Pappilanmäki (Eura)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Pappilanmäki (Eura)
Sijainti

Pappilanmäki (Eura)
Koordinaatit 61°8′10.4476″N, 22°7′24.5850″E
Valtio Suomi
Historia
Tyyppi kalmisto
Huippukausi rautakausi, 550–1150 jaa.[1]
Kaupunki Eura

Pappilanmäki on hiekkainen kukkula Eurassa, Euran aukeaksi kutsutulla peltoaukealla, noin 500 metriä Euran kirkolta luoteeseen. Se on kuuluisa rautakautisesta kalmistostaan, josta on löytynyt hyvin varusteltuja ruumishautoja ajanjaksolta 550–1150 jaa.[1] Komein löytö on rengasmiekka 600-luvulta jaa. Saman mäen päälle on vuonna 1843 rakennettu Euran pappilan empiretyylinen päärakennus, joka on säilynyt hyvässä kunnossa. Mäki kuuluu nykyään pappilan pihapiiriin, johon kuuluvat myös pohjoinen varasto ja läntinen varasto. Pihan vierestä on myös otettu hiekkaa. Noin 600 metriä itä-koilliseen sijaitsee toinen suuri rautakautinen kalmisto Lauhianmäki, joka toimii nykyään Euran seurakunnan hautausmaana.[2][3]

Tutkimushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pappilanmäen miekka KM 65:1 kunnostettuna Kansallismuseosta.

Euralaiset tiesivät kalmistosta jo varhain, sillä vuonna 1753 kirkkoherra Johan Laihiander kirjoitti, kuinka paikalliset olivat kaivaneet sieltä esille ihmisten luita ja messinkiketjua. Pappilanmäen ensimmäiset esineet, jotka toimitettiin Kansallismuseoon, on luetteloitu tunnuksesta KM 52 alkaen. Pappila rakennettiin nykyiselle paikalleen vuonna 1843 ja talon perustuksia kaivettaessa löydettiin upea, hopeakoristeinen ristiretkiajan miekka (KM 65:1 [kuva 1]), jollaisia valmistettiin muun muassa Gotlannissa.[4] Aikaisempia tutkimuksia ovat suorittaneet K. E. F. Ignatius (vuonna 1870, KM 1120:1–2)[5] ja Theodor Schvindt (vuonna 1890). Myös vuodelta 1876 on irtolöytöjä Pappilanmäen kalmistosta (KM 1822:1–6) yhdessä neljän keihäänkärjen (Petersenin tyyppiä E, yksi tyyppiä ”Salmo Taf.XIV:1”) ja yhden katkelman kanssa.[5][1] Kun pihamaan poikki vedettiin vuonna 1927 (tai ehkä 1929) vesijohto, tutki Nils Cleve tämän työmaan. Nämä löydöt, jotka sisälsivät kolme miekkaa, kaksi keihäänkärkeä, soljen ym., on luetteloitu tunnuksella KM 9164:1–7.[2][6][1]

Ollessaan kaivamassa Nuoranteen kalmistoa vuonna 1934, kuuli Sakari Pälsi, että pappilan käytävää kaivettaessa oli tullut esiin keihäänkärki. Hän suoritti pappilassa pienimuotoiset pelastuskaivaukset. Rakennettavav tien linjauksesta hän löysi 4–5 hautaa, joiden hautarakenteet erottuivat huonosti, mutta joiden esineitä saatiin talteen. Hän päätteli esineiden perusteella, että hauta I oli miehen hautaus, haudat II ja III muodostivat kaksoishautauksen, jossa olivat mies ja nainen, ja hauta IV oli naisen hautaus. Pälsi päätteli silloin, että koko Pappilanmäki oli samaa kalmistoa.[7][8]

Helmer Salmo saapui vuonna 1939 suorittamaan pariviikkoiset kaivaukset yhdessä O. Keskitalon, Ville Luhon ja Anna-Liisa Tannerin kanssa. Saapumiseen oli syynä kevättalvella löydetty miekkahauta päärakennuksen alla. Salmo ei tutkunt enää rakennuksen alustaa, vaan kiirehti kaivamaan pihamaata avautun ojan reitiltä. Reitti sivusi Pälsin vuonna 1934 tutkimaa aluetta. Vaikka kaivettu pinta-ala oli pieni, ehtivät he tutkia 22 vierekkäistä hautausta. Pälsin ja Salmon kaivama alue oli yhteensä 170 m² suuruinen.[9]

