Ero sivun ”Aimo Aaltonen” versioiden välillä

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Selaa historiaa interaktiivisesti
[arvioimaton versio][arvioimaton versio]
← Vanhempi muutosUudempi muutos →
Poistettu sisältö Lisätty sisältö
VisuaalinenWikiteksti
Luckas-bot (keskustelu | muokkaukset)
297 546 muokkausta
p r2.7.1) (Botti lisäsi: de:Aimo Aaltonen
Editointia ja otsikoita.
Rivi 1: Rivi 1:
'''Aimo Anshelm Aaltonen''' ([[10. joulukuuta]] [[1906]] [[Parainen]] – [[21. syyskuuta]] [[1987]] [[Helsinki]]) oli [[Suomen kommunistinen puolue|Suomen kommunistisen puolueen]] (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen kansan demokraattisen liiton]] (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).
'''Aimo Anshelm Aaltonen''' ([[10. joulukuuta]] [[1906]] [[Parainen]] – [[21. syyskuuta]] [[1987]] [[Helsinki]]) oli [[Suomen kommunistinen puolue|Suomen kommunistisen puolueen]] (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja [[Suomen Kansan Demokraattinen Liitto|Suomen kansan demokraattisen liiton]] (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).


==Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika==
⚫
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan [[kirvesmies]], kuten isänsäkin. 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta [[Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopisto]]on [[Pietari (kaupunki)|Leningrad]]issa viihtyen siellä seuraavat kolme vuotta. Hän jatkoi vielä yhden vuoden [[Moskova]]n [[Lenin-koulu]]ssa. Suomeen paluu ei sujunut onnistuneesti, sillä Aaltonen pidätettiin pian ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion [[turvasäilö]]ssä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. [[Arvo Tuominen|Poika Tuominen]] sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan että Aaltonen vapautettiin viimeisenä; [[Otto Wille Kuusinen]] olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan ja siksi viivytti vapautusta – Tuomisen mukaan ihan ilkeyttään – niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista, koska Kuusisen käsitys Aaltosesta politiikan toimijana oli lievästi sanoen äärimmäisen huono.
Aimo Aaltonen oli ammatiltaan [[kirvesmies]], kuten isänsäkin. 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta [[Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopisto]]on [[Pietari (kaupunki)|Leningrad]]issa viihtyen siellä seuraavat kolme vuotta. Hän jatkoi vielä yhden vuoden [[Moskova]]n [[Lenin-koulu]]ssa.


⚫
Suomeen paluu ei sujunut onnistuneesti, sillä Aaltonen pidätettiin pian ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion [[turvasäilö]]ssä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. [[Arvo Tuominen|Poika Tuominen]] sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan että Aaltonen vapautettiin viimeisenä; [[Otto Wille Kuusinen]] olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan ja siksi viivytti vapautusta – Tuomisen mukaan ihan ilkeyttään – niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista, koska Kuusisen käsitys Aaltosesta politiikan toimijana ei ollut mairitteleva.
== Sotien jälkeinen elämä ==

⚫
[[Jatkosota|Jatkosodan]] päätyttyä Aaltonen vapautui ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunistin]] päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna [[Valpo|Valtiollisen poliisin]] (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan [[Turun eteläinen vaalipiiri|Turun eteläisestä vaalipiiri]]stä 1945. [[Sisäasiainministeriö]]n valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.<ref>Kansanedustajat 1907–2006 (Eduskunta) [http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw/trip/?${base}=kematrikkeli&${html}=ma5000&${freetext}=hnro=10209 linkki]</ref> [[Arvo Tuominen|Arvo "Poika" Tuominen]] kirjoittaa teoksessaan [[Kremlin kellot]], että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo [[Yrjö Sirola]]n antaneen myös Aaltoselle kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa äärimmäisen huonon lopputodistuksen [[Lenin-koulu]]sta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli <ref>Arvo Tuominen: kremlin kellot </ref>
== Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon ==
⚫
[[Jatkosota|Jatkosodan]] päätyttyä Aaltonen vapautui ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja [[Kommunisti (SKP:n äänenkannattaja)|Kommunistin]] päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna [[Valpo|Valtiollisen poliisin]] (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan [[Turun eteläinen vaalipiiri|Turun eteläisestä vaalipiiri]]stä 1945. [[Sisäasiainministeriö]]n valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.<ref>Kansanedustajat 1907–2006 (Eduskunta) [http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/thw/trip/?${base}=kematrikkeli&${html}=ma5000&${freetext}=hnro=10209 linkki]</ref>

