Tämä on lupaava artikkeli.

Floyd Patterson

Wikipediasta
Tämä on arkistoitu versio sivusta sellaisena, kuin se oli 8. marraskuuta 2010 kello 16.59 käyttäjän Bluto (keskustelu | muokkaukset) muokkauksen jälkeen. Sivu saattaa erota merkittävästi tuoreimmasta versiosta.
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Floyd Patterson
Henkilötiedot
Koko nimi Floyd Patterson
Syntynyt4. tammikuuta 1935
Waco, Pohjois-Carolina
Kuollut11. toukokuuta 2006 (71 vuotta)
New Paltz, New York
Kansalaisuus  Yhdysvallat
Nyrkkeilijä
Lempinimi The Gentleman of Boxing
Pituus 183 cm
Painoluokka raskassarja
Kätisyys oikeakätinen
Valmentaja Cus D'Amato
Ammattilaistilastot
Ottelut 64
Voitot 55
– tyrmäysvoitot 40
Tappiot 8
Ratkaisemattomat 1
Ei tuomiota/
mitätöity		 0
Mitalit
Olympiarenkaat Olympialaiset
Kultaa Kultaa Helsinki 1952 keskisarja

Floyd Patterson (4. tammikuuta 1935 Waco, Pohjois-Carolina – 11. toukokuuta 2006 New Paltz, New York) oli yhdysvaltalainen nyrkkeilijä, olympiavoittaja ja ammattilaisten raskaansarjan nyrkkeilyn kaksinkertainen maailmanmestari, joka muistetaan erityisesti kolmesta ottelustaan ruotsalaista Ingemar Johanssonia vastaan.[1]

Noustessaan mestariksi vuonna 1956 Patterson oli 21-vuotiaana kaikkien aikojen nuorin raskaansarjan maailmanmestari.[2][3] Sen lisäksi Patterson muistetaan ensimmäisenä nyrkkeilyn olympiakultamitalin voittaneena ammattilaisten raskaansarjan maailmanmestarina ja sarjansa ensimmäisenä kaksinkertaisena maailmanmestarina.[2] Hän menetti mestaruutensa Ingemar Johanssonille vuonna 1959, mutta voitti sen takaisin uusintaottelussa ja puolusti mestaruuttaan tämän jälkeen vielä kerran ennen sen menettämistä Sonny Listonille vuonna 1962. Tämänkin jälkeen Patterson yritti paluuta maailmanmestariksi kolmesti ensin uusintaottelussa Listonia vastaan, sitten Muhammad Alia vastaan 1965 ja myöhemmin 1968 Jimmy Ellisia vastaan kuitenkaan onnistumatta voittamaan enää kolmatta maailmanmestaruutta. Hän lopetti uransa vuonna 1972 hävittyään toisessa kohtaamisessaan Alia vastaan NABF:n mestaruusottelussa.

Pattersonin omalaatuinen Peek-a-Booksi ristitty nyrkkeilytyyli ja nopeus nostivat hänet 1950-luvulla otteluja televisiosta seuraavan kansan suosikiksi, vaikka hänen iskunkestävyytensä olikin heikko. Ottelemissaan seitsemässä maailmanmestaruusottelussa hän kävi 16 kertaa kanveesissa. Uransa jälkeen hän toimi nyrkkeilyvalmentajana ja New Yorkin nyrkkeilykomission puheenjohtajana. Hän jätti kyseisen tehtävän sairastuttuaan 1990-luvun lopulla Alzheimerin tautiin. Floyd Patterson kuoli kotonaan New Yorkissa 11. toukokuuta 2006.

Elämä ja ura

Nuoruus

Floyd Patterson syntyi Wacossa, Pohjois-Carolinassa 4. tammikuuta 1935, mutta muutti jo lapsena Brooklyniin, New Yorkiin. Hän ohjautui nyrkkeilyn pariin jo nuorena Wiltwyckin koulukodissa, jossa hän vietti kaksi vuotta, ja päästyään 15-vuotiaana pois hän jatkoi lajin harjoittelua Carltonin YMCA:n sekä Gramercy Gymnasiumin saleilla.[4] Nyrkkeilymanageri ja Gramercy Gymnasiumin omistaja Cus D'Amaton hän oli tavannut jo muutamaa vuotta aiemmin avustaessaan samalla salilla harjoitellutta isoveljeään, jota D'Amato valmensi. Hän otti Pattersonin koulutettavakseen.[5]