Avatut 22 hautaa olivat vain osittain säilyneitä, sillä toiset hautaukset oli osuneet aikaisempien hautojen kohdalle. Siksi vain viimeiset hautaukset olivat siistissä kunnossa ja muut olivat toisiinsa sekoittuneita. Sellaiset esineet, joita ei voitu kytkeä mihinkään tiettyyn hautaan, on luetteloitu Kansallismuseossa tunnuksella KM 11068:1–238. Niitä on julkaistu monissa yhteyksissä (esimerkiksi: [kuva 2][kuva 3]). Alla on esitelty muutama hautaus, mutta Salmon nopeat tutkimukset ja ylimalkaiset raportit eivät anna mahdollisuutta kovinkaan seikkaperäisille esitykselle.[9]

Kun pappilan autotallin perustuksia kaivettiin, löydettiin maatuneiden hautojen värjäytymiä 0,5–1,0 metrin syvyydessä maan pinnasta. Esinelöydöt olivat kuitenkin pettymys, sillä ne käsittivät ainoastaan pronssisen spiraalin, pronssirenkaan ja kaksi helmenpuolikasta (KM 14793:1–4). Euran kiinteiden muinaisjäännösten inventoinnissa vuonna 1959 ojennettiin Anna-Liisa Hirviluodolle pihamaasta löytynyt keihäänkärki (ajoitettu 950–1000 jaa., KM 14656, [kuva 4]).[2][6] Vuonna 1964 Helmer Salmo kävi toteamassa, että pappilan pihamaalla kaivettiin vesiputkea varten ojaa ja että ojasta erottui kymmenen hautaa poikki leikattuna. Yhdestä haudasta oli valunut ojan pohjalle viikate ja keihäänkärki (ajoitettu 950–1000 jaa., KM 16272, [kuva 4]).[10] Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander teki paikalla pienen koekaivauksen, jotta selviäisi kalmiston läntinen raja. Hän löysi kaksi kuopannetta, jossa ei kuitenkaan ollut hauta-antimia. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että koko rinne sisälsi hautoja.[11] Myöskään Leena Koivisto ei havainnut hautauksia valvoessaan ojankaivuuta pappilan pihamaalla vuonna 1999, putkenvetoa vuonna 2005 ja öljysäiliön poistoa vuonna 2007.[12]

Vuonna 2006 ja 2007 kokeiltiin Eurassa ja sen ympäristökunnissa maatutkan käyttöä hautausten tunnistamisessa. Tutkimukset suorittivat Rauno Vaara, Janne Hymälä ja Markus Livistö. Maatutkan lähettämät sähkömagneettiset aallot heijastuvat takaisin maan erilaisten esimerkiksi maakerrosten rajapinnoista ja metalliesineistä. Pappilanmäellä tutkittiin tukalla noin 200 m² alue parin metrin syvyydeltä. Maaperässä näkyikin runsaasti heijastuspintoja. Kun samassa kohdassa verrattiin eri syvyyksistä tulleita heijastuksia toisiinsa, alkoi hahmottua syvyysrakenteita, joista valittiin lupaavia hautojen kohtia noin kymmenen. Osa heijastuksista olivat niin voimakkaita, että syyksi otaksuttiin metalliesineitä.[13]

Tutkimatonta kalmistoa on mahdollisesti jäljellä päärakennuksen luoteis-pohjois- ja koillisreunalla. Pappilanmäen historiallisen ajan kerrostuma käsittää mäellä osin säilyneet pitäjän pappilan rakennusryhmän jäännökset, jotka sijaitsevat Pappilanmäen ympäristössä ruumiskalmistoa huomattavasti laajemmalla alueella. Vuoden 2013 inventoinnissa kaikki kohteet vaikuttivat hyvin säilyneiltä.[2]

Nykytilanne[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pappilanmäestä on tutkittu arkeologisin keinoin 25 hautaa. Erilaisissa yhteyksissä on kuitenkin saatu viitteitä muista hautauksista. Salmo huomasi noin kymmenen hautaa kaivetussa ojassa, päärakennuksen alta löytyi yksi ja 1800-luvulla havaittiin niitä monia. Niitä ei kuitenkaan ole tutkittu. Näiden lisäksi maatutkalla on löydetty viitteitä muistakin hautauksista. Suurta yleisöä sykähdyttävät aina koreat hauta-antimet, ja niitä Pappilanmäki on tarjonnut keskimääräistä enemmän. Päähuomio on kiinnittynyt miekkoihin, joita on tavattu paljon. Niiden runsaus antaa kuitenkin vääristyneen kuvan kalmiston annista. Useimmat miekat on kerätty talteen lapiota käyttäviltä työmiehiltä, jotka ovat kiinnittäneet huomionsa suuriin esineisiin. Pieniä ei ole huomattu tallettaa. Siksi hajalöydöistä puuttuvat naisille ja lapsille kuuluva osuus.[14]

Kalmisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kalmiston tutkittu osa sijaitsee pappilanrakennuksen länsi- ja eteläpuolella. Maa on siellä hiekkaista ja paikalla on sijainnut pappilan puutarha. Hautoja on löydetty myös talon perustuksia, maakellaria ja autotallia kaivettaessa. Kalmistosta on löydetty vain ruumishautoja mutta ei Suomen rautakaudella tyypillisiä polttohautoja. Alla esitellään kalmistoa joiltakin osin.[2]

Pälsin hauta I[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehen hauta oli kaivettu rinteeseen ja vainaja oli sen vuoksi haudattu vinolle pohjalle. Hauta oli pyöreäpohjainen kuoppa, mistä ei erottanut puuarkkua. Vainajan oikeasta reisiluu ja vasen sääriluu oli jättänyt hiekkaan erivärisen maatuman. Vainaja oli sijoitettu pää lounaaseen päin. Miekka [kuva 5] oli laskettu vainajan viereen kärki jalkojen suuntaan. Keihäs sijaitsi miekan vieressä kärki pään suuntaan. Viitan pronssisolki makasi keihään kärjen päällä ja niiden välistä löytyi jäänne neliniitisestä villakankaasta. Soljen vierestä löytyi vielä veitsenterä. Vainajan pohjoispuolella sijaitsi hopeasormus ja pronssinen hihnansolki, jotka ovat voineet kuulua hautaan, mutta jotka kaivauksessa olisi heitetty lapiolla sivuun. Kaikkien neljän haudan löydöt ovat Kansallismuoseossa luetteloituna tunnuksella KM 9855:2–5.[7][8]

Pälsin hauta II ja III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehen ja naisen vaakasuora kaksoishautaus sijaitsi parin metrin päässä Pälsin haudasta I. Vainajat makasivat rinnakkain päät eri suuntiin niin, että miehen pää oli lounaaseen. Mitään vainajien jäänteitä ei havaittu. Miehen puolella sijaitsivat vain keihäänkärki ja pronssisolki, mutta naisen puolelta löytyivät helmi, koristeltu tuohenpala [kuva 6], pelvaharjan harjasta ja tulusrauta.[7][8]

Pappilanmäen rengasmiekkahauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun kevättalvella 1939 kaivettiin pappilan päärakennuksen alla pannuhuoneelle tilaa, vierähti hiekasta esiin kaksiteräinen rengasmiekka (KM 11002:5 [kuva 7]). Hautauksen muut säilyneet varusteet olivat pronssiheloja, joista on koottu niin sanottu permalainen vyö, ja joitakin muita koristeita, jotka kuuluivat miekan tuppeen, sekä rengasneula, pinsetit ja väkipuukko. Mukana oli ratsastusvarusteita, koska löytöihin kuului päitsien koriste, rautaiset rengaskuolaimet, ja spiraalipäinen riipus.[9][15]

Rengasmiekka on kunnostettu ja huotra on osin entisöity. Miekan ponsi ja väistin olivat kullalla ja hopealla päällystettyjä ja koristelussa oli käytetty germaanista eläinaiheista ornamentiikkaa. Miekka on ajoitettu merovingiaikaan 600-luvun lopulle. Miekan huotra oli säilynyt vain osittain ja sitä koristi tyylitelty kasvosuojuksen muotoinen hela ja toinen härkäpäisen kalan muotoinen hela. Väkipuukko oli ollut 41 senttimetriä pitkä. Puukon kahvassa oli koristehelat ja pronssinastat, ja osittain tuhoutuneen kahvan pinnassa näkyi vielä puuleikkauskuvioita. Puukon puisessa tupessa oli ollut nahkapäällyste ja terää vastaan suojasi rautainen suuhela. Helassa ja tupen keskivaiheella oli kantorenkaat, joilla puukkoa kannettiin vyöllä poikittaisessa asennossa. Vyön rekonstruktiota varten piti tutkia itävenäläisiä vöitä.[2][9][15]

Rinnalta löytynyneen rengasneulan rengas oli valmistettu pronssista ja neulan terävä pää taas raudasta. Renkaan varresta riippui lippa, ja siitä ketjun päässä pinsetit. Unto Salon mukaan rintaneula on kiinnostava juuri koristelunsa takia. Lipassa on kasviköynnös, joka voidaan liittää kristillisyyteen ja pinsetissä oli kirjain Χ (m.kreik. khi), joka voi tarkoittaa Kristusta.[16]