[[Arvo Tuominen|Arvo "Poika" Tuominen]] kirjoittaa teoksessaan [[Kremlin kellot]], että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo [[Yrjö Sirola]]n antaneen myös Aaltoselle kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa äärimmäisen huonon lopputodistuksen [[Lenin-koulu]]sta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli <ref>Arvo Tuominen: kremlin kellot </ref>


Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi [[Suomen presidentinvaali 1956|vaaleissa 1956]], jolloin [[Urho Kekkonen]] valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.<ref>Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956, Kansan Arkisto </ref> Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n [[Karl-August Fagerholm|Fagerholmia]] kohtaan – mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.
Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi [[Suomen presidentinvaali 1956|vaaleissa 1956]], jolloin [[Urho Kekkonen]] valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.<ref>Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956, Kansan Arkisto </ref> Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n [[Karl-August Fagerholm|Fagerholmia]] kohtaan – mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.


==Uran laskusuhdanne Kekkosen aikana==
[[Urho Kekkonen|Presidentti Kekkonen]] oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari <ref> Laitinen, Aarno: Ulkoparlamentin puhemies, Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä / toimittanut Lasse Lehtinen; Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009 s. 108</ref>.
[[Urho Kekkonen|Presidentti Kekkonen]] oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari <ref> Laitinen, Aarno: Ulkoparlamentin puhemies, Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä / toimittanut Lasse Lehtinen; Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009 s. 108</ref>.


Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt [[Aarne Saarinen]] hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.{{Lähde}}
Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt [[Aarne Saarinen]] hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.{{Lähde}}


Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 [[Armas Äikiä]]n hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli '''Kommunisti''' -lehden päätoimittaja [[Inkeri Lehtinen|Inkeri Lehtisen]] liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen sanoi että
Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 [[Armas Äikiä]]n hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut paikalle alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli '''Kommunisti''' -lehden päätoimittaja [[Inkeri Lehtinen|Inkeri Lehtisen]] liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen sanoi että


{{sitaatti|''Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa''}}
{{sitaatti|''Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa''}}


– kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...<ref> Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977 </ref>
– kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...<ref> Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977 </ref>

==Syrjäyttäminen==
SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.<ref name="L99s150">Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999), s. 150, 152.</ref> Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.
SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.<ref name="L99s150">Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999), s. 150, 152.</ref> Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.


==Ajattelu==
Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu [[marxismi-leninismi]], jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.<ref name="L99s150" /> Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului [[Lavrenti Berija]]n muotokuva. [[Nikita Hruštšov|Hruštšovin]] [[Josif Stalin|Stalin]]-puheen (1956) merkitystä Aaltonen väheksyi.
Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu [[marxismi-leninismi]], jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.<ref name="L99s150" /> Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului [[Lavrenti Berija]]n muotokuva. [[Nikita Hruštšov|Hruštšovin]] [[Josif Stalin|Stalin]]-puheen (1956) merkitystä Aaltonen väheksyi.


==Luonne==
Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.<ref name="L99s150" />
Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.<ref name="L99s150" />


==Hautaaminen==
Aaltonen siunattiin [[Krematorion kappeli]]ssa Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin [[Malmin hautausmaa]]lla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.
Aaltonen siunattiin [[Krematorion kappeli]]ssa Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin [[Malmin hautausmaa]]lla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.


Versio 1. helmikuuta 2012 kello 17.17

Aimo Anshelm Aaltonen (10. joulukuuta 1906 Parainen – 21. syyskuuta 1987 Helsinki) oli Suomen kommunistisen puolueen (SKP) pitkäaikainen puheenjohtaja (1944–1945, 1948–1966) ja Suomen kansan demokraattisen liiton (SKDL) kansanedustaja (1945–1962).

Nuoruus, opiskelu ja vankila-aika

Aimo Aaltonen oli ammatiltaan kirvesmies, kuten isänsäkin. 1920-luvulla hän elätti itsensä Paraisten seudulla työskentelemällä lisäksi muurarina, tehtaissa ja maatiloilla. 1930 nuori kommunisti siirtyi kansakoulupohjalta Lännen vähemmistökansallisuuksien yliopistoon Leningradissa viihtyen siellä seuraavat kolme vuotta. Hän jatkoi vielä yhden vuoden Moskovan Lenin-koulussa.

