Luumittari
| Luumittari | |
|---|---|
 Koiras |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Niveljalkaiset Arthropoda |
| Luokka: | Hyönteiset Insecta |
| Lahko: | Perhoset Lepidoptera |
| Alalahko: | Glossata |
| Osalahko: | Erilaissuoniset Heteroneura |
| Yläheimo: | Mittarimaiset Geometroidea |
| Heimo: | Mittarit Geometridae |
| Alaheimo: | Lovimittarit Ennominae |
| Suku: | Aspitates |
| Laji: | gilvaria |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Aspitates gilvaria |
|
| Synonyymit | |
|
|
| Alalajit | |
| Katso myös | |
Luumittari (Aspitates gilvaria) on harvinainen lovimittareihin kuuluva oljenkeltainen perhoslaji. Siitä tunnetaan kolme alalajia, ja se on levinnyt suurimpaan osaan Eurooppaa sekä Venäjälle. Laji on kuitenkin taantunut tai uhanalainen suurimmassa osassa elinaluettaan. Yksivuotinen perhonen elää soilla tai muilla avoimilla alueilla ja sen toukat käyttävät ravinnokseen matalia varpukasveja.
Koko ja ulkonäkö
Luumittarin etusiivet ovat väriltään oljenkeltaiset tai kellanvalkoiset ja sen takasiivet ovat etusiipiä vaaleammat. Siivet ovat muodoltaan suipot ja niiden kärkiväli on keskimäärin 27–33 mm. Lajin etusiivissä kulkee kärjen läheltä takaviistoon suora viiva, joka on väriltään violettiin tai punaiseen vivahtava. Koirailla viiva on usein siiven ulkoreunan suuntaan varjostunut. Takasiipien keskellä kulkee heikosti näkyvä, varjomainen tumma kaarijuova ja siiven keskellä on yhtä tumma keskipiste. Perhosen siivissä on myös usein tummanruskeita pieniä pisteitä, naarailla enemmän kuin koirailla. Koiraan tuntosarvet ovat kampamaiset, kun taas naaraan tuntosarvet ovat suorat.[2][4][5]
Nimialalajista poiketen pohjoisen A. g. fenica -alalajin siipien pohjaväri on A. g. gilvaria -nimialalajia huomattavasti vaaleampi, luun tai kermanvalkoinen. Irlantilainen alalaji A. g. burrensis on väriltään nimialalajia tummempi ja sen takasiiven kaarijuova on myös pidempi.[2][6] Suomesta on Pyhtäältä havaintoja myös tummemmasta, aikaisemmin tuntemattomasta värimuodosta, jota on löydetty 18 yksilöä vuonna 1988.[2][4]
Lajin täysikasvuiset toukat ovat keskimäärin noin kolme senttiä pitkiä, raidallisia ja harmahtavan ruskeita tai okran värisiä. Joskus toukkien kyljessä on nähtävissä vaaleanpunaista väriä. Toukan pää on suhteellisen suuri ja sen perässä on kaksi kartiomaista uloketta. Kulmikkaat, noin millimetrin mittaiset munat ovat puolestaan heti munimisen jälkeen väriltään vaalean vihreitä, mutta ne muuttuvat oljenvärisiksi muutaman päivän kuluessa.[7][8]
Luumittaria muistuttavia lajeja ovat muun muassa samaan sukuun kuuluva Aspitates ochrearia, jolla on luumittaria pyöreämmän muotoiset etusiivet ja selvä pystyviiru etusiiven tyviosassa.[5][6] Lisäksi Suomessa vain kerran tavattu vestaalimittari (Rhodometra sacraria) muistuttaa jonkin verran luumittaria.[5][9] Lisäksi esimerkiksi suolaheinämittarilla, keltasuolaheinämittarilla ja kehnämittarilla on samantapainen viiru etusiivissä, vaikka ne muuten eroavatkin väreiltään ja muilta kuvioiltaan luumittarista.[4]
Levinneisyys
