Titan IV

Kohteesta Wikipedia
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Titan IV
Cassini-Huygens-luotaimen laukaissut Titan IVB laukaisualustalla lokakuussa 1997.
Cassini-Huygens-luotaimen laukaissut Titan IVB laukaisualustalla lokakuussa 1997.
Valmistaja Martin Marietta
Lockheed Martin
Alkuperäismaa Yhdysvaltain lippu Yhdysvallat
Rakettiperhe Titan
Mitat
Halkaisija 3,05 m
Vaiheita 3–4
Laukaisuhistoria
Status poistettu käytöstä
Laukaisupaikat CCAFS SLC-40
CCAFS SLC-41
VAFB SLC-4E
Laukaisut 39
Onnistuneita 35
Epäonnistuneita 4
Ensimmäinen lento IVA: 14. kesäkuuta 1989
IVB: 23. helmikuuta 1997
Viimeinen lento IVA:
IVB: 19. lokakuuta 2005

Titan IV oli yhdysvaltalainen Titan-rakettiperheeseen kuulunut raskas kertakäyttöinen kantoraketti, jonka suunnitteli Martin Marietta, ja jota operoi Yhdysvaltain ilmavoimat.

Titan IV:n suunnittelu käynnistyi 1980-luvun alulla, ja sen kaavailtiin alkuun täydentävän vain käyttöön otettavana olleen avaruussukkulan laukaisukapasiteettia. Varhaisissa visioissa Titan IV:n arvioitiin lentävän vain noin kymmenen kertaa ennen Yhdysvaltain valtionhallinnon hyötykuormien siirtämistä laukaistavaksi vain avaruussukkulaa käyttäen. Titan IV:ää oli tarkoitus käyttää vain Floridasta laukaistaviin raskaisiin hyötykuormiin, jotka vaatisivat kolmantena vaiheena Centaur-rakettivaihetta. Tilanne muuttui kuitenkin Challenger-sukkulan tuhoon vuonna 1986 johtaneen onnettomuuden ja samoihin aikoihin epäonnistuneiden Titan 34D -laukaisujen jälkimainingeissa. Titan IV -ohjelmaa laajennettiin ilmavoimien ja puolustusministeriön esityksestä uusilla laukaisuilla, minkä lisäksi raketista kehitettiin kevyemmät Inertial Upper Stage (IUS) -rakettivaiheetta käyttänyt ja ilman kolmatta rakettivaihetta laukaistu versio.

Titan IV:n laukaisut käynnistyivät kesäkuussa 1989, jolloin alkuperäisestä raketista oli suunnittelilla jo paranneltu malli. Titan IVB -nimen saaneessa raketissa oli kokonaan uudet, suorituskykyisemmät boosterimoottorit, jatkettu ensimmäinen nesteajoainetta käyttänyt vaihe ja päivitetty avioniikka. Uusi versio laukaistiin ensikertaa helmikuussa 1997, ja Titan IVA:ksi nimetyn edeltäjän lennot päättyivät seuraavan vuoden elokuussa. Viimeinen Titan IVB laukaistiin Vandenbergin lentotukikohdasta lokakuussa 2005. Titan IV:n laukaisukohtaiset kustannukset olivat korkeat, noin 411 miljoonaa dollaria. Sen korvasivat EELV-laukaisuohjelman myötä kehitetyt halvemmat Atlas V- ja Delta IV -kantoraketit. Titan IV jäi 1950-luvulta lähtöisin olleen rakettiperheensä viimeiseksi edustajaksi.

Titan IV oli konfiguraatiosta riippuen 3–4–vaiheinen kantoraketti. Boosterivaiheena oli kaksi kiinteäajoaineista boosteria. Ensimmäisen ja toisen vaiheen ajoaineena oli hypergolinen typpitetraoksidiaerozine 50 -yhdistelmä. Kolmantena vaiheena voitiin käyttää suorituskykyisempää kryogeenisiä ajoaineita käyttänyttä Centaur-rakettivaihetta tai kiinteää ajoainetta käyttänyttä Inertial Upper Stagea (IUS). Raketin IVA- ja IVB-päämallit jaoteltiin eri vaihe- ja laukaisupaikkayhdistelmien mukaan viiteen eri valmistusversioon. Laukaisupaikkoina olivat Floridan Cape Canaveral Air Force Stationin laukaisukompleksit 40 ja 41, sekä Kalifornian Vandenbergin lentotukikohdan laukaisukompleksi 4E. Floridan alustoja käytettiin laajaan kirjoon erilaisia kiertoratoja, kun Vandenbergista laukaistiin pääasiassa polaariradoille suunnanneita sotilassatelliitteja.

Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen sukkulalaukaisu STS-1. Avaruussukkulan kaavailtiin korvaavan muut yhdysvaltalaiset kantoraketit.

Titan IV oli jatkoa Titan-rakettiperheelle, joka oli yksi Yhdysvaltojen pitkäaikaisimmista rakettiperheistä. Sen juuret olivat Martin Companyn 1950-luvun puolivälin jälkeen kehittämissä Titan I- ja Titan IIICBM-ohjuksissa, joiden pohjalta syntyi myöhemmin merkittävä kantorakettiperhe.[1] Titan III kehitettiin 1960-luvun puolivälissä Gemini-ohjelmassa käytetystä II-mallista[2] lisäämällä rakettiin kiinteää ajoainetta käyttäneet lisämoottorit.[3]

Nasan uudelleenkäytettävän avaruussukkulan lennot käynnistyivät 1980-luvun alulla,[4] ja järjestelmän kaavailtiin täyttävän sekä Nasan että Yhdysvaltain asevoimien laukaisutarpeet. Sukkulan oli tarkoitus korvata kaikki kertakäyttöiset kantoraketit, ja raskaammille sotilashyötykuormille tarkoitetun Titan 34D:n piti olla perheensä viimeinen tuotantomalli.[3] Yhdysvaltain puolustusministeriö alkoi kuitenkin epäillä sukkulaohjelman riittävyyttä 1980-luvun alulla tapahtuneiden viivästysten jälkeen. Järjestelmän ylösajon oli jo lähtökohtaisesti odotettu kestävän vuosia, mitä varten ilmavoimat oli hankkinut laukaisujaan varten Martin Mariettalta Titan 34D -raketteja. Tilatut raketit alkoivat kuitenkin käydä vähiin sukkulan laukaisutahdin jäädessä asetetuista tavoitteista. Ilmavoimat esitti kongressille vaatimuksen uuden kertakäyttöisen kaupallisesti valmistetun kantoraketin (CELV, engl. commercially-procured expendable launch vehicle) kehityksestä maalis-huhtikuussa 1984. Ilmavoimat ja puolustusministeriö kokivat laukaisujärjestelmän tukeutumisen yksin sukkulaan ongelmallisena, sillä yksittäinen onnettomuus voisi näin lamauttaa Yhdysvaltain laukaisukyvyn kohtuuttoman pitkäksi aikaa.[5]