Salmon hauta III[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Naisen hautaus oli tehty lounais-koillisen suuntaisena siten, että vainajan pää osoitti lounaaseen. Hänet oli haudattu puuarkussa, josta löytyi värjäytymiä pääpuolen hiekasta. Vainaja oli peitetty tuohella, jonka päältä löytyi kerros tummaa maata. Vaikka tuohi ja kangas eivät yleensä säily suomalaisessa maaperässä, säilyttävät pronssiesineet usein tuohta, puuta, kangasta ja vainajan luita omalta kohdaltaan. Nytkin oli pronssin alta säilynyt tuohenpalasia ja kangastilkkuja. Myös vainajan pääkallosta ja raajoista oli säilynyt näkyvät hahmot hiekkaan, mutta nämäkin luut olivat maatuneet pehmeiksi. Vainajan vasemmalla puolella oli tuntemattomaksi ruostunut rautaesine, joka Salmon mukaan voisi olla sirppi. Lantion päällä poikittain sijaitsi puukko, rinnan päällä hopeasolki, ja vasemmalla puolella (sormessa) löytyi sormus. Asusteeseen kuuluivat myös kaksi hihnanjakajaa. Pään kohdalta löytyi ristin muotoon asetellut pronssikierteet (päähine ?) ja lyhyt pronssiketju. Esineet on luetteloitu kansallismuseossa tunnuksella KM 11063:257–271.[9]

Salmon hauta IV[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Keskelle noin 2,5 metriä pitkää ja 1,2 metriä leveää hautaa oli haudattu mies. Hänestä oli maatunut näkymättömiin kaikki muut luut paitsi pääkallo ja reisiluu, joista erottuivat hiekassa selvät jäljet. Vainaja makasi haudassaan pää lounaaseen päin. Hautakuoppa erottui säännöllisen muotoisena, mutta mitään jäänteitä puuarkusta ei löytynyt. Pään ja reisiluun välissä makasi noin 75 senttimetriä pitkä miekka, jonka terä osoitti jalkojen suuntaan. Koska viitan hopeinen hevosenkenkäsolki makasi kaivettaessa miekan väistimen päällä, on miekka varmaan jätetty rinnan päälle viitan tai vaipan sisälle. Iso pronssinen sormus ja sormiluu löytyivät soljen vierestä, mikä kertoo vasemman käden asennosta. Oikean käden sormus löytyi vainajan oikealta puolelta melkein polven vierestä. Puukahvainen rautapuukko ja keihäs oli asetettu vainajan vasemmalle puolelle. Keihään kärki osoitti jalkojen suuntaan. Viikatteen terä oli laitettu jalkojen luokse ja vielä siitä yli metrin päähän oli asetettu saviruukku. Se oli kuitenkin hajonnut osiin. Löydökset on luetteloitu tunnuksilla KM 11063:272–293.[9]

Salmon hauta V[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Hauta oli kaivettu verrattain suureksi ja sen tunnistettu naispuolinen vainaja löytyi hautauksen oikeasta reunasta. Haudan toisen vainajan jäännökset ovat voineet tuhoutua, kun hautaan kaivettiin myöhemmin kuoppa pystytettävää pylvästä varten. Pylväskuopan reunoilta löytyi pronssisia heloja ja kierettyä pronssilankakoristetta. Haudan leveys näkyi myös koilliskulmassa olevasta arkun jäänteistä, vaikka naisen pään puolella haudan lounaispäässä arkkua ei erottanut. Se osa hautausta, joka oli säilynyt tunnistettavana, oli hauta-antimiltaan pappilan rikkaimpia. Hiekassa erottui vainajan luurangosta pääkallon jäänteet sekä jäänteet lantiosta ja molemmista jaloista. Syliin asetetun käden rannerenkaat olivat pronssia, joka säilytti ranneluut ehjinä katkelmina molemmista käsistä. Yhdessä pronssisormuksessa oli vielä sormiluuta. Vasen käsi oli ojennettu suoraksi, koska sen sormus löytyi reiden vierestä. Oikea käsi oli taivutettu kaulalle, koska sormukset löytyivät sieltä ja rannerengas rinnalta. Kolme sormuksista olivat pronssisia spiraalisormuksia ja yksi uurrekoristeltu hopeasormus. Ranteissa olivat 2–4 senttimetriä leveät, pinnaltaan koristellut ja lattean muotoiset rannerenkaat. Niissä oli katkos käteen pujottamista varten. Naisella oli ollut olkapäillään kahdet pyöreät kupurasoljet [kuva 8], mutta solkien läheltä ei löytynyt niitä yhdistäviä ketsuja, jotka ovat olleet niin yleisiä. Naisen kaulassa oli ollut värikkäitä lasihelmiä, joista useat olivat keltaisia. Helmien vieressä ollutta rautaesinettä on arveltu avaimeksi. Naisen jalkopäästä löytyi sirppi ja sen vierestä, ehkä jalkojen kohdalta, löytyi puuta ja vähän tuohta. Tuohen päältä löydettiin sormus. Useimmat korut, kuten pyöreät soljet, hopeasormus, lasihelmet ja rannerenkaat, ovat 1000-luvulta jaa., mutta sormukset ovat yli 100 vuotta vanhempia. Löydökset on luetteloitu Kansallismuseossa tunnuksella KM 11063:294–329.[8][9][17]