Luumittaria tavataan harvinaisena Portugalista Iberian niemimaalta ja Iso-Britanniasta aina Keski- ja Itä-Eurooppaan sekä Venäjälle asti. Etelässä ja idässä levinneisyysalue ulottuu Väli- ja Mustanmeren kautta Kaukasukselle. Pohjoisessa alue ulottuu Baltian maihin, Suomeen ja Siperiaan, mutta Skandinaviasta laji puuttuu. [2][4][10] Nimialalaji gilvaria esiintyy muun muassa Englannissa ja Walesissa, Suomessa ja Baltian maissa puolestaan esiintyy alalaji fenica. Levinneisyysalueen itäosassa, Keski-Aasiassa ja Siperiassa on alalajin orientaria esiintymiä. Irlannin Claren kreivikunnan alueella tavataan alalajia burrenensis.[2][3][6]
Suomessa laji on harvinainen ja paikoittainen ja sitä tavataan vain maan eteläosissa.[2] Luumittarista on tehty yksittäisiä havaintoja lisäksi Pohjanmaalta ja Suomenselältä.[4] Kerätyn havaintoaineiston perusteella luumittaria on tavattu yhdeksässä Suomen luonnonmaantieteellisessä maakunnassa: Varsinais-Suomessa, Uudellamaalla, Etelä-Karjalassa, Satakunnassa, Etelä- ja Pohjois-Hämeessä, Etelä-Savossa sekä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla.[11]
Uhanalaisuus
Laji on taantunut elinalueellaan monin paikoin. Esimerkiksi Alankomaista laji on ilmoitettu hävinneeksi ja Saksassa laji on luokiteltu harvinaiseksi. Liettuassa puolestaan laji tunnetaan vain kahdelta laajalta suolta maan eteläosasta. Luumittari on luokiteltu maassa erittäin uhanalaiseksi ja sen on arvioitu olevan erittäin herkkä elinympäristöjen muutoksille.[4][10][12] Iso-Britanniassa lajin kanta on pienenemässä ja kanta on pudonnut puoleen vuosien 1985 ja 2009 välillä, pääasiassa edelleen jatkuvan elinympäristöjen tuhoutumisen ja pienten populaatiokokojen vuoksi.[13]
Suomessa laji on sekä vuoden 2000 että sitä edeltäneessä vuoden 1990 uhanalaisuusarvioinnissa luokiteltu silmälläpidettäväksi. Lajia on pidetty Suomessa aina harvinaisena ja paikoittaisena, mutta erityisesti 1970-luvulta alkaen se on kadonnut monilta esiintymisalueiltaan ja vuoden 1988 jälkeen tehtyjen havaintojen määrä on noin puolet aikaisempaa pienempi. Lajin uhanalaisuuden merkittävin syy on arvioinnin mukaan Etelä-Suomen soiden ojitus ja turvetuotanto. Suurimmiksi uhkatekijöiksi on puolestaan ilmoitettu joko lajin pieni kanta tai esiintymisalueiden pieni koko ja vähäisyys. Olemassa olevat kannat ovat Suomessa kuitenkin pääosin vakaita.[1][4][11]
Elinympäristö ja elintavat
Suomessa ja Baltiassa luumittarin elinaluetta ovat aukeat rämeet ja lyhytkortiset nevat sekä yleisesti turvepohjaiset, heinittyneet suoalueet. Muualla lajin elinympäristöjä ovat muun muassa lämpimät ja avoimet rinnealueet ja arot. Iso-Britanniassa lajia esiintyy tyypillisest ruohostoisilla liitukivialueilla ja varsinkin niiden suojaisilla, eteläpuolisilla rinteillä. [2][4][6][7]
Useimmiten aikuiset yksilöt ovat aktiivisimmillaan erityisesti iltapäivisin sekä iltaisin, jolloin ne lentelevät hitaasti ja lepatellen lähellä maan pintaa. Perhoset lähtevät kuitenkin häirittynä ilmaan lepopaikoiltaan heinien seasta myös päivällä, jos ilma on riittävän lämmin.[2][4][6][7] Sopivilla esiintymisalueilla kanta voi olla jopa melko runsas, jolloin yhtä aikaa voi olla lennossa jopa kymmeniä yksilöitä.[4] Lajin lentoaikaa Suomessa on kesäkuun loppu ja heinäkuu, Baltiassa lento ajoittuu heinäkuulle. Iso-Britanniassa ja Keski-Euroopassa laji on lennossa heinä-elokuussa, lentoajan ulottuessa toisinaan syyskuun alkupäiviin asti.[2][3][5][6][7][12]