Suomeen paluu ei sujunut onnistuneesti, sillä Aaltonen pidätettiin pian ja hän sai viettää seuraavat kymmenen vuotta Suomen valtion turvasäilössä ja vankiloissa poliittisista syistä vangittuna. Poika Tuominen sanoi viimeiseksi jääneessä haastattelussaan että Aaltonen vapautettiin viimeisenä; Otto Wille Kuusinen olisi mieluusti jättänyt miehen vankilaan ja siksi viivytti vapautusta – Tuomisen mukaan ihan ilkeyttään – niin kauan kuin se suinkin oli mahdollista, koska Kuusisen käsitys Aaltosesta politiikan toimijana ei ollut mairitteleva.

Sotien jälkeen SKP:n ja Valpon johtoon

Jatkosodan päätyttyä Aaltonen vapautui ja hänet valittiin laillistetun SKP:n puheenjohtajaksi ja sen äänenkannattaja Kommunistin päätoimittajaksi. Hän siirtyi kuitenkin jo seuraavana vuonna Valtiollisen poliisin (Valpo) apulaispäälliköksi. Hänet valittiin myös eduskuntaan Turun eteläisestä vaalipiiristä 1945. Sisäasiainministeriön valvontaosaston päällikkönä Aaltonen toimi vuoden (1947–1948) ennen paluutaan SKP:n puheenjohtajaksi. Aaltonen avioitui vuonna 1946 Vieno Ristellin kanssa.[1]

Arvo "Poika" Tuominen kirjoittaa teoksessaan Kremlin kellot, että Aaltonen sopi paitsi luonteensa myös koulutuksensa puolesta paremmin Valpon päälliköksi kuin puolueen puheenjohtajaksi. Samoin hän sanoo Yrjö Sirolan antaneen myös Aaltoselle kuten suurelle osalle muutakin myöhempää suomalaista kommunistijohtoa äärimmäisen huonon lopputodistuksen Lenin-koulusta, jonka suomalaisen sektorin pääopettaja Sirola oli [2]

Aaltonen valittiin presidentin valitsijamieheksi vaaleissa 1956, jolloin Urho Kekkonen valittiin presidentiksi kahden äänen enemmistöllä. Kansandemokraattien hylättyä toisella kierroksella oman ehdokkaansa Aaltonen joutui valitsemaan kahden vihamiehensä välillä ja totesi Kekkosen kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi.[3] Tunnettua on, että hän kantoi kaunaa SDP:n Fagerholmia kohtaan – mikä käy selkeästi ilmi hänen säilyneistä puheistaan ja lehtikirjoituksistaan.

Uran laskusuhdanne Kekkosen aikana

Presidentti Kekkonen oli itse asiassa Aaltosen kannalta vielä huonompi vaihtoehto: kun Kekkonen vuonna 1961 hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit, hän piti samalla huolen siitä, ettei hänen syvästi inhoamansa Aaltonen päässyt edes ehdokkaaksi. Syntyi hankala tilanne, kun huomattavimman oppositiopuolueen puheenjohtajalla ei ollut pääsyoikeutta eduskunnan suureen saliin. Aaltonen ei suostunut harkitsemaan puheenjohtajan paikastaan luopumista. Seurauksena oli paheneva selkkaus SKP:n ja SKDL:n välillä. Tämä oli ilmeisesti presidentin tarkoituskin; näin hän sai hyvän syyn pitää kommunistit pysyvästi oppositiossa – ja samalla sotkea heidän rivejään: Kekkonen oli tällaisen poliittisen juonittelun suurmestari [4].

Aaltosen arkistojäämistö, eritoten päiväkirjat ja kirjeet, kertoo tilanteen kiristyneen jatkuvasti, kun menneeseen aikaan jämähtäneen puheenjohtajan ja rintamasotilaina palvelleiden rivijäsenten käsitykset puolueen oikeasta suunnasta alkoivat mennä yhä pahemmin ristiin. Eritoten hänet puheenjohtajan paikalta vuonna 1966 syrjäyttänyt Aarne Saarinen hermostui Aaltosen menettelytapoihin hetki hetkeltä yhä pahemmin. Kuitenkin Saarista itseään sai maanitella puheenjohtajaksi todella kauan – eli hän ei puuttunut edeltäjänsä toimiin ainakaan vallanhimosta vaan silkasta oikeudentunnosta: Saarinen ollut mikään vallanhimoinen kiipijä, vaan vastuuntuntoinen järjestömies.lähde?