Patterson voitti New Yorkin osavaltion Golden Gloves-turnauksen ja amatöörinyrkkeilyn Yhdysvaltain mestaruuden.[3][4], ennen kuin hänet valittiin 17-vuotiaana edustamaan maataan vuoden 1952 kesäolympialaisissa Helsingissä. Nuori Patterson kilpaili keskisarjassa ja joukkueen valmentajana toiminut Pete Mello otti hänet suosikikseen kaikista joukkueen ottelijoista. Patterson oli sarjassaan ylivoimainen ja voitti kaikki vastustajansa Ranskan Omar Tebakkaa lukuun ottamatta tyrmäyksellä. Patterson voitti olympiakultaa tyrmättyään loppuottelussa romanialaisen Vasile Titan ensimmäisessä erässä alle minuutin ottelun jälkeen.[6]

Palattuaan New Yorkiin Patterson allekirjoitti välittömästi ammattilaissopimuksen Cus D'Amaton kanssa, joka palkkasi Pattersonin valmentajaksi Jersey Joe Walcottia valmentaneen Danny Florion.[7] Suojatteihinsa isällisesti suhtautunut D'Amato oli merkittävä voima Pattersonin uralla. Patterson onkin sanonut, että D'Amaton ansiosta hänen ei ikinä tarvinnut huolehtia siitä, mitä sopimuksia kirjoittaa tai sanoa reporttereille, sillä D'Amato järjesti kaiken tämän hänen puolestaan. Parin välillä vallitsi täydellinen luottamus.[5]

Ammattilaisuran alku ja maailmanmestaruus

12. syyskuuta 1952 Patterson aloitti ammattilaisuransa alemmassa raskaassasarjassa. Hän saapui kehään olympiajoukkueen viitta yllään ja kukisti huolella valitun vastustajansa Eddie Goldboldin neljännessä erässä tyrmäyksellä.[7] Patterson voitti uransa ensimmäiset 13 ottelua, joista kahdeksan tyrmäyksellä.[8] Kolmannessa ottelussaan Lester Jacksonia vastaan hän otteli ensimmäistä kertaa Madison Square Gardenissa ja jo seuraavassa kamppailussaan Lulu Sabotinia vastaan hän otteli nyrkkeilyillan pääottelussa Brooklynissa.[7] Uransa neljännessätoista ottelussa hän koki ammattilaisuransa ensimmäisen tappion, kun 7. kesäkuuta 1954 entinen maailmanmestari Joey Maxim voitti hänet pistein kahdeksassa erässä.[8][7] Tämän jälkeen Patterson kohtasi Jacques Royer-Crecy, joka ensimmäisenä nyrkkeilijänä kaatoi Pattersonin kanveesiin.[7] Patterson voitti ottelun seitsemännessä erässä teknisellä tyrmäyksellä, kun Royer-Crecyn silmäkulma aukesi.[8]

Vuonna 1956 raskaansarjan voittamaton maailmanmestari Rocky Marciano lopetti uransa ja jätti maailmanmestaruuden avoimeksi. Patterson oli juuri tuolloin aloittanut nousunsa ylempään painoluokkaan, eikä ollut hävinnyt otteluakaan Joe Maximia vastaan koetun tappion jälkeen. 8. heinäkuuta 1956 Patterson otteli ensimmäistä kertaa New Yorkissa Madison Square Gardenin pääottelussa Tommy Jacksonia vastaan. Ottelun panoksena oli pääsy maailmanmestaruusotteluun 42-vuotiasta entistä alemman raskaansarjan maailmanmestaria Archie Moorea vastaan. Patterson voitti tasaisen 12. eräisen ottelun tuomaripistein 2-1 ja pääsi ottelemaan tittelistä.[7] 30. marraskuuta Chicagossa käydyssä kohtaamisessa 21-vuotias Patterson tyrmäsi Mooren vasemmalla koukullaan viidennessä erässä, minkä myötä hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin raskaansarjan maailmanmestari ja ensimmäinen painoluokkansa mestari, joka oli voittanut myös olympiakultamitalin.[3][1] Saman illan aikana Patterson sai kuulla vaimonsa Sandran synnyttäneen hänen ensimmäisen lapsensa.[9]

