Saksan kirjallisuus
Saksan kirjallisuus on käsitteenä lähellä saksankielistä kirjallisuutta, mutta saksankieliseen kirjallisuuteen sisältyvät esimerkiksi Sveitsin ja Itävallan kirjallisuus. Näiden kahden käsitteen raja on kuitenkin häilyvä. Tässä artikkelissa käsitellään lähinnä viimeisen kahdensadan vuoden aikaista nyky-Saksan kirjallisuutta.
Romantiikan ajan virtauksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuosina 1815–1848 Saksan kirjallisuudessa vaikutti kaksi suuntausta: biedermeier-kirjallisuus ja Nuoren Saksan liike (Vormärz). Biedermeier-tyyli oli kirjallisuudessa vanhoillista menneisyyden ihailua ja pienimuotoisen humoristista kuvausta. Tunnetuin tämän suunnan kirjoittaja oli Eduard Mörike (1804–1875). Nuoren Saksan liike oli toiminnassa vuoden 1830–1840. Sen kannattajat tuottivat yhteiskuntakriittistä ja poleemista tekstiä, joka ei ole juurikaan kestänyt ajan hammasta. Tästä poikkeus on vain Heinrich Heinen (1797–1856) tuotanto. Häntä poleemisempi August Heinrich von Fallersleben (1798–1874) kirjoitti vuonna 1841 runon Deutschland, Deutschland über alles, josta myöhemmin tuli Saksan kansallishymni.[1]
Realismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kansainvälisesti realismi oli proosakirjallisuuden huippuaikaa, jolloin kirjailijat tarkkanäköisesti kuvasivat oman aikansa yhteiskuntaa ja arkielämää. Saksassa kausi jäi monia muita vaisummaksi, vaikka saksalaisetkin kirjailijat tuottivat paljon proosaa. Sen rinnalle muodostui runoutta, jota kutsutaan poeettiseksi realismiksi. Runoihin pyrittiin ikään kuin kirkastamaan vallitseva todellisuus. Tunnettuja saksalaisia realismin kauden kertojia ovat Gustav Freytag (1816–1895), Theodor Storm (1817–1888), Theodor Fontane (1816–1895) ja Wilhelm Raabe (1831–1910), Heistä Storm ja Fontane kirjoittivat runojakin.[1]
Naturalismi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naturalismi levisi Saksan kirjallisuuden piiriin 1880-luvulla. Todellisuuden kuvauksessaan se oli realismia radikaalimpi ja sai Saksassa paljon kannatusta, vaikkakin sen kukoistuskausi oli lyhyt. Huomattavin saksalainen naturalisti oli näytelmäkirjailija Gerhart Hauptmann (1862–1946).[1] Hänen vuonna 1889 julkaistu esikoisnäytelmänsä Vor Sonnenaufgang (Ennen päivänkoittoa) aiheutti skandaalin, mutta teki Hauptmannista kuuluisan. Näytelmässä kuvataan alkoholistiperhettä, jossa juominen siirtyy perintönä lapsille. Se oli realistinen kuvaus ajan sosiaalisista ongelmista ja ennakoi saksalaisessa draamassa vallinneen retorisen ja tyylitellyn kauden loppumista[2]. Vuonna 1892 ilmestynyt Hauptmannin näytelmä Kankurit vakiinnutti hänen johtoasemansa. Hänen tyyliinsä kuuluneet pateettiset ja synkät dialogit ja riipaisevat ihmiskohtalot olivat keskeisesti esillä. Roolihenkilöt ovat sleesialaisia kutojia, jotka aloittavat vuonna 1844 kapinan, koska pelkäävät kutomakoneiden vievän heiltä ammatin. Ilmestymisaikanaan näytelmä oli rakenteeltaan uudenlainen, sillä yksikään roolihenkilö ei nouse siinä pääosaan, vaan koko kankurijoukko toimii yhdessä. [3]
1900-luvun alkupuoli[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Naturalismin rinnalle syntyi pian muitakin kirjallisuuden suuntauksia, kuten symbolismi, impressionismi ja ekspressionismi. Ekspressionismia edustivat näytelmäkirjailija Frank Wedekind (1864–1918), runoilija-esseisti Gottfried Benn (1886–1956), kuvanveistäjä-näytelmäkirjailija Ernst Barlach (1870–1938), runoilija Else Lasker-Schüler (1869–1945) ja prosaisti Alfred Döblin (1878–1957). Döblinin romaani Berlin Alexanderplatz (1929) on saksalaisen kirjallisuuden mestariteoksia.[1]
