Afrikannorsut

• Savanninorsu (Loxodonta africana)
• Metsänorsu (Loxodonta cyclotis)
• Loxodonta adaurora (kuollut sukupuuttoon)

Afrikannorsut (Loxondonta) on suku, joka kuuluu norsujen heimoon. Savanninorsua ja metsänorsua kutsuttiin ennen yhteisnimellä afrikannorsu, mutta ne on todettu nykyään omiksi lajeikseen. Afrikannorsut ovat suurimmat maalla elävistä nisäkkäistä. Norsut ovat myös ainoita nisäkkäitä, jotka eivät osaa hyppiä.

Pintatietoa afrikannorsusta

Afrikannorsu eroaa ulkoapäin intiannorsusta korvien ja syöksyhampaiden perusteella. Afrikannorsuilla on suuret korvat, jotka viilentävät sitä kuumina päivinä. Lisäksi afrikannorsujen lajissa sekä naaraille että uroksille kasvavat syöksyhampaat, jotka saattavat venyä jopa 2,5 metrisiksi.

Norsut liikkuvat mielellään hämärässä ja öisin. Päivällä ne hakeutuvat yleensä varjoon tai kylpevät mudassa viilentääkseen itseään ja heittävät hiekkaa päälleen. Urosnorsut ovat keskimäärin 3,2 metriä korkeita, mutta suurin koskaan mitattu norsu saavutti perästi neljän metrin säkäkorkeuden. Afrikannorsunaaras painaa suunnilleen 3000 kg, sen on säkäkorkeudeltaan noin 2,7 m ja pituus suunnilleen 5,4-6,9 m. Uros taas saattaa painaa kuusi tonnia ja olla pituudeltaan 6-8 metrinen.

Norsujen ainoa luontainen vihollinen on ihminen.

Tuntomerkit ja biologia

Afrikannorsu. Huomaa litteä otsa, suuret korvat ja kovera keskiselkä.

Afrikannorsuilla on litteä otsa, valtavat korvat ja useimmiten kovera keskiselkä. Kärsänpäässä on sormimainen lisäki ylä- ja alareunassa. Kaviokynsiä on tavallisesti etujalassa neljästä viiteen ja takajalassa kolme.

Afrikannorsu on kehittynyt kasvissyöjäksi ja sekä sen hampaat, että suolisto soveltuvat tähän erinomaisesti. Hampaat ovat litteämmät kuin lihansyöjillä ja ne soveltuvat hyvin sitkeiden kasvien jauhamiseen. Suolisto taas on pitkä, kun lihansyöjillä se on lyhyt. Näin kasvisravinto ehtii sulaa suolistossa. Afrikannorsua läheisin elossa oleva suku ovat intiannorsut. Seuraavaksi lähin ryhmä norsuja ovat kavio- ja sorkkaeläimet sekä valaat, mutta näiden lajien kehityslinjat erosivat toisistaan jo kymmeniä miljoonia vuosia sitten.

Biologit pitävät norsuja poikkeuksellisen älykkäinä eläiminä ja niiden aivot ovatkin tavallista monimutkaisemmat. Norsuilla on hyvä muisti ja laumoje njohtajat saattavat muistaa lapsuudessa kulkemansa reitit ja vesistöjen sijainnit, vaikka viime käynnistä olisikin kulunut jo vuosikymmeniä. Onkin olemassa sanonta, jonka mukaan "norsu ei koskaan unohda", mutta tätä ei ole koskaan onnistuttu todistamaan.

Kanta

Vielä puoli vuosisataa sitten Afrikassa oli luonnonvaraisena noin viisi miljoonaa yksilöä, mutta 1970- ja 80-lukujen norsunluukauppa sai kannan romahtamaan dramaattisesti. Miljoonia yksilöitä teurastettuiin syöksyhampaiden takia, kunnes 1989 astui voimaan kansainvälinen norsunluun vientikielto. Tuolloin afrikannorsujen kanta oli kutistunut suunnilleen puoleen miljoonaan yksilöön. Suojeltuja norsuja kuitenkin metsästettiin yhä, tosin norsunluun kysyntä oli vähentynyt huomattavasti länsimaissa. Japanissa kysyntä sen sijaan pysyi kovana ja jotkut ryhtyivät hyödyntämään tätä rikkoen kansainvälisiä sopimuksia. Nämä salametsästäjät ovatkin nykyään yksi norsujen pahimpia huolia elinympäristön muutoksien ohella.