Naaraat laskevat lentokauden kuluessa munansa myöhään iltapäivällä kuolleiden heinien varsille. Toukat kuoriutuvat lentokauden lopulla ja ne talvehtivat pieninä. Täysikasvuiset toukat koteloituvat kutomansa harvan kotelokehdon sisään joko maahan tai sammalien ja maassa olevien kasvinosien joukkoon. Kotelovaihe ajoittuu Keski-Euroopassa kesä-heinäkuulle.[2][4][6][7][11] Aikuiset yksilöt ovat varsin paikkauskollisia, eivätkä ne useinkaan lennä elinympäristönsä ulkopuolelle. Joskus ne kuitenkin jättäytyvät tuulen kuljetettavaksi, jolloin ne voivat päätyä avoimilla paikoilla kauas ja vieraaseen elinympäristöön.[4]
Suomessa luumittarin toukat käyttävät suokukkaa ravintonaan. Kasvatusolosuhteissa toukkien tiedetään syöneen myös muita suokasveja, kuten variksenmarjaa, muurainta, ja juolukkaa.[2][4] Iso-Britanniassa ja Keski-Euroopassa toukkien ravintokasveja ovat erilaiset hanhikit ja ajuruohot, kuten kangasajuruoho ja suikerohanhikki. Muita ravintokasveja ovat muun muassa siankärsämö, nurmimailanen, orvontädyke, keltamaite, ahopellava ja palsternakka.[6][7]
Lähteet
- Larry Huldén (toim.): Suomen suurperhosatlas. Helsinki: Suomen Perhostutkijain Seura & Luonnontieteellinen keskusmuseo, 2000. ISBN 951-98525-0-6.
- Kauri Mikkola, Ilkka Jalas & Osmo Peltonen: Suomen perhoset - Mittarit 2. Hanko: Suomen Perhostutkijain Seura, 1989. ISBN 951-9221-23-9.
- Bernard Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles. Hong Kong: Viking, 1984. ISBN 0-670-80354-5.
- Päivö Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset. Ympäristöopas 22. Helsinki: Suomen ympäristökeskus & Suomen Perhostutkijain Seura, 1997. ISBN 952-11-0595-X.
Viitteet
- ↑ a b Silmälläpidettävät perhoset 15.10.2001. ymparisto.fi: Suomen ympäristökeskus. Viitattu 30.8.2010.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Mikkola ym: Suomen perhoset – Mittarit 2, s. 214
- ↑ a b c Ian Kimber: 1967 Straw Belle Aspitates gilvaria ukmoths.org.uk. 2010. UKMoths. Viitattu 30.8.2010. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m Somerma: Suomen uhanalaiset perhoset, s. 56–57
- ↑ a b c d Strogele spanner (Aspitates gilvaria) Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
- ↑ a b c d e f g h Skinner: Colour Identification Guide to Moths of the British Isles, s. 66
- ↑ a b c d e f Straw Belle Aspitates gilvaria (pdf) Butterfly Conservation. Viitattu 29.9.2010. (englanniksi)
- ↑ Strogele spanner (Aspitates gilvaria) - De rups Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
- ↑ Pertti Pakkanen: Rhodometra sacraria (Linnaeus, 1767) dlc.fi. 8.2.2006. Viitattu 29.9.2010.
- ↑ a b Strogele spanner (Aspitates gilvaria) - Verspreiding en zeldzaamheid Vlindernet. 10.12.2009. Dutch Butterfly Conservation (De Vlinderstichting) & The Working Group Lepidoptera Faunistics (Werkgroep Vlinderfaunistiek). Viitattu 29.9.2010. (hollanniksi)
- ↑ a b c Huldén: Suomen suurperhosatlas, s. 154
- ↑ a b Dalius Dapkus: Macrolepidoptera of Lithuanian peatbogs. Norwegian Journal of Entomology, 2001, 48. vsk, nro 1, s. 161–166. Lehden verkkoversio (pdf). (englanniksi)
- ↑ Aspitates gilvaria subsp. gilvaria (Denis & Schiffermüller, 1775) Straw Belle (pdf) (Species pages for 2007 UK BAP priority species) UK Priority Species data collation. 7.7.2009. Joint Nature Conservation Committee. Viitattu 30.9.2010. (englanniksi)
Aiheesta muualla
- Lepiforum: kuvia eri kehitysvaiheista (saksaksi)