Aaltonen turhautui ja alkoi syyllistyä yhä kovempiin omavaltaisuuksiin, jotka huipentuivat syyskuussa 1965 Armas Äikiän hautajaisissa. Poika Tuomisen kertoman mukaan Neuvostoliiton suurlähettiläs kieltäytyi läsnäolosta eikä laskenut paikalle alaisiaankaan, mutta Aaltonen toi omin lupineen paikalle SKP:n omistaman kappaleen Neuvostoliiton lipusta; samoin rivijäsenistö suuttui siitä, että Aaltonen salli Kommunisti -lehden päätoimittaja Inkeri Lehtisen liioittelevan artikkelin aiheesta julkaisemisen 6. joulukuuta 1965 ilmestyneessä numerossa; Lehtinen sanoi että

»Koko kansanvaltainen Suomi oli saattamassa suurta johtajaansa»

– kun paikalla oli käskettyjen kuoron ja orkesterin lisäksi vain vähän toistakymmentä henkeä...[5]

Syrjäyttäminen

SKP:n 14. edustajakokouksessa Turussa kesällä 1966 Aaltonen työnnettiin syrjään puheenjohtajan paikalta, minkä tämä koki kovana henkilökohtaisena loukkauksena. Keskuskomiteaan edelleen jääneestä Aaltosesta tuli SKP:n opposition alkuajan kärkihahmo, joka kuuluisassa puheessaan näki puolueen lippuun ”pesiytyneen luteita”. Hän jatkoi opposition nuoremman johdon taustavaikuttajana vielä pitkään 1970-luvulla.[6] Seuraajaansa Aarne Saarista Aaltonen luonnehti ”kompromissimaakariksi”.

Ajattelu

Aaltosen ideologia oli tiukan dogmaattisesti tulkittu marxismi-leninismi, jonka asemaa ei tullut horjuttaa millään tavalla. Tältä pohjalta vannoutunut internationalisti uskaltautui kuitenkin joskus jopa arvostelemaan neuvostoliittolaisten tovereiden ”suorastaan järjettömiä vaatimuksia”.[6] Vuoteen 1953 asti Aaltosen työhuoneen sisustukseen kuului Lavrenti Berijan muotokuva. Hruštšovin Stalin-puheen (1956) merkitystä Aaltonen väheksyi.

Luonne

Aaltosen luonnetta on kuvailtu epäluuloiseksi ja konspiratiiviseksi. Hänen tapansa tehdä politiikkaa oli usein runnova eivätkä hänen ihmissuhdetaitonsa olleet huippuluokkaa. Tästä huolimatta Aaltonen oli suosittu SKP:n Turun peruskaaderiston keskuudessa ja osasi hän olla myös seurallinen pienemmässä porukassa.[6]

Hautaaminen

Aaltonen siunattiin Krematorion kappelissa Helsingissä vain lähimpien läsnä ollessa ja uurna laskettiin Malmin hautausmaalla olevaan SKP-johdon yhteishautaan kaikessa hiljaisuudessa.

Viitteet

  1. ↑ Kansanedustajat 1907–2006 (Eduskunta) linkki
  2. ↑ Arvo Tuominen: kremlin kellot
  3. ↑ Aaltosen päiväkirjat maaliskuu 1956, Kansan Arkisto
  4. ↑ Laitinen, Aarno: Ulkoparlamentin puhemies, Aarno Laitisen kauneimmat kolumnit Iltalehdessä / toimittanut Lasse Lehtinen; Helsinki, Ajatus Kirjat, 2009 s. 108
  5. ↑ Arvo Tuominen, keskustelu keväällä 1977
  6. ↑ a b c Veli-Pekka Leppänen: Kivääri vai äänestyslippu (Edita 1999), s. 150, 152.

Aiheesta muualla

Edeltäjä:
Jukka Lehtosaari (vuoteen 1938)
Aaro Uusitalo 		SKP:n puheenjohtaja
1944–1945
1948–1966 		Seuraaja:
Aaro Uusitalo
Aarne Saarinen
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Aimo_Aaltonen&oldid=11219246”