Manageri Cus D'Amato halusi sanoutua irti James D. Norrisin International Boxing Clubin hallitsemasta monopolista nyrkkeilyn maailmanmestaruusotteluihin. IBC:n manageroimiin nyrkkeilijöihin kuului monia raskaansarjan haastajia, minkä takia Patterson joutuikin kohtaamaan monia heikkoja haastajia ja harvoin.[5] Patterson puolusti mestaruuttaan ensimmäistä kertaa menestyksellä Tommy Jacksonia vastaan, jonka hän voitti 23. kesäkuuta 1957 teknisellä tyrmäyksellä kymmenennessä erässä tuomarin keskeytettyä epätasaisen ottelun.[9] Seuraavaksi raskaansarjan olympiakultaa Merlbournessa vuotta aiemmin voittanut Pete Rademacher kohtasi Pattersonin uransa ensimmäisessä ammattilaisottelussa. Ottelun promoottorina toiminut Emil Lence maksoi Pattersonille 250 000 dollaria siitä, että tämä ylipäänsä suostui kohtaamaan Rademacherin, joka ei ollut koskaan aiemmin otellut pidempään, kuin kolme erää.[10] Silti Rademacherin onnistui kaataa Patterson kanveesiin toisessa erässä, minkä jälkeen Patterson päätti ryhdistäytyä ja "tehdä lopun tästä pelleilystä". Hän tyrmäsi Rademacherin kuudennessa erässä.[11] Vuonna 1958 Patterson otteli vain yhden ottelun voittaen Roy Harrisin 12. erässä.[10]

Toinen maailmanmestaruus: ottelut Ingemar Johanssonia vastaan

Ingemar Johansson tyrmää Floyd Pattersonin 26. kesäkuuta 1959 ja nousee samalla raskaansarjan maailmanmestariksi.

Puolustaessaan mestaruuttaan neljännen kerran 26. kesäkuuta 1959 Yankee Stadiumilla, Bronxissa käydyssä ottelussa Patterson kohtasi voittamattoman ottelutilaston omanneen ruotsalaisen Ingemar Johanssonin. Ottelun ensimmäiset kaksi erää kamppailijat tyytyivät vain tarkkailemaan vastustajaansa, eikä todellisia yhteenottoja nähty, kunnes ottelun kolmannessa Johansson aloitti hyökkäyksensä. Hän kaatoi Pattersonin oikealla suorallaan kanveesiin, mutta nopeasti toipunut mestari pääsi pian ylös. Hän lähti kuitenkin kävelemään kohti väärää kulmaa ja Johansson pääsi iskemään hänet jälleen kanveesiin. Patterson kävi erän aikana kanveesissa kaikkiaan seitsemän kertaa, jonka jälkeen kehätuomari päätti keskeyttää epätasaisen ottelun ja julistaa Ingemar Johanssonin maailmanmestariksi teknisellä tyrmäyksellä.[1] Patterson oli lähtenyt otteluun ennakkosuosikkina vedonlyöntikerrointen ollessa 4-1 hänen voittonsa puolesta, joten mestaruuden menettäminen tuli yllätyksenä.[10] Johanssonin ottelusopimuksessa oli kuitenkin pykälä uusintaottelusta, jota odotellessa Patterson vetäytyi julkisuudesta harjoitusleirilleen Newtoniin Connecticutiin ja harjoitteli askeettisissa oloissa lähes vuoden ajan valmistautuen fyysisesti treenaamalla voimaa ja henkisesti totuttelemalla ajatukseen, että hänestä tulisi voittonsa myötä ensimmäinen mestaruutensa uusinut maailmanmestari.[10][1] 20. kesäkuuta 1960 Patterson kohtasi Johanssonin uudelleen maailmanmestarin haastajana. Johansson oli ottelun ennakkosuosikki kertoimin 8-5, eikä Pattersonin paluuseen yleisesti uskottu.[10] Alusta alkaen Patterson pyrki painostamaan Johanssonia ja ajoi hänet jo ensimmäisessä erässä köysiin. Ottelun ratkaisu nähtiin viidennessä erässä, kun Johansson oli juuri noussut kanveesista ja kuunnellut tuomarin luvunlaskun yhdeksään asti.[10] Silloin Patterson hyökkäsi uudelleen ja voimakas oikea koukku, joka nosti Johanssonin ilmaan kanveesin pinnasta, kaatoi hänet jälleen maahan. Johansson ei enää noussut ja näin Floyd Pattersonista tuli nyrkkeilyhistorian ensimmäinen ihminen, joka on kyennyt uusimaan kerran menettämänsä raskaansarjan maailmanmestaruuden. Hän rikkoi ensimmäisenä nyrkkeilijänä legendaarisen säännön "They never come back", joka tarkoittaa, että kun maailmanmestari on kerran menettänyt mestaruutensa, hän ei ikinä voi voittaa sitä takaisin.[2] 8 nyrkkeilijää, mukaan lukien Joe Louis, yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista nyrkkeilijöistä, oli yrittänyt palata mestariksi jo ennen Pattersonia, mutta epäonnistunut.[1]