Huolimatta norsunluun vientikiellosta ei kanta ole taantunut kovinkaan paljon. Nykyään luonnossa tavataan arviolta 400 000-660 000 afrikannorsua [1]. Norsukantaa on yritetty saada kasvamaan erilaisilla luonnonsuojeluhankkeilla, mutta monet niistä ovat epäonnistuneet, sillä niissä ei ole otettu huomioon paikallisen väestön tarpeita. Yksi onnistuneimmista hankkeista on 4 200 km² laajuinen Dzanga-Sanghan kansallispuisto, joka lukeutuu Keski-Afrikan viimeisiin alueisiin, joissa kasvaa luonnontilassa olevaa trooppista metsää. Alue tunnetaan poikkeuksellisen monipuolisesta ja runsaasta eläimistöstään, mutta pääpaino on kuitenkin norsujen suojelussa.

Elinalueet

Afrikannorsuja tavattiin aikanaan koko Afrikan mantereella lukuun ottamatta aavikkoalueita. Nykyään niitä esiintyy hajanaisesti Saharan etelänpuolisilla alueilla lukuunottamatta aavikkoja (kuten Kalaharia). Afrikannorsuja on kahta lajia (metsä- ja savanninorsut) joiden esiintymisalueet vaihtelevat.

Jakautuminen valtioittain

Jakauma perustuu arvioon, jonka mukaan afrikannorsuja olisi luonnonvaraisena n. 550 000 yksilöä.

• Tansania n. 98 000 norsua
• Botswana n. 90 000 norsua
• Kongo n. 83 500 norsua
• Gabon n. 82 000 norsua
• Zimbabwe n. 81 000 norsua
• Sambia n. 33 000 norsua
• Kenia n. 25 000 norsua
• Namibia n. 12 000 norsua
• Kamerun n. 10 700 norsua
• Etelä-Afrikka n. 10 000 norsua
• Angola n. 8 000 norsua
• Keski-Afrikka n. 4 300 norsua
• Etiopia n. 2 400 norsua

Lisäksi 17 muussa Afrikan valtiossa on kussakin alle 2000 norsua.

Uhat

Työstettyä norsunluuta. Länsimaalaisten rikkaiden ja hallitsijoiden kysyntä norsunluulle saivat aikanaan monet ryhtymään metsästäjiksi. Nykyään norsunluukaupan kielto on muuttanut tilannetta ja luuta hankkivat enää laittomat salametsästäjät. Kysyntä on kuitenkin edelleen korkeaa Japanissa.

Nykyään pahimmat norsuihin kohdistuvat uhat ovat salametsästäjät ja elinalueiden muutokset. Afrikan väkiluvun kasvaessa tarvitaan yhä enemmän maatalousmaata. Uusien peltojen raivaus pienentää norsujen asuinalueita ja eristää niitä muista alueista. Norsut joutuvat tekemään yhä pidempiä vaelluksia, jotka saattavat koitua norsujen kohtaloksi.

Norsujen suurempaa suojelua vaaditaan eniten rikkaissa teollisuusmaissa, mutta paikallisväestölle asia ei ole yhtä yksinkertainen. He näkevät norsunluun ja -lihan arvokkaana tulonlähteenä. Lisäksi moni on rakentanut tulevaisuutensa juuri peltojen varaan, eivätkä he juuri pidä pelloille ajoittain ryöstlretkiä tekevistä norsuista.

Afrikannorsuja oli 1800-luvun alussa vielä n. 27 miljoonaa [2], mutta tuliaseiden yleistyessä norsukanta pieneni pienenemistään ja oli jo lähellä sukupuuttoakin.