Kongressi oli valmis hyväksymään sukkulan kanssa rinnakkaisen CELV:n kehityksen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, mutta ilmavoimien ehdottamat sopimusratkaisut eivät kelvanneet sille. Ilmavoimat oli siirtänyt CELV:n suunnitteluratkaisuiden määrittämiseen miljoona dollaria tammikuussa 1984. Aihetta koskeva tarjouspyyntö avattiin saman vuoden heinäkuussa, ja siihen vastasivat sekä Convair Atlas- että Martin Marietta Titan-rakettiperheellään. Kilpailuun saatiin vastaus myös Nasalta, vaikka virasto lähtökohtaisesti vastusti ilmavoimien rinnakkaisen laukaisujärjestelmän kehitystä.[5]

Titan IV:n kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nokkakartion aukeamisen testaamista Space Power Facilityn maailman suurimmassa tyhjiökammiossa.

Martin Mariettan Titan 34D7[6] -ehdotus voitti tarjouskilpailun, ja ilmavoimat solmi helmikuussa 1985 yhtiön kanssa 5,1 miljoonan dollarin arvoisen kehityssopimuksen. Lähtösummaltaan vaatimattomaan sopimukseen kuului kuitenkin myös laajat 2,1 miljardin dollarin arvoiset optiot rakettien toimituksista.[5] Uusi raketti oli Titan IIIC- ja Titan 34D -edeltäjiensä tapaan kolmivaiheinen: pohjana oli jatketuilla ajoainesäiliöillä varustettu Titan 34D, jonka aiemmat 5,5-segmenttiset kiinteäajoaineiset boosterit oli korvattu pidennetyillä seitsemänsegmenttisillä. Rakettiin oli lisätty myös toiseksi vaiheeksi Centaur G -rakettivaihe. Tavoitteena oli saavuttaa noin 4 500 kilogramman hyötykuorma geosynkroniselle kiertoradalle.[5] 34D-7-työnimi juonsi juurensa jatketuista boostereista, jotka oli alun perin kehitetty Titan IIIM -versiota varten.[6] Versiota oli kaavailtu sotilasavaruusasemien laukaisuun tähdänneen MOL-ohjelman kantoraketiksi, mutta raketti ei koskaan toteutunut ohjelman peruunnuttua vuonna 1969.[7]

Martin Marietta oli Titan IV -hankkeen pääurakoitsija ja valmisti raketin ensimmäisen ja toisen vaiheen. Se vastasi myös laukaisukompleksien käyttöönotosta ja ylläpidosta sekä hoiti raketin loppukokoonpanon, hyötykuorman integroinnin ja laukaisutoimet. Yhtiöllä oli lisäksi joukko alihankkijoita, joista merkittävimmät olivat nesterakettimoottoreita toimittanut Aerojet, kiinteän ajoaineen moottoreita toimittanut United Technologiesin Chemical Systems Division (CSD), Centaur-rakettivaiheen valmistaja General Dynamics Space Systems, nokkakartion valmistaja McDonnell Douglas sekä avioniikka- ja instrumentaatiotoimittajat Delco System Operations, SCI Systems ja Cincinnati Electric Corporation. Inertial Upper Stagen valmistaja Boeing Aerospace Operations aiemmin mainittujen alihankkijoiden sijaan oli yhtenä Titan IV -hankkeen pääurakoitsijoista ja oli näin ollen hierarkiassa samalla tasolla Martin Mariettan kanssa.[8] Nokkakartion aukeamista testattiin vuonna 1990 Nasan Glenn Research Centerin Space Power Facilityn maailman suurimmassa tyhjiökammiossa.[9]

Vuosien 1985–1986 onnettomuudet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titan 34D -laukaisut oli jouduttu keskeyttämään elokuussa 1985 tapahtuneen epäonnistuneen laukaisun seurauksena. Onnettomuutta seurasi avaruussukkula Challengerin onnettomuus tammikuussa 1986. Saman vuoden huhtikuussa tapahtui vielä yksi epäonnistunut Titan 34D -laukaisu, jonka jälkimainingeissa koko Titan 34D -kalusto asetettiin laukaisukieltoon tutkimusten ajaksi.[5] Avaruussukkulan laukaisutauko venyi vuosien mittaiseksi seuraavan, sillä seuraava laukaisu oli vasta syyskuussa 1988.[10]

Yhdysvaltain ilmavoimaministeri Edward C. Aldridge Jr. esitteli vuoden 1986 epäonnistumisten jälkimainingeissa ilmavoimien vision useista toisistaan riippumattomista kantoraketeista koostuvasta laukaisujärjestelmästä. Ilmavoimat oli suunnitellut ennen vuotta 1986 esimerkiksi hankkivansa vain noin kymmenen Titan IV:ää, joita oli tarkoitus laukaista Cape Canaveral Air Force Stationin laukaisualustoilta kahden raketin vuositahtia lokakuusta 1988 alkaen. Uusien Titan IV -rakettien lisäksi suunnitelmissa oli ollut käyttää loppuun aiemmin toimitetut Atlas-, Titan 34D- ja Titan II -raketit. Uusi suunnitelma käsitti Titan II- ja Titan IV -laukaisuohjelmien laajentamisen ja uuden keskiraskaan kantoraketin kehittämisen. Suunnitelma sai kongressin ja presidentti Reaganin hallinnon hyväksynnän ja aloitti käytännössä uuden aikakauden Yhdysvaltain avaruuslainsäädännössä.[5] Kaupalliset- ja sotilashyötykuormat sekä Centaur-rakettivaiheen käyttöä vaativat korkeaenergisille radoille suuntaavat avaruusluotaimet siirrettiin sukkulasta muihin kantoraketteihin. Vandenbergin lentotukikohtaan alettiin rakentaa uutta Titan-laukaisualustaa suuren inklinaation radoille meneviä laukaisuja varten.[3] Ilmavoimat tilasi vuoden 1986 tapahtumien jälkimainingeissa 13 uutta Titan IV:ää 1,6 miljardilla dollarilla Martin Mariettalta.[11] Tilaus laajeni lopulta kaikkiaan 41 Titan IV -kantorakettiin.[3]

Laukaisut käynnistyvät[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ensimmäinen Titan IV nousee kompleksi 41:ltä kesäkuussa 1989.