13. maaliskuuta 1961 Miami Beachissa, Floridassa Patterson kohtasi Johanssonin kolmatta ja viimeistä kertaa sopimuksen mukaisessa uusintaottelussa.[1] Ottelun alussa Johansson hallitsi kamppailua ja löi Pattersonin ensimmäisessä erässä kahdesti kanveesiin. Heikon kuntonsa takia hän yritti jahdata nopeaa ratkaisua ja yritti koko ottelun alun ajan painostaa Pattersonia.[1] Kanveesin jälkeisestä palautumiskyvystään tunnettu Patterson pääsi kuitenkin hyötymään uudesta säännöstä, jonka mukaan nyrkkeilijälle laskettiin lukua kahdeksaan asti vielä kanveesista nousemisen jälkeen.[1] Tämän jälkeen Johanssonkin kävi kerran kanveesissa ja jo toisessa erässä ottelu siirtyi maailmanmestarin hallintaan. Floyd Patterson tyrmäsi Johanssonin ottelun kuudennessa erässä, päättäen ensimmäinen nyrkkeilyn raskaassasarjassa käyty kolmen ottelun sarja samojen ottelijoiden välillä.[12]

Tappio ja uran loppu

4. joulukuuta 1961 Kanadan Torontossa käymässään ottelussa Patterson voitti kokemattoman Tom McNeeleyn teknisellä tyrmäyksellä neljännessä erässä tämän käytyä kanveesissa kymmenen kertaa.[12] Tammikuussa 1961 Patterson sai kutsun Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn luokse Valkoiseen taloon. Kennedy totesi hänelle, että olisi mielenkiintoista nähdä Patterson kehässä yhdessä Sonny Listonin kanssa. Vastoin managerinsa ohjeita Patterson lupasi otella pelättyä ja voimakasta Listonia vastaan,[12] mikä aiheutti Pattersonin ja Cus D'Amaton polkujen eroamisen. Patterson sanoi vuonna 1997, ettei myöskään Kennedy halunnut hänen ottelevan Listonia vastaan.[3] Ehtona ottelulle oli, että Listonin pitäisi ensin voittaa saksalainen Albert Westphal, jonka hän tyrmäsikin jo ensimmäisessä erässä.[13]

25. syyskuuta vuonna 1962 Patterson kohtasi Chicagon Comiskey Parkissa käydyssä ottelussa vain yhden tappion urallaan kokeneen Sonny Listonin, joka lähti kamppailuun asiantuntijoiden selkeänä ennakkosuosikkina.[13] Liston hyökkäsi heti ottelun alettua Pattersonin kimppuun ja löi tätä vartaloon molemmin käsin, kunnes lopulta tyrmäsi hänet jabillaan, kun ensimmäistä erää oli oli oteltu vain kaksi minuuttia ja kuusi sekuntia.[14] Ensimmäistä kertaa nyrkkeilyhistoriassa raskaansarjan maailmanmestari oli vaihtunut ensimmäisessä erässä tapahtuneella tyrmäyksellä,[15] ja jo seuraavana päivänä chicagolaiset sanomalehdet ilmoittivat, että 18,894 ottelua paikan päällä seurannutta katsojaa oli saanut todistaa nyrkkeilyhistorian kolmanneksi nopeinta tyrmäystä.[14] Patterson poistui häpeissään areenalta takakautta tummien lasien ja tekoparran avulla naamioituneena.[3][12]