Salmon hauta XIVa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Miehen hautaus XIVa oli tehty osittain aiempien hautauksien XI ja XIV päälle. Aiemman haudan XI jäänteet olivat sekoittuneet niin pahasti, ettei tämän vainajan sukupuolta voinut enää tunnistaa esineistön perusteella. Koska aiempi hautaus oli ollut arkkuhautaus, on sen täytynyt maatua hyvin pehmeäksi, jotta uuden haudan kaivaminen sen päälle olisi onnistunut. Myös osa haudan XIV sisällöstä oli sekoittuneena haudan XIVa esineisiin.[9]

Myös hautaus XIVa oli arkkuhautaus, sillä pohjoislaidalla oli arkun laudoista jäänyt värjäymiä hiekkaan. Joidenkin esineiden päältä löytyi vielä tuohta, jonka päällä oli mustaa maamassaa ja vuorostaan sen päällä oli lisäksi puun jäänteitä. Tuohta käytettiin tässäkin haudassa vainajan peittämiseen. Vainajan jotkin luut erottuivat selvästi hiekasta, vaikka olivatkin jo maatuneet. Toisen käden luut sijaitsivat poikkeuksellisen kaukana vainajan vartalosta. Pääkallon jättämän jäljen läheltä löytyi hevosenkenkäsolki, joka on ollut kiinnittämässä viittaa harteille. Soljen vierestä löytyi sormus, joten toinen käsi oli taivutettuna rinnalla ja toinen vartalon suuntaisena. Muita pronssista valmistettuja esineitä olivat soljen vieressä sijainnut koristeellinen hela, pään vieressä ollut esine ja lantion kohdalla sijainnut toinen esine. Muitakin pronssilöytöjä tehtiin, mutta ne olivat muiden hautojen kanssa yhteisellä alueella. Niistä ei oltu enää varmoja, mille vainajalle ne olivat kuuluneet.[9]

Haudasta ei löytynyt aseita, mikä on sikäli outoa, koska haudassa oli kuitenkin kilpi. Kilven kupura [kuva 9] sijaitsi lantion kohdalla ja se oli kaatunut kyljelleen kupuran kärki vainajaan päin. Kilven puuosat olivat maatuneet pois ja jäljelle olivat jääneet rautaiset niitit, rautatanko ja yksi pitempi naula. Nämä osat kuuluvat kaikki rautakauden aikaiseen puukilpeen. Jäi epävarmaksi, kuuluiko haudan suuntaisen laudan jäänne kilpeen vai arkkuun. Lantion lähellä oli heloja, jotka ovat voineet kuulua vyöhön. Kupuran muoto ajoittaa hautauksen viikinkiaikaan [18] (800–1100 jaa.), joskin tunnistus on epävarma.[19] Jalkojen juuressa sijaitsi sirppi. Esineet on lueteltu Kansallismuseossa tunnuksella KM 11063:552–581.[9]