Ensimmäinen Titan IV -laukaisu tapahtui 14. kesäkuuta 1989, kun Inertial Upper Stage (IUS) -rakettivaiheella varustettu Titan 402A -konfiguraation raketti laukaisi Yhdysvaltain asevoimien DSP-14-ennakkovaroitussatelliitin Cape Canaveral Air Force Stationin laukaisukompleksi 41:ltä.[12]

Viisi vuosina 1990–1993 tehtyä Titan IV -laukaisua sujuivat ongelmitta. Pääosa laukaisuista tehtiin ilman kolmatta rakettivaihetta, ja vain yhdellä käytettiin kolmatta IUS-vaihetta. Hyötykuormina oli erilaisia Yhdysvaltain valtiohallinnon tiedustelusatelliitteja.[13]

Kryogeenista Centaur-rakettivaihetta kolmantena vaiheenaan käyttävien Titan IV -rakettien laukaisuvalmistelut käynnistyivät 1990-luvun ensimmäisinä vuosina, mutta niitä hidasti Altas I / Centaur -yhdistelmälle vuosina 1991 ja 1992 sattuneet onnettomuudet, jotka aiheuttivat epäilyjä Centaurin luotettavuuteen liittyen. Onnettomuuksien jälkeen Martin Marietta purki heinäkuussa 1992 Titan IV -kantoraketin vaiheet erilleen, kun raketti oli odottanut koottuna laukaisualustalla yli vuoden. Vuoden 1992 Atlas-onnettomuuden tutkinta johti muutoksiin Centaurissa, mikä viivästytti ensimmäistä Titan IV / Centaur -laukaisua kesään 1993. Viivästys tarkoitti myös toisen, kesällä 1992 kootun, Titan IV -raketin purkamista. Laukaisualustalla koottuna odottanut raketti purettiin helmikuussa 1993. Kompleksi 41:lle siirrettiin ja koottiin vielä kolmas Titan IV / Centaur, joka sekin jouduttiin lopulta purkamaan edeltäjiensä tapaan. Ensimmäinen Centaur-vaiheella varustettu raketti laukaistiin lopulta vasta 7. helmikuuta 1994. Onnistuneen lennon hyötykuormana oli Milstar-tietoliikennesatelliitti.[13]

Titan IVB[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cassini-Huygens -laukaisun valmistelut käynnissä keväällä 1997. Kuvissa vasemmalta oikealle:
  • Titan IV:n nesteajoinetta käyttävät 1. ja 2. vaihe sekä boosterit koottuna LC-40:llä.
  • Centaur-vaihetta kiinnitetään kantorakettiin.

Uuden Titan IV:n jatkokehitysmahdollisuuksia selvitettiin jo ennen raketin kesäkuun 1989 ensilentoa. Yhdysvaltain ilmavoimat oli tehnyt Hercules Aerospacen kanssa sopimuksen päivitettyjen boosterien kehityksestä Titan IIIC -mallista saakka käytössä olleiden UA120-boosterien tilalle lokakuussa 1987. SRMU-mallinimellä (engl. Solid Rocket Motor Upgrade) tunnetut boosterit valmistettiin uudella ajoaineseoksella, ja niissä käytettiin uutta hiilikuitukomposiittirunkoa. Boosterien suuttimet olivat aiemmista poiketen gimbaaliohjattavat. Uudet moottorit koottiin luotettavuuden parantamiseksi vain kolmesta segmentistä, kun aiemmat UA1207-moottorit oli koottu seitsemästä. Moottorit kasvattivat raketin hyötykuormaa tietyille radoille jopa 25 prosentilla, mutta koostuivat samalla pienemmästä määrästä rakenneosia, mikä lisäsi niiden luotettavuutta.[6] IVB-mallin kehitys käynnistyi varsinaisesti vuonna 1989 tehdyillä hankintasopimuksilla.[2]

Rakettiin kehitettiin ohjelmoitava hallintajärjestelmä laukaisua edeltävää maaoperointia varten, ja asennonsäätöjärjestelmä päivitettiin Honeywellin valmistamilla keveämmillä ja tarkemmilla gyroskoopeilla. Hyötykuormissa käytetyt mekaaniset ja sähköiset rajapinnat standardoitiin. Kantoraketin juurihyötykuormarajapintaan voitiin kiinnittää erilaisia hyötykuormia adapterien avulla. Tuotantoprosesseja uudistettiin ”tehtaalta laukaisuun” (engl. ”factory-to-launch”) ajattelumallilla, jossa tavoitteena oli minimoida laukaisupaikalla tapahtuva kokoonpano ja siihen liittyvät ongelmat.[6] Boosterien kokoonpano eriytettiin uusiin niille varattuihin toimipaikkoihin Cape Canaveralin ja Vandenbergin lentotukikohdissa, mikä poisti tarpeen kokoonpanossa käytetylle toiselle työvuorolle ja nopeutti Titan IVB:n kokonaisprosessointiaikaa Cape Canaveralissa 43 päivään ja Vandenbergissä 134 päivään.[2]

Uusien boosterimoottorien kehitys viivästyi tuotanto-onglemien ja testauksessa sattuneiden onnettomuuksien seurauksena. Ensimmäisissä tuotantolinjalta valmistuneissa moottoreissa oli havaittu komposiittirakenteen delaminoitumista. Ongelma saatiin kuitenkin korjattua, ja kehitysohjelmassa päästiin siirtymään koekäyttövaiheeseen. Ensimmäistä koemoottoria oltiin kokoamassa Edwardsin lentotukikohdassa, kun sen segmenttien pinoamisessa käytetyn nosturin vastapaino irtosi aiheuttaen nosturin romahtamisen ja yhden työntekijän kuoleman. Nosturin rakenteet törmäsivät romahtaessaan boosteriin ja saivat yhden sen segmenteistä syttymään tuleen. Onnettomuuden seurauksena aloitettiin tutkinta, jonka läpivienti viivästytti kehitysohjelmaa entisestään.[14]

