Ranskan konsulaatti oli Ranskan hallitus vuosina 1799–1804. Se perustettiin niin sanotun Brumairekuun 18. päivän vallankaappauksen (9. marraskuuta 1799) jälkeen, jossa aiempi direktoriohallitus syöstiin vallasta. Konsulaatin perustana oli vuoden VIII perustuslaki, jonka mukaan toimeenpanovalta tuli jakaa kolmen konsulin kesken. Käytännössä ensimmäinen konsuli Napoleon Bonaparte oli jo tuolloin maan todellinen johtaja ja kaksi muuta konsulia toimivat lähinnä keulakuvina.[1] Siirtymävaiheessa kahtena muuna konsulina toimivat Emmanuel Joseph Sieyès ja Roger Ducos. Sieyès oli alkujaan laatinut toisenlaisen esityksen kaappauksen jälkeiseksi perustuslaiksi, mutta Bonaparte korvasikin sen omalla versiollaan, joka mahdollisti hänelle suuremman vallan. Myöhemmin kahtena muuna konsulina toimivat Jean Jacques Régis de Cambacérès ja Charles-François Lebrun. Napoleonin asema ensimmäisenä konsulina vahvistettiin kansanäänestyksellä helmikuussa 1800. Toisella kansanäänestyksellä elokuussa 1802 hänen asemansa muutettiin elinikäiseksi.
Vuoden VIII perustuslain mukaan konsulit valittiin 10 vuoden kaudeksi. Lainsäädäntövalta jaettiin 80-jäsenisen senaatin, 100-jäsenisen tribunaatin ja 300-jäsenisen lakiasäätävän kokouksen kesken. Tribunaatti sai keskustella lakiesityksistä, mutta ei äänestää niistä; lakiasäätävä kokous sai äänestää, muttei keskustella. Senaatti sai muuttaa perustuslakia ensimmäisen konsulin esityksestä. Konsulit valitsivat ensimmäisen senaatin jäsenet ja senaatti vuorostaan tribunaatin ja lakisäätävän kokouksen jäsenet. Lainsäädäntöelinten jäsenet oli valittava notaabeliluetteloista, jotka koottiin välillisillä vaaleilla. Miehillä oli periaatteessa yleinen äänioikeus. Muodollisesta demokratiasta huolimatta todellinen valta oli ensimmäisellä konsulilla eli Napoleonilla, joka nimitti ministerit ja virkamiehet.[2] Hallitus sai oikeuden myös lakien säätämiseen ja vallasta riisuttu parlamentti jäi lähinnä kumileimasimen asemaan.[1] Valtakunnan neuvoston ja senaatin kautta Napoleon saattoi käytännössä myös ajaa muutoksia lainsäädäntöön ja perustuslakiin. Lisäksi hän oli asevoimien ylipäällikkö ja vastasi Ranskan ulkopolitiikasta. Lainsäädäntöelimet eivät missään vaiheessa toimineet itsenäisesti ja oppositiohenkiset edustajat erotettiin vuonna 1802 tribunaatista.[2]
Konsulaatin aika päättyi vuonna 1804, jolloin Napoleon kruunautti itsensä keisariksi.[1] Myös keisariudesta oli sitä ennen järjestetty kansanäänestys, jossa aiempien tavoin kansan hyväksyntä oli lähes yksimielinen.[3] Seuraava vaihetta Ranskan historiassa kutsutaan ensimmäiseksi keisarikunnaksi.
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ranskan konsulaatti Wikimedia Commonsissa