Suojelu

Norsut vaativat suojelua, sillä ne ovat uhanalaisia. Norsuja on otettu kansallispuistoihin, joista merkittävimpiä ovat mm. Dzanga-Sangha Keski-Afrikan tasavallassa ja Hwangen kansallispuisto Zimbabwessa. Norsujen suojelu luonnonsuojelualueiden ulkopuolella on ongelmallista ja salametsästäjien vahtiminen vaikeaa. Vaikka norsuja pyritään tarkkailemaan, ei kaikkia yksilöitä voida mitenkään valvoa ympärivuorakautisesti. Norsukantojen hupeneminen on saatu pysäytettyä, mutta kanta ei ota elpyäkseen.

Täysikasvuinen afrikannorsu, joka on välttynyt salametsästäjien luodeilta ja osittain myös elinympäristöjen menetykseltä.

Eri maiden on ollut vaikea päästä yhteisymmärrykseen norsujen suojelemisesta, koska norsukantojen tila vaihtelee huomattavan paljon eri valtioiden alueilla. Eräissä maissa kannatetaan norsunluun valvottua kauppaa ja luonnollisesti kuolleista norsuista hankittujen luiden myymistä suojelutarkoituksessa, mutta toiset maat vastustavat tällaista kauppaa hyvin ankarasti. Myös tietyillä alueilla norsukanta on kasvanut sangen suureksi ja vähentänyt muiden eläinten (kuten kirahvien) määrää, joten norsukantaa on pienennetty, mikä tietenkin herättää erimielisyyttä eri maissa. Etelä-Afrikka, Namibia, Zimbabwe ja Botswana ovat esittäneet, että norsunluun rajoitettu kauppa sallittaisiin [3], mutta ehdotus ei ole ainakaan vielä toteutunut.

Ihminen on muuttanut suurimman osan Afrikan mantereetsa pysyvästi norsuille elinkelvottomaksi. Suojelun suurimpiin haasteisiin lukeutuvat väestönkasvu, salametsästys ja aavikoituminen, joka uhkaa etenkin peinten kansallispuistojen populaatioita.

Norsukannan pienentymisestä nykyiseen tilaansa voidaan syyttää paljolti norsunluuteollisuudesta. Arvioidaan, että nykyäänkin markkinoilla olevasta norsunluusta 80% on hankittu laittomasti. Vuoden 1800-luvun lopun norsunluun kauppaamista rajoittavat sopimukset olivat ensimmäiset edistysaskeleet norsujen suojelemisessa. Lainsäädännön muutosten lisäksi ensimmäisen maailmansodan jälkeinen norsunluun hintojen putoaminen ja kysynnän väheneminen olivat norsujen suojelun kannalta hyvin myönteisiä tapahtumia.

1970-luvun alussa alkanut massiivinen norsunluun myynti kuitenkin muutti tilannetta paljon ja kanta putosi miljoonia yksilöitä, kunnes 1989 kiellettiin norsunluun myynti. Tämä kielto oli yksi suurimmista edistysaskelista norsujen suojelemisessa. Norsuja tapetaan kuitenkin edelleen salassa, jotta Kauko-Idän laittomat markkinat saataisiin tyydytetyiksi.

Ravinto

Afrikannorsu syömässä.

Täysikasvuinen afrikannorsu tarvitsee ravinnokseen n. 10 tonnia kasveja joka kuukausi, eli yli 300 kiloa päivässä. Norsujen pääasiallisena ravintonaan heinää, pensaiden lehtiä, hedelmiä sekä puiden kuorta, lehtiä ja oksia. Lisäksi ne aterioivat usein myös vesiheinää vesistöjen lähistöllä tai uidessaan. Norsujen ravinto vaihtelee niiden elinympäristön mukaan. Esimerkiksi kahdesta lajista pienempi ja tummempi metsänorsu (L.a. cyclotis) elää trooppisella sademetsävyöhykkeellä ja hankki ravintonsa sieltä, kun taas isompi ja vaaleampi savanninorsu (L.a. africanus) elää laajemmalla ja monimuotisemmalla alueella. Ravintoa etsiessään norsut saattavat päätyä tekemään ryöstöretken pelloille, mikä mutkistaa norsujen ja ihmisten välistä suhdetta jo entisestään.