Schvindtin hauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Schvindt kävi vuonna 1890 Launismäen pelastuskaivauksien lomassa tutkimassa myös Pappilanmäen tilaa. Siellä hänelle esitettiin, että mäen rinteessä erottuvat hautapainanteet tutkittaisiin pois, mutta sitä hän ei halunut silloin tehdä. Sen sijaan hän meni hiekkakuopalle, joka sijaitsi päärakennuksen eteläpuolella, ja alkoi tutkia sen reunaa. Hiekanotto oli jo tuhonnut osan hautaa, jonka loppuosaa hän tutki lastalla kaivaen pintapuolisesti. Siitä löytyi muun muassa saviastian sirpaleita, jotka yhteen liimattuina muodostivat osan ylhäältä 19 senttimetriä ja pohjasta 12 senttimetriä leveän ruukun. Astian kaulan ympärys oli koristeltu kuudella rinnakkaisella narulla painetulla koristeviivalla. Tämän läheltä löytyi naruun pujotettuina viisi koristetta, jotka olivat noin millimetrin pronssilangasta kierrettyjä 2–6 millimetriä leveitä spiraaliputkia. Koristeiden yläpuolella sijaitsi muodottomaksi ruostunut raudankappale, jota Schvindt arveli viikatteeksi.[20]

Näiden esineiden luota lounaaseenpäin löytyi 16 kappaletta pronssista silaa (koristetta tai helaa), jotka olivat olleet kiinnitettyinä osittain säilyneeseen nahkavyöhön. Silat olivat 12–20 millimetriä leveitä ja niiden takapinnasta työntyi ulos kolme piikkiä, jotka olivat lävistäneet vyön ja taitettuina kiinnittivät koristeet vyön ulkopintaan. Ilmeisesti samaan vyöhön kuului myös pronssinen päätesila, joka oli 31 millimetriä pitkä ja 29 millimetriä leveä. Silassa oli pronssista spiraalikoristelua ja sekin oli vielä kiinni lahonneessa vyössä taivutettujen piikkien avulla. Pronssinen päätesila oli säilyttänyt palan neliniitistä kangasta. Näiden läheltä löytyi 12 senttimetriä pitkä puinen varrenpää, joka oli teroitettu suipoksi. Varteen sopivaa työkalua ei kuitenkaan löytynyt.[20]

Edelleen tästä paikasta hieman lounaaseenpäin löytyi suoristettu pronssisen spiraalisormuksen lanka. Lanka oli valmistettaessa vedetty poikkileikkaukseltaan puolipyöreän muotoiseksi. Samassa kohdassa sijaitsi kaksi koukistettua rautanaulaa. Vyöstä hieman etelään sijaitsi kolme niittiä päätelevyineen. Niittien kiinnittämää puuta ei löytynyt. Näiden kanssa oli myös kaksi taivutettua naulaa, jotka olivat yhä kiinni lahonneessa puussa.[20]

Schvindtin muut löydöt[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muut löydöt eivät muodostaneet sellaista kokonaisuutta, että Schvindt olisi maininnut sitä haudaksi. Haudan vieressä ja sen kaakkoispuolelta löytyi 108 sirpaletta, jotka kuuluivat kolmelle astialle. Hän pystyi kokoamaan osittain näistä kaksi liimaamalla palasia toisiinsa. Toinen astia oli ollut 14–15 senttimetriä korkea ja toinen astia 12,5 senttimetriä korkea ja 22 senttimetriä leveä. Ensimmäisen astian kaulaa kiersi 12 rinnakkaista narujuovaa ja toisen astian ympäri vastaavasti 3 narujuovaa. Näiden lisäksi löytyi neljännelle astialle kuuluvia sirpaleita, jotka yhteen liimattuina muodostivat 13,5 senttimetriä korkean, 17 senttimetriä leveän ja pohjastaan 11 senttimetriä leveän astian. Astian suuaukon kaulaa kiersi 3 rinnakkaista pistejuovaa.[20]

Saviastian palasten joukosta ja ympäriltä löytyivät hajallaan seuraavia esineiden jäänteitä. Kahdeksan niittiä ilman puunjäänteitä, kahdesta kohdasta koukistettu naula sekä kolme muuta naulaa, jotka olivat vielä kiinni puussa. Kaksi rautapalasta, jotka oli taottu läpileikkaukseltaan kolmion muotoisiksi ja olivat 4,8 senttimetriä ja toinen 3,6 senttimetriä pitkät. Kaikki nämä rautaesineet ovat ilmeisesti olleet samasta kirstusta tai muusta kootusta puuesineestä. Näiden lisäksi löytyi vielä löytyi kaksi pronssilangasta kierrettyä koristetta, joissa oli jäljellä ristikkäin kudottua lankaa. Lisäksi löytyi yksi ruskeanvärinen, neljällä mustalla tai valkoisella pilkulla koristeltu ja halkaisijaltaan noin 13 millimetrinen kivihelmi. Viimeinen esine oli sisältä rautainen ja pinnaltaan pronssinen painoluoti, jonka oli 1,8 senttimetriä korkea ja 2,2 senttimetriä leveä. Maa oli esineiden ympäriltä mustaa tai tummaa ja niiden päällä oli paljon rautaruostetta.[20]