Patterson yritti jälleen voittaa mestaruutensa takaisin ja kohtasi Listonin uusintaottelussa 22. heinäkuuta vuonna 1963 Las Vegasin Convention Centerissä. Tällä kertaa Patterson hävisi teknisellä tyrmäyksellä heti ensimmäisessä erässä, kestettyään vain neljä sekuntia pidempään ja käytyään sitä ennen kanveesissa kolmesti.[13][3] Koko ottelun aikana Patterson sai perille vain yhden iskun.[12] Molemmat ottelijat tienasivat kamppailusta 1,5 miljoonaa dollaria.[15]

Tappionsa jälkeen Patterson vietti hetken hiljaiseloa, kunnes teki paluun nyrkkeilykehään Ruotsissa 1964, jossa hänestä tuli nyrkkeilyä seuranneen yleisön suosikki. Käymissään otteluissa hän voitti italialaisen Sante Amontin ja heinäkuussa myös Eddie Machenin.[16] Tämän jälkeen hän voitti vielä kolme ottelua, jonka jälkeen hän pääsi yrittämään kolmannen raskaansarjan maailmanmestaruuden voittamista.

14. toukokuuta 1965 Patterson haastoi maailmanmestari Muhammad Alin. Ali ei tuntenut kunnioitusta entistä maailmanmestaria kohtaan, koska tämä oli hänen mielestään pettänyt mustan rodun muutettuaan etnisesti valkoiseen kaupunginosaan.[17] Vastauksena Alin solvauksiin Patterson kirjoitti arvostettuun Sports Illustrated -lehteen artikkelin, jossa hän kertoi halveksuvansa Nation of Islamia (uskonnollista järjestöä, johon Ali kuului) ja totesi ”mustiin muslimeihin” kuuluvan maailmanmestarin häpäisevän puheillaan sekä maansa että lajinsa.[18] Ottelijoiden välit kiristyivät entisestään, kun Patterson jatkoi Muhammad Alin kutsumista hänen entisellä nimellään Cassius Clay,[19], jonka ammatti takasi perheelle kohtuullisen elintason.[20] vaikka Ali oli vaatinut kaikkia käyttämään hänestä uutta nimeään. Viikkoa ennen ottelua Ali uhkasi rankaista Pattersonia hänen kirjoituksessaan esittämiensä syytösten vuoksi ja sanoi lyövänsä häntä ”niin pahasti, että hän tarvitsee kenkälusikan pannakseen hatun päähänsä”.[21][22] Ali jatkoi Pattersonin pilkkaamista läpi koko pitkän ottelun, joka ratkesi Alin hyväksi 12. erässä teknisellä tyrmäyksellä.[19][23] On väitetty, että Ali olisi pitkittänyt ottelua tahallaan eikä olisi yrittänytkään saada nopeaa tyrmäysvoittoa.[24] Patterson on myöhemmin perustellut huonoa esitystään kipeällä selällä.[17]

Viimeisen kerran Patterson pääsi yrittämään kolmannen maailmanmestaruuden voittamista 14. syyskuuta 1968 haastettuaan Jimmy Ellisin otteluun WBA-maailmanmestaruudesta. Ottelu oli ensimmäinen ja viimeisin Ruotsissa käyty raskaansarjan maailmanmestaruusottelu. Ellis piti mestaruutensa niukasti pistein, jolloin ottelua seurannut yleisö osoitti äänekkäästi mieltään tuloksesta, sillä heidän mielestään Patterson oli voittanut.[25]

Patterson jatkoi uraansa vielä muutaman vuoden ajan. Hän lopetti uransa kärsittyään tappion viimeisessä ottelussaan 20. syyskuuta 1972 Muhammad Alille NABF:n kansallisessa mestaruusottelussa.[26] Ammattilaisurallaan hän otteli kaikkiaan 64 ottelua, joissa saavutti 55 voittoa, 8 tappiota, ja lisäksi yksi päättyi ratkaisemattomaan.[8]

Uran jälkeen

Floyd Pattersonin hautakivi.