Lauma ja elämä

Afrikannorsu voi elää jopa 70-vuotiaaksi ja naaras saavuttaa sukukypsyyden kymmenen vuoden iässä ja ovat hedelmällisiä vielä jopa 55-60-vuotiaina. Urosnorsut saavat omia jälkeläisiään suunnilleen parikymppisinä. Norsun kantoaika on hyvin pitkä (22 kuukautta) ja tavallisesti naaralle syntyy yksi poikanen 2,5-9 vuoden välein. Naaras imettää pikasta n. kaksi vuotta, mutta uros jättää lauman vasta kymmenen ikävuoden tienoilla. Aikuista norsua ei uhkaa mikään muu kuin ihminen, mutta vastasyntynyt norsu voi jäädä petoeläinten saaliiksi. Koko lauma osallistuukin keskenkasvuisien suojeluun, mikäli paikalle ilmaantuu petoja.

Afrikannorsujen muodostama lauma. Tavallisesti laumaan kuulu n. 20-30 jäsentä, mutta joskus yksittäiset laumat saattavat liittoutua jopa 70 jäsenen "klaaniksi", jota vanha matriarkka johtaa. Norsujen on myös nähty kulkevan yli sadan yksilön laumoissa, mutta tätä tapahtuu yleensä vain poikkeuksellisien olosuhteiden (kuten kuivuuden tai ihmisen toiminnan) vallitessa.

Norsut ovat hyvin sosiaalisia eläimiä ja ne surevat laumansa jäsenen kuolemaa. Naaraat elävät n. 20-30 yksilön laumoissa, joita johtaa vanhin naaras eli matriarkka. Kasvaessaan naarasnorsu jää äitinsä laumaan, mutta urosnorsu lähtee laumasta ja liittyy eräänlaiseen muutaman uroksen muodostamaan pienempään laumaan.

Afrikannorsu ja ihmiset

Afrikannorsujen ja ihmisten suhde on sangen monimutkainen. Monet järjestöt (kuten WWF) ja valtiot pyrkivät säilyttämään lajin elossa ja välttää sukupuuton. Toisaalta paikalliset asukkaat eivät todellakaan pidä norsujen satunnaisesta tavasta ryöstellä peltoa, jolloin ne sekä syövät että tallovat ison osan sadosta.

Paikalliset asukkaat ovat oppineet kouluttamaan norsuja ja käyttämään niitä työjuhtina raskaissa tehtävissä, joihin voimakkaat norsut sopivat hyvin. Norsuja saatetaan myös koristella ja esitellä paraateissa.

Fresko, joka esittää Hannibalia sotanorsunsa selässä.

Afrikannorsut ovat myös nähtävyyksiä ja turisteille järjestetäänkin maksullisia kierroksia näiden eksoottisten eläinten pariin. Turismista saadut hyvät rahat ovat omalta osaltaan vauhdittaneet norsujen suojelua.

Norsujen suurta voimaa on aikojen saatossa hyödynnetty muussakin kuin vain rauhanomaisessa työssä. Karthagolaisten päällikkö Hannibal keksi kouluttaa itselleen 37 sotanorsun joukon, jonka hän vei vaivalloisesti yli Alppien Rooman valtakunnan vastukseksi. Sotanorsut herättivät suurta pelkoa ja karthagolaisten tieltä paenneet roomalaiset kertoivat huhuja "kauhistuttavista talonkokoisista eläimistä". Hannibal ei ollut kuitenkaan ensimmäinen, joka oli hyödyntänyt norsujen voimaa sodassa, sillä muinaiset intialaiset olivat käyttäneet intiannorsuja aikaisemmin sotakoneinaan. Hannibal oli kylläkin ensimmäinen afrikannorsuja sotilaallisesti hyödyntänyt.

Lähteet

• WWF [4]
• oppi.edu.ouka.fi/afrikannorsu.[5]