Saarlooswolfhond

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Saarloosinsusikoira
Saarlooswolfhond.jpg
Avaintiedot
Alkuperämaa  Alankomaat
Määrä Suomessa rekisteröity noin 292[1]
Rodun syntyaika 1920-luku
Alkuperäinen käyttö ei tiettyä käyttötarkoitusta
Nykyinen käyttö seura- ja harrastuskoira
Elinikä noin 12 vuotta
Muita nimityksiä Saarlooswolfhund, chien-loup de Saarloos, perro lobo de Saarloos
FCI-luokitus ryhmä 1 Lammas- ja karjakoirat
alaryhmä 1 Lammaskoirat
#311
Ulkonäkö
Paino uros noin 40–45 kg, narttu noin 30–35 kglähde?
Säkäkorkeus uros 65–75 cm
narttu 60–70 cm
Väritys sudenharmaa tai metsänruskea
- valkoisin tai kermanvärisin merkein

Saarloosinsusikoira (myös saarlooswolfhond)[2] on suuri alankomaalainen koirarotu, joka muistuttaa sutta sekä ulkonäöltään että käyttäytymiseltään. Se on kotimaansa ulkopuolella harvinainen.

Ulkonäkö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Saarloosinsusikoira muistuttaa ulkonäöltään hieman sutta ja saksanpaimenkoiraa. Se on korkeuttaan pitempi, suuri ja hoikka mutta voimakasrakenteinen. Kirsu on sudenharmailla yksilöillä musta ja metsänruskeilla yksilöillä maksanruskea. Silmät ovat hiukan vinot ja väriltään mielellään keltaiset. Korvat ovat pystyt, hyvin liikkuvat ja kolmiomaiset, kärjistään pyöristyneet. Tuuhea häntä on hieman kaareutunut ja ulottuu koiraa kintereisiin. Karvapeite on myös tuuhea ja muodostaa pään ympärille rodulle ominaisen kauluksen. Sallitut värit ovat sudenharmaa (musta riistanväri) ja metsänruskea (ruskea riistanväri) - molemmat vaihtelevat sävyltään vaaleasta tummaan. Urosten säkäkorkeus on 65-75 cm ja narttujen 60-70 cm. Saarloosinsusikoira liikkuu kevyesti ja voi väsymättä ravata hyvin pitkiä matkoja.[3]

Luonne ja käyttäytyminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Luonteeltaan saarloosinsusikoira on itsenäinen, omapäinen[2] ja vieraita kohtaan varautunut. Isännälleen se on uskollinen, vieraisiin suhtautuu epäluuloisesti. Tuntiessaan olevansa uhattuna koira pakenee herkästi. Sen laumavaisto on susimaisen voimakas, ja koira tarvitsee päättäväisen omistajan laumansa johtoon. Se ei myöskään viihdy yksikseen. Saarloosinsusikoira tarvitsee luonnollisesti paljon tilaa ja liikuntaa. Koira on älykäs, mutta koulutuksen onnistuminen vaatii omistajalta lempeää ja kärsivällistä asennetta.

Alkuperä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nuori saarlooswolfhond

Rodun isä oli hollantilainen Leendert Saarloos (1884–1969), joka halusi kehittää saksanpaimenkoiraa terveemmäksi ja käyttöominaisuuksiltaan paremmaksi lisäämällä siihen enemmän luonnollisia piirteitä. Hän risteytti 1920-luvun alussa preussilaistyyppisen saksanpaimenkoirauros Gerard van der Fransenumin siperialaisen euroopansusinaaraan Fleurin kanssa, ja takaisinristeyttämällä pennut hän sai kantayksilöiksi koiria, joissa oli neljäsosa suden perimää. Saarloos itse kutsui rotua "eurooppalaiseksi susikoiraksi", mutta kun Hollannin kennelliitto rekisteröi rodun vuonna 1975, se nimettiin kehittäjänsä mukaan saarlooswolfhondiksi. Leendert Saarloos ei kuitenkaan päässyt jalostustyössään haluamaansa tulokseen, sillä uusi rotu ei ollut toivotunlainen käyttökoira, vaikka saarloosinsusikoiria aluksi koulutettiin menestyksellisesti sokeiden opaskoiriksi ja pelastuskoiriksi.[3] FCI hyväksyi rodun vuonna 1981.

Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. KoiraNet jalostustietojärjestelmä (Suomen Kennelliitto, 9.3.2019)
  2. a b Saarloosinsusikoira jo kolme kuukautta karkuteillä (myös esimerkki suomenkielisen nimen käytöstä) Koiramme. 2017. Viitattu 18.10.2020.
  3. a b Saarlooswolfhond. Suomen Kennelliitto, 1.12.2015. Viitattu 1.2.2020.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]