Pattersonin managerina koko hänen uransa ajan toiminut Cus D'Amato halusi vastustaa nyrkkeilijöitä riistäviä promoottoreita, kuten James D. Norrisia, eikä ikinä ottanut ottelijansa palkkioista merkittäviä osuuksia.[27] Patterson sai siis pitää suurimman osan uransa aikana ansaitsemistaan ottelupalkkioista ja sijoitti kaikki nyrkkeilyllä ansaitsemansa seitsemän miljoonaa dollaria tuottoisasti.[28] Uransa jälkeen Patterson kärsi Parkinsonin syndroomasta, Parkinsonin taudin lievemmästä versiosta, jota esiintyy nyrkkeilijöillä. Hän pysyi uransa jälkeenkin suosittuna henkilönä[1] ja jatkoi nyrkkeilypiireissä vaikuttamista sekä valmentajana[5] että New Yorkin nyrkkeilykomission puheenjohtajana, erityisenä päämääränään nyrkkeilijöille tyypillisten vammojen vähentäminen.[28] Tässä tehtävässä hän palveli kahdesti, mutta erosi tehtävästään kesken toisen virassaolokautensa vuonna 1998, kun hänen muistinsa alkoi heikentyä. Pattersonilla alkoi olla vaikeuksia muistaa jopa oman nyrkkeilyuransa huippukohtia.[3] Floyd Patterson kuoli kotonaan 11. toukokuuta 2006 oltuaan sitä ennen viikon sairaalahoidossa. Hän oli kärsinyt jo kahdeksan vuoden ajan Alzheimerin taudista ja eturauhassyövästä. WBC-liiton johtaja Jose Sulaiman julisti päivän kansalliseksi surupäiväksi ja International Boxing Hall of Fame laski toimitalonsa liput suruliputukseen.[3]

Nyrkkeilijänä

Floyd Patterson oli raskaansarjan nyrkkeilijäksi pienikokoinen jo omana aikanaan, sillä hän oli vain 183 senttiä pitkä[1] ja kevytrakenteinen, minkä takia hän otteli uransa alun alemmassa raskassarjassa. Pattersonin paino riitti raskaansarjan otteluihin vasta 1955.[7] Hän käytti managerinsa Cus D'Amaton opettamaa omaperäistä Peek-a-Booksi-ristittyä nyrkkeilytyyliä, jossa vastustajaa pyrittiin painostamaan jatkuvasti omaa ylävartaloa samanaikaisesti puolelta toiselle heiluttaen.[1][2] Pattersonin vahvuuksia olivat hänen nopeat kätensä ja jalkansa, minkä takia hänestä tulikin televisiosta otteluja seuraavan yleisön suosikki.[1] Patterson tunnettiin myös tunnollisesta harjoittelustaan.[2]

Floyd Pattersonilla oli monia heikkouksia. Lyhyiden käsivarsiensa takia hänen piti usein hyökätä vastustajaansa kohti ilman jalkojen tukea, minkä takia hänen iskuvoimansa heikentyi.[2] Lisäksi Pattersonin oma iskunkestävyys oli huono ja hän joutuikin käymissään seitsemässä maailmanmestaruusottelussa kuuntelemaan tuomarin luvunlaskua ennätykselliset 16 kertaa.[2] Kun toimittaja Bert Sugar kysyi häneltä kerran, tietääkö hän olevansa useimmin kanveesiin lyöty nyrkkeilijä maailmassa, hän vastasi myös nousseensa useammin, kuin muut.[29] Heikon iskunkestävyyden vuoksi Cus D'Amato pyrkikin valikoimaan suojattinsa vastustajat tarkoin, eikä kovista iskijöistä esimerkiksi Sonny Listonille annettu mahdollisuutta mestaruusotteluun, ennen kuin hän oli voittanut kaikki muut kymmenen ensimmäisen haastajan joukkoon nimetyt nyrkkeilijät.[1] Lisäksi miellyttävästi käyttäytyneeltä Pattersonilta, joka tapasi huolehtia vastustajiensa kohtalosta ja toisinaan jopa auttaa heidät ylös kanveesista, puuttui monien mielestä ns. "tappajan vaisto".[4]

