauden vasta kahden vuoden kuluttua [4]
- Tonga: 1862
- Georgia (Venäjä): 1864–1871
- Kalmukia (Venäjä): 1892
- Bosnia ja Hertsegovina: 1918
- Afganistan: 1923
- Bhutan: 1956
Katso myös
- Orjuus
- Talonpoikainen vapaus
- Feodalismi
- Palveluspakko
- Kuolleet sielut (Gogolin romaani)
Lähteet
- ↑ Kallis orja, Mika Remes, Tiede, lokakuu 2014, sivut 52-57.
- ↑ Lehtonen, Tuomas M. S.: Kirkon skisma ja rutto: Teoksessa Suomen kulttuurihistoria. 1, Taivas ja maa, s. 176. Helsinki: Tammi, 2002. ISBN 951-31-1842-8.
- ↑ Rinta-aho, Harri & Marjaana Niemi & Päivi Siltala-Keinänen & Olli Lehtonen: Historian Tuulet 7, s. 63. Otava, 2004.
- ↑ Valerian Tornius: Romanovien loisto ja luhistuminen, s. 355. Suomentanut Lauri Hirvensalo. Porvoo: WSOY, 1939.