Pappilanmäen miekkojen säiläkirjoitukset[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Pappilanmäestä tunnetaan kaikkiaan kaksitoista miekkaa tai miekan katkelmaa. Kuudessa miekassa on säiläkirjoitusta, joita Mikko Moilanen tutki väitöskirjassaan vuonna 2015. Metallurgiset tutkimukset paljastivat myös muita terän ominaisuuksia, joita esitellään ensimmäisen miekan yhteydessä.[1]

Vuonna 1939 Helmer Salmo löysi Pappilanmäen haudasta IV (hänen omalla numeroinnillaan) miekan (KM 11063:283). Se oli ehjä, mutta huonosti säilynyt. Miekan pituus on 77 senttimetriä ja se painaa 956 grammaa. Sen kahva on ilmeisesti Petersenin luokituksessa N-tyyppiä. Kahva on kokonaan rautaa eikä sitä ole koristeltu. Terä oli valmistettu kuudesta kierretystä tangosta, jotka oli taottu yhteen kolmen nipuissa terän muotoiseksi. Kierretyt tangot oli takomalla valmistettu yhdeksän metallikerroksen nipusta, jossa oli viisi rautakerrosta ja neljä teräskerrosta. Kiertyneinä nämä kerrokset muodostivat omalaatuisen kuvioinnin. Terän toisella sivulla oli takomalla upotettu S-kirjaimen muotoinen merkki. Upotuksessa oli käytetty kiertymätöntä kerroksellista materiaalia, jossa oli ilmeisesti kolme rauta- ja kaksi teräskerrosta.[21]

Vuonna 1929 löytyi haudoista kaksi miekkaa (KM 9164:2 ja KM 9164:3) yhdessä M-tyypin keihäänkärjen kanssa. Ne lähetettiin Kansallismuseoon yhdessä kolmennen miekan (KM 9164:1) kanssa. Ensiksi mainittu miekka (KM 9164:2) löytyi huonossa kunnossa ja kolmena kappaleena (40 cm, 8 cm ja 10 cm). Niiden yhteispaino on 679 grammaa. Pisimmässä kappaleessa on kahva, joka on Petersenin luokituksessa X-tyyppiä. Kahvaa ei ole koristeltu. Miekan terän molemmille puolille oli upotettu säiläkirjoitusta. Pisin teksti oli vaikeasti tulkittavissa. Siinä oli 7–9 merkkiä: ”N...NEDNI”. Toisella puolella oli 6 merkkiä: ”AMENI”. Molempien kirjoitusten alkumerkki on tunnistamatta. Kirjoitus on tehty upottamalla langaksi kierrettyä 13-kerroksista rauta- ja teräspintaa.[22]

Toinen miekka (KM 9164:3) löytyi kahdessa kappaleessa ja se oli huonossa kunnossa. Varsinkin terän kärki oli ruostunut pahasti. Kappaleiden yhteispituus on 90 senttimetriä ja ne painavat 1024 grammaa. Miekan painopiste sijaitsee 17 senttimetriä kahvan puolelta mitattuna. Kahva on Petersenin luokituksessa R-tyyppiä (tai mahdollisesti S-tyyppiä). Kahvan säilynein osa vaikuttaa koristelemattomalta. Terän molemmilla puolilla on säiläkirjoitusta. Kirjoitus koostuu kymmenestä upotetusta merkistä: ”+VLFBERH+T” (14 senttimetriä leveä). Toisella puolella on vain upotettuja merkkejä (10 senttimetriä): ”||| O |||”, missä ”O” tilalla on kuvio. Kuviossa on kahden pystyviivan päät on yhdistetty ristiin kahdella diagonaalisella viivalla ja niiden päällä sijaitsee yhtä leveä vinoneliö kärjet kiinni pystyviivoissa. Upotukset ovat sekä kierrettyä että kiertämätöntä materiaalia, jossa on teräs- ja rautakerroksia 7–9. Näitä miekkoja kutsutaan Ulfberht-miekoiksi.[22]

