Tammihiiri
| Tammihiiri | |
|---|---|
 |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Nisäkkäät Mammalia |
| Lahko: | Jyrsijät Rodentia |
| Alalahko: | Oravamaiset jyrsijät Sciuromorpha |
| Heimo: | Unikeot Gliridae |
| Alaheimo: | Leithiinae |
| Suku: | Eliomys |
| Laji: | quercinus |
| Kaksiosainen nimi | |
 Tammihiiren levinneisyys |
|
| Katso myös | |
Tammihiiri (Eliomys quercinus) on jyrsijälaji, joka kuuluu unikekojen heimoon. Se viettää talven siilin tavoin horroksessa. Laji on arvioitu maailmanlaajuisesti vaarantuneeksi.[1] Suomessa tammihiirtä tavattiin 1980-luvulle asti hyvin harvinaisena vain parilla paikkakunnalla. Vuoden 2010 kansallisessa uhanalaisuusarvioinnissa tammihiiri määriteltiin Suomesta hävinneeksi lajiksi,[3] kun aiemmin sitä oli pidetty erittäin uhanalaisena[4].
Tuntomerkit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tammihiiri on melko isokokoinen jyrsijä, vain hieman pienikokoisempi kuin isorotta.[5] Tammihiiri on 10–18 senttimetriä pitkä, ja sen häntä on 9–14 senttimetriä. Sen paino on 40–120 grammaa, ja rakenteeltaan se on pyöreähkö. Tärkeimpiä tuntomerkkejä ovat musta naamakuvio, valkea vatsa sekä paksu häntä, jonka on päässä kärkitupsu.[6]
Levinneisyys
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tammihiiren levinneisyysalue ulottuu Portugalista idässä Uralille ja Suomesta Italian eteläosiin. Laji on muuttunut alueen itäosissa harvinaisemmaksi ja kadonnut paikoin kokonaan. Sen keskeisintä asuinaluetta onkin Länsi-Eurooppa.[1]
Tammihiirikanta on selvästi laskusuunnassa, ja sen levinneisyysalue on 1900-luvun toisella puoliskolla ja 2000-luvulla pienentynyt. 1970-luvulta 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle tammihiiren asuinalue pieneni alle puoleen entisestä. Vuosien 2008 ja 2015 aikana alue pieneni vielä kolmanneksella. IUCN luokitteli lajin 2024 vaarantuneeksi, kun se oli aiemmin ollut silmälläpidettävä. Sen yksilömäärä oli arvioiden mukaan vähentynyt yli 30 prosentilla vuosien 2012–2022 aikana, eikä vähenemisen syytä täysin ymmärretä.[1]
Tammihiirtä on tavattu Suomessa vain Teuvalla[7][8] ja pienellä neliökilometrin suuruisella alueella Heinolan ja Kouvolan (silloisen Jaalan) rajalla.[7] Jaalan alueen kanta oli elinvoimainen vielä 1960-luvun alussa, mutta on sittemmin luultavasti kadonnut kokonaan.[9] PUTTE-tutkimushankkeen yhteydessä kesällä 2013 tehtiin aktiivinen tutkimus, jonka aikana tammihiiristä ei saatu minkäänlaista havaintoa, mutta sitä saattaa esiintyä silti hyvin harvalukuisena. Lajia pidetään hävinneenä.[10] Tammihiiri on Suomessa edelleen rauhoitettu, ja sen laskennallinen arvo on 2 355 euroa.[11]
Suomea lähimmät ja samalla lajin pohjoisimmat nykyiset esiintymispaikat sijaitsevat Suomenlahden etelärannikolla ja Tytärsaarella, Pietarin seudulla ja Laatokan Karjalassa Lahdenpohjan ja Impilahden välisellä alueella.[12] Pietarin alueen kanta on lievästä taantumisestaan huolimatta yhä suhteellisen vahva, sen sijaan Tytärsaaren ja Laatokan Karjalan populaatiot ovat pieniä ja toisistaan eristyneitä.[12] Joidenkin lähteiden mukaan tammihiirtä esiintyisi myös Suursaarella[13].
Elinympäristö
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Laji suosii reheväkasvuisia lehtoja. Tammihiiret elävät eritoten rehevissä järvilehdoissa, mutta niitä tavataan myös jäkälämänniköissä. Etenkin Keski-Euroopassa tammihiirtä on tavattu myös ihmisasutusten läheltä. Tammihiiri tulee toisinaan sisälle rakennuksiinkin ja saattaa silloin jäädä muille lajeille tarkoitettuihin rotan- ja hiirenloukkuihin[9].
Käyttäytyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Elintavat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tammihiiri kiipeilee mielellään ja käyttäytyy kuin orava. Se on aktiivinen öisin ja nukkuu päivisin häntään kietoutuneena ontossa puussa, linnunpöntössä tai vanhassa oravanpesässä. Tammihiiri talvehtii horroksessa Euroopassa lokakuusta huhtikuuhun.[6] Se horrostaa useimmiten kuivilla heinillä, sammalella ja lehdillä vuoratussa maankolossa.[14]
Ravinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tammihiiret syövät monipuolista ravintoa, ja se syö kasviravinnon lisäksi runsaasti eläinravintoa. Sen ruokavalioon kuuluvat muun muassa terhot, pähkinät, marjat ja hedelmät. Niiden lisäksi tammihiiri voi syödä hyönteisiä, muita selkärangattomia ja jopa lintujen munia ja poikasia sekä pikkunisäkkäitä.[5]
Lisääntyminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Tammihiiret parittelevat toukokuun lopuilla, ja noin kuukauden kantoajan jälkeen naaras synnyttää 2–8 poikasta. Poikasten silmät aukeavat 21 päivän iässä, ja emo imettää poikasia neljäviikkoisiksi asti.[6] Poikaset kehittyvät hitaasti ja lähtevät emon luota vasta loppukesällä. Suotuisissa oloissa tammihiirille saattaa syntyä kaksikin poikuetta kesän aikana.[15]
Poikaset ovat noin kahden kuukauden ikäisiä, kun ne itsenäistyvät. Sukukypsiksi ne tulevat vasta seuraavana vuonna. Tammihiiri voi elää viisivuotiaaksi.[14]
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Bjärvall, Anders & Ullström, Staffan: Suomen nisäkkäät. Suomentanut Iiris Kalliola & Heidi Kinnunen. Helsinki: Otava, 2011. ISBN 978-951-1-25633-5
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c d e Bertolino, S., Meinig, H., Lang, J & Buchner, S.: Eliomys quercinus IUCN Red List of Threatened Species. Version 2024-2. 2024. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 31.10.2024. (englanniksi)
- ↑ Esko Hyvärinen, Aino Juslén, Eija Kemppainen, Annika Uddström & Ulla-Maija Liukko (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus - Punainen kirja 2019, s. 576. Helsinki: Ympäristöministeriö - Suomen ympäristökeskus, 2019. ISBN 978-952-11-4973-3 Teoksen verkkoversio (viitattu 15.8.2021).
- ↑ Rassi, P., Hyvärinen, E., Juslén, A. & Mannerkoski, I. (toim.): Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, 2010. 978-952-11-3806-5 Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010, sivut 310–319 (pdf) (viitattu 3.1.2011).
- ↑ Hävinneet, uhanalaiset ja silmälläpidettävät nisäkkäät Ymparisto.fi. 2001. Suomen Ympäristökeskus. Viitattu 3.1.2011.
- ↑ a b Bjärvall & Ullström, s. 144.
- ↑ a b c Garden dormouse fact file Arkive.org. Wildscreen. Arkistoitu 23.5.2018. Viitattu 22.5.2018.
- ↑ a b Neuvonen, Veikko: Muutoksia Suomen luonnossa, s. 97. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23662-7
- ↑ Norinkylän tutustumiskohteet ja tunnettavuus Teuva.fi. 1999. Teuvan kylien kehittämishanke. Arkistoitu 17.11.2007. Viitattu 18.6.2010.
- ↑ a b Lajien suojelu Kaakkois-Suomessa Ymparisto.fi. 27.12.2007. Kaakkois-Suomen ympäristökeskus. Viitattu 27.10.2011.
- ↑ Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma 2008–2020 METSOn tilannekatsaus 2013, s. 25. (Metlan työraportteja) Vantaa: Metsäntutkimuslaitos, 2014. ISBN 978-951-40-2472-6 Teoksen verkkoversio (pdf) (viitattu 22.5.2018). (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Rauhoitettujen eläinten ja kasvien ohjeelliset arvot 2008. Ympäristöministeriö. Viitattu 16.6.2010.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Siilahti, Pertti: Karjalan luonto: Kannas ja Laatokan Karjala, s. 34. Helsinki: AtlasArt, 2008. ISBN 978-952-5671-10-0
- ↑ Huttunen, Leena: Suursaaressa on vetovoimaa Ymparisto.fi. 2005. Ympäristöministeriö. Viitattu 27.10.2011.[vanhentunut linkki]
- ↑ a b Bjärvall & Ullström, s. 145.
- ↑ Idenmill, J. 2001. Eliomys quercinus Animal Diversity Web (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Encyclopedia of Life: Eliomys quercinus (luettu 27.10.2011) (englanniksi)
- Suomen Luonto 2/2011 (Arkistoitu – Internet Archive) (ePaper-verkkolehti)
| ||||||||||