Toinen moottori päästiin kokoamaan Edwardsissa tutkinnan päätyttyä. Kokoonpano sujui tällä kertaa suuremmitta ongelmitta, ja moottori saatiin valmiiksi maakoekäyttöä varten. Ensimmäinen koekäyttö päättyi kuitenkin koko boosterimoottorin tuhonneeseen räjähdykseen. Onnettomuutta seuranneessa tutkinnassa havaittiin, että moottorissa oli merkittävä suunnitteluvirhe, minkä seurauksena ensimmäinen maakoekäyttö oli päättynyt räjähdykseen, vaikka koemoottori itsessään oli valmistettu oikein. Boosterimoottorit päädyttiin tutkinnan seurauksena suunnittelemaan merkittäviltä osin uudelleen, mikä edelleen viivästytti ohjelmaa.[14] Uudelleensuunniteltuja moottoreita testattiin lopulta kaikkiaan viidessä maakoekäytössä vuonna 1993.[2]

Titan IVA-laukaisut jatkuivat IVB-mallin kehityksessä kohdatuista vaikeuksista huolimatta. Ongelmien aiheuttamien viivästysten seurauksena ilmavoimat suunnitteli siirtävänsä osan IVB-mallilla laukaistavaksi kaavailluista hyötykuormista jo käytössä olevalle IVA:lle. Vanhan mallin boosterimoottoreita valmistaneelle CSD:lle tehtiin lisälaukaisut kattava jatkotilaus IVA-mallin boostereista, jotka poistuisivat käytöstä IVB-mallin käyttöönoton myötä, minkä seurauksena CSD joutuisi alasajamaan niitä rakentaneen tuotantolinjansa.[14]

Alkuperäinen Titan IV sai päivitetyn IVB-mallin myötä samaa järjestelmää noudattavan mallinimen Titan IVA. Päivitetyn raketin ensilento tapahtui 23. helmikuuta 1997 Cape Canaveral Air Force Stationin laukaisukompleksi 40:ltä. IUS-rakettivaiheella varustettu Titan 402B -konfiguraation raketti laukaisi Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-18-ennakkovaroitussateliitin (USA-130). Raketin toimittaja oli Lockheed Martin,[6] joka oli syntynyt Lockheedin ja Martin Mariettan yritysfuusiossa maaliskuussa 1995.[15]

Boosterin räjähdys elokuussa 1993[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Turvallisuusluokiteltuja hallinnon hyötykuormia kuljettanut Titan IVA K-11 laukaistiin Vandenbergin lentotukikohdan laukaisukompleksi 4E:ltä 2. elokuuta 1993. Laukaisu oli järjestelyiltään poikkeuksellinen, sillä ilmavoimat oli tavastaan poiketen kutsunut mediaa seuraamaan sitä. Laukaisu eteni alkuun normaalisti, mutta päättyi toisen boosterin räjähdykseen 101 sekuntia lentoonlähdön jälkeen.[14]

Onnettomuutta seuranneessa tutkinnassa juurisyyksi selvisi rutiininomaisessa laadunvalvonnassa havaitun vian virheellinen korjaus. Onnettomuuden aiheuttaneessa segmentissä oli havaittu ajoainemassan rakennevika, joka oli pyritty korjaamaan piirakanpalan leikkaamista (engl. ”pie cut”) muistuttavalla menetelmällä, jossa moottorisegmentin viallinen kohta leikattiin pois ja syntynyt leikkaus valettiin täyteen uutta ajoainemassaa. K-11-lennolle myöhemmin päätyneessä segmentissä korjaus oli viety äärimmilleen aiempiin vastaaviin verrattuna: likimain koko ajoainemassa oli korvattu uudella. Segmentti ei kuitenkaan läpäissyt korjauksen jälkeen röntgenkuvauksella tehtyä laadunvalvontaa Cape Canaveralissa, eikä sitä päädytty tällä erää laukaisemaan. Korjattu segmentti lähetettiin myöhemmin Vandenbergin lentotukikohtaan, missä se läpäisi laadunvalvonnan ja koottiin toiseen K-11-lennon boostereista.[14]

Boosterin normaalia laajamittaisempi korjaus ei kuitenkaan johtanut lopulliseen onnettomuuteen. Juurisyyksi paljastui tekemättä jäänyt työvaihe, jossa poisleikatun ja uudelleenvaletun ajoainemassan välinen sauma olisi tiivistetty läpipalamisen estävällä täyteaineella. Täyteaineen puute päästi palokaasut kosketuksiin boosterin ulkoisen metallikuoren kanssa niiden paloajan loppupuolella, mikä johti edelleen koko boosterin räjähtämiseen.[14]

Onnettomuuden taustalla olivat Titan IV-ohjelman toteutuksessa tehdyt rahoitusvalinnat, joissa oli päädytty tuottamaan tarvittavat kantoraketit mahdollisimman alhaisin kustannuksin. Yhdysvaltain puolustushallinnon tilintarkastustoimisto oli ajanut mallia, jossa raketteja valmistavat tuotantolaitokset tekisivät Titan IV-raketit omalla tahdillaan, jolloin laukaisutahtia nopeammin valmistuvat raketit jäisivät odottamaan varastoon, ja tuotantolaitokset voitaisiin ajaa alas tai siirtää toisiin tehtäviin Titan-tuotannon päätyttyä. Ratkaisu oli kustannuksiltaan halvempi hitaampaan, laukaisutahtia vastanneeseen, tuotantotahtiin nähden. Sitä vastustivat kuitenkin raketteja käyttävät ilmavoimat ja tiedusteluvirasto NRO, jotka näkivät toimintamallin merkittävimmäksi ongelmaksi tuotannon alasajoon liittyvän tietotaidon menettämisen, kun ohjelman parissa työskennelleet siirtyisivät muihin tehtäviin ennen tuotettujen kantorakettien laukaisuja. Osaavan henkilökunnan puute oli johtanut useisiin epäonnistuneisiin laukaisuihin edellisellä vuosikymmenellä, eikä K-11 ollut tässä suhteessa poikkeus: vanhanmallisten boosterisegmenttien korjaamiseen perehtynyt työvoima oli jättänyt CSD:n, kun vanhan moottorimallin tuotanto oli päättymässä Titan IVB -version uusien boosterien myötä.[14]

Käytöstä poistuminen ja museokappaleet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viimeinen Titan IV nousee Vandenbergin kompleksi 4E:ltä lokakuussa 2005.

