Pekka Savinainen
Pekka Savinainen (ent. Pjotr Fjodorovitš Savinov, 1895 Paatene, Karjalan tasavalta – 1958 Karlskoga, Ruotsi) oli metsätyönjohtaja, Venäjän armeijan kapteeni, Suomen armeijan vääpeli, pitkäaikainen tiedustelija ja kaukopartiomies.
Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pekka Savinainen (aiemmin Savinov) syntyi Paatenen maalaiskuntaan kuuluvassa Särkijärven kylässä. Hänen vanhempansa olivat Ivan ja Tatjana Savinov. Savinainen liittyi 18-vuotiaana Venäjän armeijaan ja osallistui I maailmansodan taisteluihin.[1] Irja Kortelaisen mukaan hän saavutti Venäjän armeijassa kapteenin arvon.[2]Einar Laidisen mukaan hän oli aliupseeri.[3]
Ensimmäisen maailmansodan ja Vienan karjalaisten kansannousun jälkeen Suomeen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Savinainen haavoittui tykistökeskityksessä. Toivuttuaan hän palasi Särkijärvelle ja avioitui Majan eli Maikin kanssa.[4]Bolševikit vangitsivat hänen äitinsä, siskonsa ja veljensä, jotka lähetettiin Siperiaan. Nuorimman siskon onnistui paeta vankikuljetuksesta ja palata kotiseudulleen.[5] Itäkarjalaisten kansannousun jälkeen Savinainen pakeni Suomeen vaimoineen. Pola-tytärtä ei saatu mukaan. Venäläisen tulkinnan mukaan Savinainen siirtyi Suomeen laittomasti 1922.[3] He asettuivat Lieksaan, missä Savinainen työskenteli Enso-Gutzeitin sahalla. Pauli syntyi vuonna 1922. Hänen lisäkseen perheeseen syntyi vielä viisi lasta.[6]
Tiedustelijan pitkä ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Itsenäisen Suomen harjoittama tiedustelu ennen talvi- ja jatkosotaa kohdistui enimmäkseen Venäjään/Neuvostoliittoon ja perustui muiden tiedustelulajien ohella asiamiesten käyttöön sekä heidän kontakteihinsa tiedustelukohteissa. Tiedustelu-upseeri Toivo Salokorven sotien jälkeen esittämän selonteon mukaan asiamiehiä eli vakoilijoita oli lähetetty vuodesta 1918 lähtien.[7] Pekka Savinaisen tavoin tiedusteluorganisaatiossa toimivilla saattoi olla vuosikymmenien ura. [8] Esimerkiksi Jonne Aikomus oli itsenäistymisvuosien aktivisti ja Kustaa Loukola puolestaan jääkärivänrikki.
Venäläisten tietojen mukaan Savinainen toimi tiedustelun palveluksessa vuodesta 1933 lähtien.[3] Hänen yksikkönsä oli yleisesikunnan tilastotoimiston eli U2:n alainen Kajaanin alatoimisto, myöhempi Osasto Marttina ja Erillinen pataljoona 4:n 3. komppania.[9][10] Tunnetuimpia Savinaisen tekemistä matkoista on Vienanmeren–Itämeren kanavalla (ns.Stalinin kanava) käynyt partio. Saksalaisten avuksi ennen jatkosodan syttymistä siviiliasuissa tehdystä vakoilu- ja tuhoamismatkasta on kirjoitettu myös kaunokirjallisia kuvauksia.[11] Tätä matkaa lukuun ottamatta Pekka Savinainen teki ikänsä takia jatkosodassa enää lyhyitä matkoja ja enimmäkseen toimi kouluttajana ja asiantuntijana. Neuvostoliiton vastavakoilu arvioi hänen tehneen 20 vakoilumatkaa vuoteen 1941 mennessä.[3]
Elämää Ruotsissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Sodan jälkeen monet tiedustelussa palvelleet kokivat tilanteensa uhatuksi kommunistijohtoiseksi muuttuneen valtiollisen poliisin ja jopa valvontakomission taholta ja siirtyivät ulkomaille. Pekka Savinaisen reitti johti keväällä 1945 Oulun, Kemin ja Tornion kautta Ruotsiin.[12] Sinne oli samalla kertaa siirtynyt myös hänen poikansa Pauli. Lyhyttä tehdastyöjaksoa lukuun ottamatta maatalous- ja metsätöillä itsensä elättänyt Pekka ei enää palannut Suomeen. Pekka Savinainen kuoli Filipstadin sairaalassa lokakuussa 1958. Hänet on haudattu Nordmarkin hautausmaalle.[13]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Elfvengren, Eero, Kosonen, Matti & Laidinen, Einar: Vihollisen selustassa: Päämajan tiedustelu Neuvosto-Karjalassa 1939–1944. Suomentanut Vappu Orlov (Einar Laidisen osuudet). Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-22154-8.
- Heiskanen, Raimo: Saadun tiedon mukaan...: Päämajan johtama tiedustelu 1939-1945. Helsinki: Otava, 1988. ISBN 951-1-10173-0.
- Kortelainen, Irja: Isä ja poika kaukopartiossa: Pekka ja Pauli Savinaisen sotamuistelmat. Helsinki: Minerva, 2015. ISBN 978-952-312-130-0.
- Porvali, Mikko: Kohti itää: Päämajan kaukopartio-osasto Vehniäinen. Jyväskylä: Atena, 2021. ISBN 978-952-300-842-7.
- Saarelainen, Asko: Ukko-Pekka ja viimeinen sissi: Pekka ja Pauli Savinaisen elämänvaiheita. Repolainen 95, 2021, nro 2, s. 4-11. Repola-Seura. Artikkelin verkkoversio.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Kortelainen 2015, 23-28
- ↑ Kortelainen 2015, 26
- ↑ a b c d Elfvengren, Kosonen & Laidinen 2010,147-148
- ↑ Kortelainen 2015, 29-32
- ↑ Kortelainen 2015, 35-37
- ↑ Kortelainen 2015, 44
- ↑ Porvali 2021, 11
- ↑ Porvali 2021, 15
- ↑ Heiskanen 1988, 21
- ↑ Elfvengren, Kosonen & Laidinen 2010, 104
- ↑ Palaste, Onni: Siviilisissit Stalinin kanavalla. WSOY, 1973. ISBN 951-0-05938-2.
- ↑ Kortelainen 2015, 246-255
- ↑ Kortelainen 2015, 266-270
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Brantberg, Robert 2016.Marskin sissit
- Marttinen, Eero et al. 2004. Ampukaa arvojärjestyksessä! : osasto Marttinan jälkeenjääneet paperit
- Kortelainen, Irja 2004. Viimeinen partio
- Sahimaa, Jaakko 1994. Herätyshuuto rajalta