Ottelutilastot

 Tämä artikkeli tai osio on keskeneräinen.
Voit auttaa Wikipediaa laajentamalla sivua. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
55 Voittoa (40 KO), 8 Tappiota (5 KO), 1 Tasapeli[8]
KO = Tyrmäys, TKO = Tekninen tyrmäys, PTS = Pisteillä
Tulos Vastustaja Tuomio Erä Päivä Paikka Huomio
Voitto Eddie Goldbold KO 4 6 12.9.1952  Yhdysvallat, New York, New York Debyyttiottelu ammattilaisena.
Voitto Sammy Walker TKO 2 6 6.10.1952  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Lester Johnson TKO 3 6 31.10.1952  Yhdysvallat, New York, New York
Voitto Lalu Sabotin TKO 5 9 29.12.1952  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Chester Mieszala TKO 5 6 28.1.1953  Yhdysvallat, Chicago, Illinois
Voitto Dick Wagner PTS 8 13.4.1953  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Gordon Wallace TKO 3 8 1.6.1953  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Wes Bascom PTS 8 19.10.1953  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Dick Wagner TKO 5 8 14.12.1953  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Yvon Durelle PTS 8 15.2.1954  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Sammy Brown TKO 2 10 30.3.1954  Yhdysvallat, Washington, D.C
Voitto Alvin Williams PTS 8 19.4.1954  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Jesse Turner PTS 8 10.5.1954  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Tappio Joey Maxim PTS 8 7.6.1954  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Jacques Royer-Crecy TKO 7 8 12.7.1954  Yhdysvallat, New York, New York
Voitto Tommy Harrison TKO 1 8 2.8.1954  Yhdysvallat, Brooklyn, New York
Voitto Esau Ferdinand PTS 8 11.10.1954  Yhdysvallat, New York, New York

Lähteet

Viitteet

  1. ↑ a b c d e f g h i j k l m Janne Romppainen: Johansson – Patterson trilogia boxing.fi. Boxing.fi. Viitattu 13.10.2008. (suomeksi)
  2. ↑ a b c d e f g Lounasheimo, s. 321
  3. ↑ a b c d e f g h Patterson dies, was once youngest heavyweight champ sports.espn.go.com. 11.5.2006. ESPN. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Lounasheimo, s. 322
  5. ↑ a b c d Michael Leahy: Floyd Patterson: His Own Man Sports Illustrated. 1.6.1991. Viitattu 5.11.2010. (englanniksi)
  6. ↑ Lounasheimo, s. 323
  7. ↑ a b c d e f g Lounasheimo, s. 324
  8. ↑ a b c d e Boxer: Floyd Patterson boxrec.com. Boxrec.com. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)
  9. ↑ a b Lounasheimo, s. 325
  10. ↑ a b c d e f Lounasheimo, s. 326
  11. ↑ Ed Schuyler: Boxing Debuts, Auspicious and Otherwise thesweetscience.com. 10.10.2004. TheSweetScience.com. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)
  12. ↑ a b c d e Lounasheimo, s. 329
  13. ↑ a b c Janne Romppainen: Sonny Liston, karhun kourat ammattinyrkkeily.net. 16.5.2006. Ammattinyrkkeily.net. Viitattu 1.11.2010. (suomeksi)
  14. ↑ a b Sam Gregory: Sonny Liston: Facts thesweetscience.com. 23.6.2004. TheSweetScience.com. Viitattu 3.11.2010. (englanniksi)
  15. ↑ a b Lounasheimo, s. 347
  16. ↑ Lounasheimo, s. 330
  17. ↑ a b Lounasheimo, s. 374
  18. ↑ Floyd Patterson & Jack McMahon: Cassius Clay Must Be Beaten Sports Illustrated. 11.10.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  19. ↑ a b Larry Schwartz: 'A Great Champ' ESPN.com: ESPN. Viitattu 20.9.2010. (englanniksi)
  20. ↑ Lounasheimo, s. 368
  21. ↑ Martin Kane: The Greatest Meets The Grimmest Sports Illustrated. 15.11.1965. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
  22. ↑ From the Champ's mouth: The best of Muhammad Ali quotes Sports Illustrated. 16.6.2010. Viitattu 26.9.2010. (englanniksi)
  23. ↑ Vuosisatamme kronikka, s. 929
  24. ↑ Goldstein, Alan: Muhammad Ali – legendaarisen nyrkkeilijän tarina, s. 48. Suomentanut Marianna Kurtto. Jyväskylä: Gummerus, 2007. ISBN 978-951-20-7653-6.
  25. ↑ Lounasheimo, s. 330-331
  26. ↑ Lounasheimo, s. 331
  27. ↑ Lounasheimo, s. 322 - 323
  28. ↑ a b Lounasheimo, s. 331
  29. ↑ Bert Sugar: A Fond Farewell: Floyd Patterson Time Magazine. Time.com. Viitattu 4.11.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Floyd_Patterson&oldid=9321308”