Uuden sukupolven kertakäyttöisten rakettien kehittämiseen tähdännyt EELV-ohjelma (engl. Evolved Expendable Launch System) käynnistyi 1990-luvulla. Pitkäaikaisen Titan-ohjelman päätös tuli uuden ohjelman myötä näköpiiriin, sillä EELV-ohjelman puitteissa kehitetyt uudet kantoraketit olivat huomattavasti halvempia Titan IV:n 411 miljoonan laukaisukohtaisiin kustannuksiin nähden. Titan IV oli myös kokonaisjärjestelyiltään varsin monimutkainen uusiin EELV-raketteihin verrattuna.[3]

Ilmavoimat aloitti uuteen ohjelmaan siirtymisen vuonna 1998, mutta Titan IV pysyi siirtymävaiheen aikana käytössä vielä 2000-vuosikymmenen puoliväliin. Viimeinen uusi Titan IV valmistui Lockheed Martinin Coloradon Denverissä sijaitsevalta tehtaalta huhtikuussa 2002. Jäljellä olevien Titan IV- ja Titan II -laukaisujen pääelementtien valmistus saatiin päätökseen saman vuoden loppuun mennessä, minkä jälkeen Titan-ohjelman tuotantoa ja testauslaitoksia alettiin ajaa alas.[3]

Viimeiset Titan IV -laukaisut tapahtuivat vuonna 2005. Cape Canaveralin viimeinen Titan IV laukaistiin 29. huhtikuuta, ja se vei NRO:n salaisen hyötykuorman kiertoradalle. Vandenbergin viimeinen laukaisu tapahtui 19. lokakuuta, ja se vei toisen NRO:n salaisen hyötykuorman polaarikiertoradalle. Titan-rakettiperheen eri variaatioita laukaistiin niiden yli 50-vuotisen palveluksen aikana 386, joista Titan IV:n eri malleja 39.[16][17]

Titan-ohjelman työt päättyivät merkittävällä osalla henkilökunnasta noin kaksi kuukautta viimeisten laukaisujen jälkeen, joskin osa pysyi töissä vielä seuraavan vuoden puolelle jatkuneissa laitosten alasajo-, purku- ja puhdistustöissä. Laukaisujen päättymisen myötä Lockheed Martin vähensi yhteensä 425 Cape Canaveralissa työskennellyttä henkilöään.[16] Vandenbergissa irtisanomiset koskivat 159 henkilöä ja Lockheed Martinin Denverin tehtaalla 250 henkilöä. Noin 60 prosenttia päättymisen myötä vähennettäväksi määrätystä henkilöstöstä siirtyi kuitenkin uusiin työtehtäviin Lockheed Martinin sisällä.[17] Ohjelman päättyminen vaikutti myös raketin osatoimittajiin, kuten boosterivalmistaja Alliantiin, moottorivalmistaja Aerojetiin ja avioniikkaa valmistaneeseen Honeywelliin. Laukaisujen päättymisen arvioitiin vaikuttavan kaikkiaan 600–700 henkilön työtehtäviin, kun alihankkijat otettiin huomioon.[16]

Oregonin Evergreen Aviation Museumin Titan IV -rakettivaiheet.

Kahden Titan IV -raketin ensimmäiset ja toiset vaiheet päätyivät kahteen yhdysvaltalaiseen ilmailumuseoon. Ensimmäinen on näytillä Yhdysvaltain ilmavoimamuseossa Ohion Wright-Pattersonin lentotukikohdassa ja toinen Evergreen Aviation Museumissa Oregonin McMinnvillessä. Kaksi ylimääräiseksi jäänyttä SRMU-boosteria hävitettiin räjäyttämällä Utah Test and Training Rangella syyskuussa 2006.[18]

Laukaisuprofiili[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titan IVA:n laukaisu käynnistyi kahden kiinteää ajoainetta käyttäneen boosterin sytytyksellä. Titan IVA:n tapauksessa boosterit paloivat 111 sekuntia, ja irtautuivat ensimmäisestä vaiheesta noin kymmenen sekuntia sen käynnistyksen jälkeen. 126,4 sekuntia lennon alun jälkeen (T+126,4 s) ajoittunut vaiheiden irtautuminen tapahtui noin 53 kilometrin korkeudessa. Nestemäistä typpitetraoksidi - aerozine 50 ajoaineyhdistelmää käyttäneen toinen vaihe paloi noin T+116,6 s saakka. Yhdysvaltain itärannikon laukaisuissa toinen vaihe käynnistyi tyypillisesti noin hetkellä T+302,1 s noin 143 kilometrin korkeudessa. Toisen vaiheen poltto kesti noin 222,8 sekuntia, sammuen noin 532,9 sekuntia lennon alun jälkeen. Toisen vaiheen polton päätteeksi hyötykuorma saavutti noin 162 kilometrin korkeuden ja 1 800 kilometrin etäisyyden laukaisupaikasta. Vaiheen irtautumisen jälkeen satelliitti oli noin 148 × 175 km pysäköintiradalla.[10]

Laukaisupaikat[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Cape Canaveral[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

LC-41:n kunnostaminen ja muut infrastruktuurivalmistelut[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ilmavoimat myönsi Martin Mariettalle 56,9 miljoonan dollarin rahoituksen Cape Canaveralin lentotukikohdan pohjoisosassa sijaitsevan Titan-rakettien ITL-alueen (engl. Integrate-Transfer-Launch) uudistamiseen Titan IV -kalustoa varten helmikuussa 1985. Martin Marietta palkkasi rahoituksen turvin noin 50 paikallista alihankkijaa kunnostamaan laukaisukompleksi 41:n liikkuvan huoltotornin (MST, engl. Mobile Service Tower) ja syöttöjohtotornin (UT, engl. Umbilical Tower), sekä muuta ifrastruktuuria. Kunnostustyöt käsittivät muutostöitä muun muassa ITL-alueen rakettien kokoonpanoon käytettyyn VIB-rakennukseen (engl. Vehicle Integration Building) ja boosterien kokoonpanoon käytettyyn SMAB-rakennukseen (engl. Solid Motor Assembly Building). SMABin kunnostustyöt kestivät marraskuulta 1986 kevääseen 1987. VIB:n kunnostaminen ajoittui maalis- ja lokakuun 1987 välille. Rakettien siirtelyyn käytettyjen kuljettimien 1 ja 4 kunnostaminen kesti syyskuulta 1986 pitkälle vuoteen 1988. Liikuteltavan MST:n koekäytöt ajoittuivat loka-marraskuulle 1987, ja saatiin päätökseen seuraavan vuoden huhtikuuhun mennessä, jolloin Martin Marietta luovutti laitteiston ilmavoimien ylläpidettäväksi.[19]