Useat tämän ajan kirjailijat eivät kuitenkaan kuulu mihinkään aikansa suuntauksiin. Näitä ovat Thomas Mann (1875–1955) ja hänen veljensä Heinrich Mann (1871–1950), Nelly Sachs (1891–1970) sekä Hermann Hesse (1877–1962).[1]
Thomas Mann on 1900-luvun merkittävimpiä kirjailijoita. Hänen esikoisromaaninsa oli Buddenbrookit (1901), joka pohjautuu Mannin omaan sukuhistoriaan ja hänen lapsuudenkokemuksiinsa. Se kertoo lyypekkiläisen kauppiassuvun tarinan 1800-luvun puolivälin kukoistuksesta muutamaa vuosikymmentä myöhemmin seuranneeseen rappioon. Tällainen taiteen ja tuhon monimielinen yhdistäminen tulee toistuvasti esille Mannin varhaiskauden teoksissa. Se huipentuu novellissa Kuolema Venetsiassa, jossa nuoren pojan kauneudesta hurmaantunut kirjailija sulkee silmänsä todellisuudelta. Näissä teoksissa esiintyy myös toinen Mannin tuotannossa keskeinen teema: taiteellisen Etelä-Euroopan ja älyllisen viileän Pohjois-Euroopan vertailu. Ensimmäisen maailmansodan kokemusten jälkeen romaani Taikavuori (1924) merkitsi Mannille lähes täydellistä irtaantumista sotaa edeltäneistä arvoista. Rakkauden ja kuoleman tuskassa kylpevä nuori kertoja onkin lähinnä koominen havainnoitsija, sillä tärkeimmät keskustelut käydään muualla. Mannin tuotannon avaimena voi pitää jesuiitta Naftan ja humanisti Settembrinin Taikavuoressa käymiä keskusteluja. Mann ei ota selvästi kantaa siihen, kumpi vie väittelyissä voiton, mutta Settembrinin voitto näyttää silti ilmeiseltä. Toisaalta Settembrinin naiiviudessa on jotain liian yksinkertaista.
Hermann Hessen teoksissa toistuvia teemoja ovat inhimillisyys ja ihmisen olemuksen ymmärtämisen tarve. Niihin on jättänyt jälkensä myös kirjailijan kiinnostus psykoanalyysiin ja eri uskontoihin. Hessen teoksissa on omaelämäkerrallisia piirteitä, ja erityisen selvästi ne tulevat esille Arosudessa (1927), joka on elämänkriisiromaani. Nämä piirteet jäivät sivuun vasta Hessen myöhäistuotannossa. Romaaneissa Matka aamun maahan (1932) ja Lasihelmipeli (1943) Hesse ottaa esille teeman, jota hän käsitteli jo nuoruudessaan: ihmisen ristiriitainen rooli toisaalta aktiivisena moraalisena toimijana ja toisaalta ajattelijana. Lasihelmipelissä Hesse asetti vastakkain sota-ajan ilmapiirin ja utopian inhimillisestä maailmasta.
Toisen maailmansodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Toisen maailmansodan jälkeen kirjallisuudessa analysoitiin sodan ja kansallissosialismin aikaa. Länsi-Saksan taloudellisen nousun jälkeen syntyi myös yhteiskuntakriittistä kirjallisuutta. Monet tämän ajan kirjailijat kuuluiat kirjallisuusryhmään Gruppe 47, joka toimi aktiivisesti 1960-luvulle asti. Siihen kuuluivat muiden muassa nobelkirjailijat Heinrich Böll (1917–1985) ja Günter Grass (1927–2015). Muita aikakauden merkittäviä proosakirjailijoita olivat esimerkiksi Siegfried Lenz (1926–2014), Martin Walser (s. 1927) ja Patrick Süskind (s. 1949). Runoilijoita ovat Kathrin Schmidt (s. 1958) ja Hans Magnus Enzensberger (s. 1929). Peter Weiss (1916–1982) oli dokumenttinäytelmien kirjoittaja ja ohjaaja.[1]
Saksan 2000-luvun kirjallisuuden yksi piirre on maahanmuuttajataustaisten kirjailijoiden näkyvä rooli. Heitä ovat Herta Müller (s. 1953, Nobel-palkinto 2009), Timur Vermes (s. 1967), Wladimir Kaminer (s. 1967), Katja Petrovskaja (s. 1970) ja Yōko Tawada (s. 1970).
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f ”Saksan kirjallisuus”, Otavan suuri ensyklopedia, 8. osa (Reykjavik–sukulaisuus), s. 6006–6007. Otava, 1976. ISBN 951-1-05637-9.
- ↑ Gerhart Hauptmann. Encyclopedia Britannica
- ↑ Otavan suuri Ensyklopedia, 3. osa (Hašek-juuri), s. 1633, art. Hauptmann, Gerhart. Otava, 1978. ISBN 951-1-02232-6.