Tammikuussa 1986 alkaneet kompleksi 41:n kunnostustyöt kestivät kokonaisuudessaan vuodelle 1988. Cape Canaveralin Titan IV -laukaisuohjelman ensimmäinen aktivointivaihe saatiin päätökseen saman vuoden kuluessa. Kompleksi 41 tuotti mittavasta kunnostusprojektista huolimatta edelleen työtä – MST:n onglemia ratkottiin vuodelle 1989, ja vastikään kunnostetussa syöttöjohtotornissa (UT) havaittiin korroosiota jo vuonna 1990. Näiden lisäksi Martin Mariettalla ja sen pääalihankkijalla Sauer Constructionilla oli edelleen ratkottavanaan lista pienempiä ongelmia. Ongelmista huolimatta ensimmäiset Titan IV -raketin osat saapuivat kompleksille tammikuussa 1988. Martin Marietta oli samoihin aikoihin alkanut ajaa ITL-alueen toisen laukaisukompleksin (LC-40) muuntamista Titan IV- ja kaupallisille Titan III -raketeille soveltuvaksi.[19]

LC-40:n kunnostaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Yhdysvaltain ilmavoimat teki keväällä 1990 Martin Mariettan kanssa sopimuksen Cape Canaveralin laukaisukompleksi 40 muuntamisesta Titan IV:lle soveltuvaksi. Yhtiö teetti laukaisualustan 100 miljoonaa dollaria maksaneet suunnittelu-, hankita- ja rakennustyöt Bechtel Nationalilla. Projekti käsitti uuden liikkuvan huoltotornin (MST, engl. Mobile Service Tower) ja syöttöjohtotornin (UT, engl. Umbilical Tower) rakentamisen sekä kompleksin tukilaitteiden päivittämisen. Uudet tornit suunniteltiin rantaolosuhteet huomioiden paremmin korroosionkestäviksi ja syöttöjohtotornin suunnittelussa huomioitiin raskaammat SRMU-boosterit, jotka olivat kehitteillä osana Titan IV:n päivitettyä versiota. Vanha UT-torni purettiin elokuun 1990 lopulla. Vanhan MST:n purku onnistui määritettyä tavoiteaikataulua nopeammin. Kompleksille rakennettiin uusi 21-kerroksinen ja 81 metriä korkea MST ja 15-kerroksinen, 52-metrinen UT. Jälkimmäinen valmistui syksyllä 1991 ja ensimmäinen seuraavan vuoden huhtikuussa.[13]

Laukaisukompleksi 40:n laitteistoasennukset valmistuivat keväällä 1992, mutta kompleksilla oli ongelmia muun muassa nostureiden ja EMI-suojattujen ovien EMI-vuotojen kanssa. Ongelman korjaaminen kesti marraskuulle 1992, mikä viivästytti koko kompleksin käyttöönoton saman vuoden joulukuulle. Asennustyöt jatkuivat kompleksin ACS-rakennuksessa (engl. Air-Conditioning Shelter) seuraavan vuoden alulle. Ensimmäinen Titan IV saapui alustalle saman vuoden kesäkuussa. Centaur-vaiheella varustettu raketti laukaisi Milstar-tietoliikennesatelliitin 7. helmikuuta 1994.[13]

Vandenberg[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Tekniset tiedot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Laukaisukonfiguraatiot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titan IV:ää valmistettiin kahtena pääversiona, joiden alavariaatiot eroteltiin nelimerkkisen mallitunnuksen avulla. Tunnukset olivat IVA-mallin osalta muotoa 40nA ja IVB:n osalta muotoa 40nB, missä n oli eri alavariaatioita erottava numerotunnus. Numerotunnuksia oli viisi raketin eri konfiguraatioille:[20]

  • 401 – Centaur-T-rakettivaihe kolmantena vaiheena.
  • 402 – Inertial Upper Stage -rakettivaihe kolmantena vaiheena.
  • 403 – ei kolmatta vaihetta; keveämmille hyötykuormille tarkoitettu konfiguuraatio, laukaisut Vandenbergista.
  • 404 – ei kolmatta vaihetta; raskaammille, matalalle kiertoradalle suunnatuille hyötykuormille tarkoitettu konfiguuraatio, laukaisut Vandenbergista.
  • 405 – ei kolmatta vaihetta; keveämmille hyötykuormille tarkoitettu konfiguuraatio, laukaisut Cape Canaveralista.

Esimerkiksi mallitunnus Titan 402B tarkoitti Titan IVB -rakettia, jossa käytettiin IUS-rakettivaihetta kolmantena vaiheena.[20]

Hyötykuorma[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet: [21][22]

Kiertorata (kg) LEO SSO GTO GEO Molnija HCO
403A, 404A, 405A 17110 14090
402A (IUS) 4944 2364 4189 3550
401A (Centaur-T) 4536
403B, 404B, 405B 21900 17650
402B (IUS) 2860 5253
401B (Centaur-T) 5773 8600

Rakettivaiheet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Titan IVB:n ensimmäinen vaihe Evergreen Aviation & Space Museumissa Oregonissa. Kuvassa ovat vaiheen alapäässä olevat kaksi LR-87-nesterakettimoottoria.

Lähteet: [2][10][23][24][25][26]

Boosterit
Moottorit 2 × United Technologies UA1207
(Titan IVA)
2 × Hercules SRMU
(Titan IVB)
Työntövoima (MN) 14.00 15.38
Ominaisimpulssi (s) 272 286
Paloaika (s) 120 140
Ajoaine PBAN HTPB
Mitat (d / l / m, m / m / t) 3,05 / 34,4 / 315 3,20 / 34,3 / 350
Ensimmäinen vaihe
Moottorit 2 × LR-87-AJ-11
Työntövoima (kN) 2430
Ominaisimpulssi (s) 302
Paloaika (s) 164
Ajoaine N2O4 + A-50
Mitat (d / l / m, m / m / t) 3,05 / 26,4 /
Toinen vaihe
Moottori 1 × LR-91-AJ-11
Työntövoima (kN) 463
Ominaisimpulssi (s) 316
Paloaika (s) 223
Ajoaine N2O4 + A-50
Mitat (d / l / m, m / m / t) 3,05 / 9,97 / 39
Kolmas vaihe
Moottorit 2 × RL10A3-3-A
(Centaur-T)
Orbus-21 / Orbus-6
(IUS)
Työntövoima (kN) 146.8 190 / 80
Ominaisimpulssi (s) 444 295,5 / 289,1
Paloaika (s) 625 max. 150
Ajoaine LH2 + LOX HTPB + Al + APCP
Mitat (d / l / m, m / m / t) 3,05 / 10,0 / 2,90 / 5,18 /

Laukaisuhistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lennon nro. Laukaisuaika (UTC) Konfiguraatio, sarjanumerot Laukaisupaikka Hyötykuorma Hyötykuorman massa Kiertorata Asiakas Lopputulos Lähteet
1 14. kesäkuuta 1989 13.18 402A / IUS CCAFS LC-41 USA-39 (DSP-14) 2 360 kg GSO USAF Onnistui [12]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-14-ennakkovaroitussatelliitti.
2 8. kesäkuuta 1990 5.21 405A CCAFS LC-41 USA-59 – USA-62 (NOSS) LEO NRL, NRO Onnistui [27]
Hyötykuormana neljä Yhdysvaltain laivaston uuden sukupolven NOSS-tiedustelusatelliittia.
3 13. marraskuuta 1990 0.37 402A / IUS CCAFS LC-41 USA-65 (DSP-15) 2 360 kg GSO USAF Onnistui [12]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-15-ennakkovaroitussatelliitti.
4 8. maaliskuuta 1991 12.03 403A VAFB SLC-4E USA-69 (Lacrosse 2) LEO CIA, NRO Onnistui [28]
Hyötykuormana CIA:n ja NRO:n Lacrosse 2 -tiedustelusatelliitti.
5 8. marraskuuta 1991 7.07 403A VAFB SLC-4E USA-72 (SLDCOM 2), USA-74, -76 ja -77 (NOSS) LEO NRL, NRO Onnistui [28][29]
Hyötykuormana SLDCOM 2 -tietoliikennesatelliitti (USA-72) ja kolme NOSS-tiedustelusatelliittia.
6 28. marraskuuta 1992 21.34 404A VAFB SLC-4E USA-86 (EIS-1) LEO CIA, NRO Onnistui [30][31]
Hyötykuormana optisen KH-11-tiedustelusatelliittiperheen Block III -version satelliitti EIS-1.
7 2. elokuuta 1993 19.59 403A Epäonnistui [28]
8 7. helmikuuta 1994 21.47 401A / Centaur-T CCAFS LC-40 USA-99 (Milstar-1) 4 500 kg GSO USAF Onnistui [32]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Milstar-tietoliikennesatelliittiperheen ensimmäinen satelliitti.
9 3. toukokuuta 1994 15.55 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 USA-103 (Trumpet-1) 5 200 kg Molnija USAF Onnistui [32][33]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Trumpet-signaalitiedustelusatelliitti.
10 27. elokuuta 1994 8.58 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 USA-105 (Mercury) GSO USAF, NRO Onnistui [32]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Mercury-signaalitiedustelusatelliitti.
11 22. joulukuuta 1994 22.19 402A / IUS CCAFS LC-40 USA-107 (DSP-17) 2 360 kg GSO USAF Onnistui [12]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien DSP-15-ennakkovaroitussatelliitti.
12 14. toukokuuta 1995 13.45 401A / Centaur-T CCAFS LC-40 USA-110 (Advanced Orion) 5 200 kg GEO CIA, NRO Onnistui [32]
Hyötykuormana CIA:n ja NRO:n Advanced Orion -signaalitiedustelusatelliitti.
13 10. heinäkuuta 1995 12.38 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 USA-112 (Trumpet-2) 5 200 kg Molnija USAF Onnistui [32][33]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Trumpet-signaalitiedustelusatelliitti.
14 6. marraskuuta 1995 5.15 401A / Centaur-T CCAFS LC-40 USA-115 (Milstar-2) 4 500 kg GSO USAF Onnistui [32]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Milstar-tietoliikennesatelliittiperheen toinen satelliitti.
15 5. joulukuuta 1995 21.18 404A VAFB SLC-4E USA-116 (EIS-2) LEO CIA, NRO Onnistui [30][31]
Hyötykuormana optisen KH-11-tiedustelusatelliittiperheen Block III -version satelliitti EIS-2.
16 24. huhtikuuta 1996 23.37 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 USA-118 (Mercury) GSO USAF, NRO Onnistui [32]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien toinen Mercury-signaalitiedustelusatelliitti.
17 12. toukokuuta 1996 21.32 403A VAFB LC-4E USA-120 – USA-122 (NOSS), USA-119 (SLDCOM), USA-123 ja USA-124 (TiPS) LEO NRL, NRO Onnistui [28]
Hyötykuormana kolme NOSS-tiedustelusatelliittia, SLDCOM-tietoliikennesatelliitt ja kaksi TiPS-koesatelliittia.
18 3. heinäkuuta 1996 21.32 405A Onnistui [27]
19 20. joulukuuta 1996 18.04 Onnistui
20 23. helmikuuta 1997 20.20 Onnistui
21 15. lokakuuta 1997 8.43 Onnistui
22 24. lokakuuta 1997 2.32 Onnistui
23 8. marraskuuta 1997 2.05 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 USA-136 (Trumpet-3) 5 200 kg Molnija USAF Onnistui [32][33]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Trumpet-signaalitiedustelusatelliitti.
24 9. toukokuuta 1998 1.38 Onnistui
25 12. elokuuta 1998 11.30 401A / Centaur-T CCAFS LC-41 (Mercury) GSO NRO, NSA Epäonnistui [32]
Hyötykuormana Yhdysvaltain ilmavoimien Mercury-signaalitiedustelusatelliitti.
26 9. huhtikuuta 1999 17.01 Epäonnistui
27 30. huhtikuuta 1999 16.30 Epäonnistui
28 22. toukokuuta 1999 9.36 USA-144 (Misty) NRO Onnistui [34]
Amatööriastronomit arvelivat hyötykuorman olleen ”Misty” -sarjan optinen kaukokartoitussatelliitti USA-144.
29 8. toukokuuta 2000 16.01 Onnistui
30 17. elokuuta 2000 23.45 Onnistui
31 27. helmikuuta 2001 21.20 Onnistui
32 6. elokuuta 2001 7.28 Onnistui
33 5. lokakuuta 2001 21.21 Onnistui
34 16. tammikuuta 2002 0.30 Onnistui
35 8. huhtikuuta 2003 4.29 Onnistui
36 9. syyskuuta 2003 4.29 Onnistui
37 14. helmikuuta 2004 18.50 Onnistui
38 30. huhtikuuta 2005 0.50 405B CCAFS LC-40 USA-182 (Lacrosse 5) LEO NRO Onnistui [35]
Amatööriastronomien arvioiden perusteella satelliitti oli todennäköisesti Lockheed Martinin NRO:lle rakentama Lacrosse 5 -tiedustelusatelliitti. Viimeinen itärannikon Titan-laukaisu.
39 19. lokakuuta 2005 18.05 Onnistui
Amatööriastronomien mittausten perusteella satelliitti oli todennäköisesti Improved Crystal -sarjan (KH-12) kaukokartoitussatelliitti, jonka oli tarkoitus korvata vuonna 1996 laukaistu USA-129. Viimeinen länsirannikon ja koko rakettiperheen laukaisu.

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. Remember the Titans lockheedmartin.com. Lockheed Martin. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  2. a b c d e Titan IVB Launch Vehicle au.af.mil. Huhtikuu 1999. Air University, Yhdysvaltain ilmavoimat. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  3. a b c d e f Titan through the decades spaceflightnow.com. 19.10.2005. Spaceflight Now Inc. Viitattu 18.5.2019. (englanniksi)
  4. Heiney, Anna: 1980s: All Eyes Focus on Space Shuttle nasa.gov. 29.6.2012. John F. Kennedy Space Center. Viitattu 6.6.2019. (englanniksi)
  5. a b c d e f Cleary, Mark C.: Origins of the TITAN IV Program The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  6. a b c d e Rumerman, Judy A.: ”Luku 2: Launch Systems”, NASA Historical Data Book, Vol. VII: NASA Launch Systems, Space Transportation, Human Spaceflight, and Space Science, 1989–1998, s. 61–63. NASA History Division, 2009. NASA SP-4012. ISBN 978-016-08050-1-1. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 16.5.2019). (englanniksi)
  7. Wade, Mark: Titan 3M Encyclopedia Astronautica. Viitattu 9.6.2019. (englanniksi)
  8. Cleary, Mark C.: Launch Contractors and Eastern Range Support Contractors The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 23.5.2019. (englanniksi)
  9. A Big Boost for Cassini: NASA Glenn Efforts Launch Cassini Toward Saturn grc.nasa.gov. Glenn Research Center. Viitattu 9.6.2019. (englanniksi)
  10. a b c Cleary, Mark C.: Chapter One Footnotes (kohdat TITAN IV ja ”return to flight”) The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi) (archive.org)
  11. Cleary, Mark C.: Development of the ATLAS II and DELTA II Launch Vehicles and the TITAN IV/CENTAUR Upper Stage The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  12. a b c d Wade, Mark: Titan 402A/IUS Encyclopedia Astronautica. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  13. a b c d Cleary, Mark C.: TITAN IV Operations after First Launch The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  14. a b c d e f g Eleazer, Wayne: Launch failures: Titan Groundhog Day The Space Review. 26.10.2015. Viitattu 5.7.2019. (englanniksi)
  15. A Merger of Equals lockheedmartin.com. Lockheed Martin. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  16. a b c https://spaceflightnow.com/titan/b30/050427workforce.html
  17. a b https://spaceflightnow.com/titan/b26/
  18. Titan IV Solid Rocket Motors Destroyed spacearchive.info. 26. syyskuuta 2006. Los Angelesin lentotukikohta. Viitattu 9.6.2019. (englanniksi)
  19. a b Cleary, Mark C.: TITAN IV Program Activation and Completion of the TITAN 34D Program The Cape. 45 Space Wing Office of History. Viitattu 1.6.2019. (englanniksi)
  20. a b Wade, Mark: Encyclopedia Astronautica Index: T Encyclopedia Astronautica. Viitattu 17.5.2019. (englanniksi)
  21. Krebs, Gunter Dirk: Titan-4 Gunter’s Space Page. 11.12.2017. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  22. Lockheed Martin Titan IVB Rocket nationalmuseum.af.mil. 14.3.2016. Yhdysvaltain ilmavoimamuseo. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  23. Aeronautics and Space Report of the President 1996. Liite D: U.S. Space Launch Vehicles. Washington, DC: NASA, 15. lokakuuta 1997. Liitteen verkkoversio (PDF) (viitattu 16.5.2019). (englanniksi)
  24. LR87-AJ-11 Propulsion Web Page. Purdue School of Aeronautics and Astronautics. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  25. LR91-AJ-11 Propulsion Web Page. Purdue School of Aeronautics and Astronautics. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  26. Sutton, George P. & Biblarz, Oscar: Rocket Propulsion Elements, s. 386. 7. painos. (RL10A-3 -moottorin tiedot, taulukko 10-3). {{{Julkaisija}}}, 2001. ISBN 0-471-32642-9. (englanniksi)
  27. a b Wade, Mark: Titan 405A Encyclopedia Astronautica. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)
  28. a b c d Wade, Mark: Titan 403A Encyclopedia Astronautica. Viitattu 26.5.2019. (englanniksi)
  29. Krebs, Gunter Dirk: SLDCOM (TLD) Gunter’s Space Page. 23.12.2017. Viitattu 1.6.2019. (englanniksi)
  30. a b Wade, Mark: Titan 404A Encyclopedia Astronautica. Viitattu 26.5.2019. (englanniksi)
  31. a b Krebs, Gunter Dirk: KH-11 / Kennen / Crystal Gunter’s Space Page. 13.2.2019. Viitattu 9.6.2019. (englanniksi)
  32. a b c d e f g h i Wade, Mark: Titan 401A/Centaur Encyclopedia Astronautica. Viitattu 3.6.2019. (englanniksi)
  33. a b c Krebs, Gunter Dirk: Trumpet Gunter’s Space Page. 20.1.2019. Viitattu 3.6.2019. (englanniksi)
  34. Wade, Mark: Titan 404B Encyclopedia Astronautica. Viitattu 18.5.2019. (englanniksi)
  35. Wade, Mark: Titan 405B Encyclopedia Astronautica. Viitattu 16.5.2019. (englanniksi)

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käännös suomeksi
Tämä artikkeli tai sen osa on käännetty tai siihen on haettu tietoja muunkielisen Wikipedian artikkelista.
Alkuperäiset artikkelit: en:Titan IV & en:Inertial Upper Stage  –  tekniset tiedot ja osa laukaisutaulukkoa