Myös Ignatius löysi vuonna 1870 Pappilanmäen ja Käräjämäen kaivauksilta miekan (KM 1120:1) yhdessä kahden keihäänkärjen (E- ja F-tyyppiä) kanssa. Miekka on todennäköisesti Pappilanmäestä. Miekka löydettiin fragmentoituna ja huonossa kunnossa. Miekan arvioitu pituus on 64 senttimetriä ja paino on 937 grammaa. Miekan kahva on Petersenin tyyppiä H. Väistin puuttui miekasta. Rautaisen kahvan ponnessa on koristeuurteita, mutta huonon kuntonsa vuoksi muita koristeita ei erottunut. Terän molemmilla puolilla on säiläkirjoitusta. Pisin teksti on 18 senttimetriäpitkä. Siinä erottuu heikosti muutama merkki: ”+VL?...? R?+?” (epävarmat merkit ”?...?” ja ”?”). Sen epävarma tulkinta on melkein vain arvaus: ”+VLFBERH+T”. Toisella puolella on vain osittain säilyneitä merkkejä ”||| O ?”, missä ”?” lyhyt pystyviiva ja merkin ”O” tilalla sama merkki kuin miekassa KM 9164:3. Upotukset on tehty kerroksellisesta ja kierretystä materiaalista.[5]

Vuonna 1876 löydettiin kaksi miekkaa (KM 1822:1 ja KM 1822:2) keihäänkärkien mukana. Ne ovat irtolöytöinä vähintään kahdesta eri haudasta, ellei useammastakin. Ensimmäinen miekka (KM 1822:1) löytyi kahtia katkenneena ja ilman ponnen nuppia. Se oli säilynyt huonosti ja oli reunoiltaan fragmentoitunut. Terä oli katkennut kärjestään, mutta yhdessä kappaleiden yhteispituus oli vielä 74 senttimetriä ja ne painoivat 812 grammaa. Kahva on Petersenin tyyppiä I, mutta ruosteen takia kahvan koristelua ei erota. Terän kummallakin puolella on heikosti säilynyttä säiläkirjoitusta. Kirjoituspuolella erottuu E-kirjain, mutta muut kirjaimet ovat katkelmallisia. Toisen puolen merkit muodostuvat kolmesta pystyviivasta ja ristikkäiseltä vaikuttava kuvio pakottaa vertaamaan sitä miekkaan KM 9164:3. Onko se sama kuvio?[5][1]

Toinen miekka (KM 1822:2) on säilynyt edellistä vieläkin huonommin. Sekin on kahtena osana, mutta se on ruostunut edellistä miekkaa vieläkin pahemmin. Osasten yhteispituus on 61 senttimetriä ja yhteispaino on 526 grammaa. Koko kahvan perä ponsineen on irronnut pois. Vaikka kahva on koristelematon, se voidaan luokitella Oakeshottin tyypiksi 7 ja Geibigin tyypiksi 12 tai 16.1. Terän molemmilla sivuilla ollutta säiläkirjoitusta ei enää erota ollenkaan. Tekstissä on kyllä R-kirjain, mutta muuta siitä ei voi varmuudella sanoa.[5]

Rautakautinen kylä tai suurtalo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Unto Salo mainitsee kirjoituksissaan usein Pappilanmäen löydöt. Erityisesti 600-luvun lopun kullattu miekka edustaa hänen mukaan Eurassa paikallista parhaimistoa ja viittaa siihen, että Pappilanmäki oli pitäjänkartano, jota asutti paikallinen menestyvä päällikkö. Pappilanmäki olisi säilyttänyt tämän asemansa niin pitkään, että kun pitäjä aikanaan kristillistyi, annettiin se kirkkonmiehelle pappilaksi.[23][24]

Pappilanmäkeä vastapäätä, Eurajoen toisella puolella, sijaitsee Lauhianmäki. Sinne haudattiin rautakaudella runsaasti väkeä hyvin pitkän ajan. Sitä ei ole päästy tutkimaan, joten tiedot kalmiston käyttöajasta ovat viitteelliset. Paikalta kerättyjen esineiden ajallinen kirjo alkaa vanhemmalta roomalaisajalta ja jatkuu katkeilen viikinkiajalle asti. Pappilanmäen kalmistoa on todennäköisesti käytetty Lauhianmäkeä myöhemmin ja toisaalta ainakin ristiretkiajalle asti. Pappilanmäen kalmistoon liittyvää kylää tai taloa ei myöskään olla löydetty. Se sijaitsee todennäköisesti kalmiston lähellä tai jopa aivan vieressä. Jos se sijaitsee sen vieressä, on sen jäänteet sekoittuneet historiallisen ajan pappilan pihapiiriin, joka oli rakennettuna Pappilanmäen ympärille.[14]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  • Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin – Euran esihistoria. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
  • Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista. Vammala: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2008. ISBN 978-952-222-000-4.
  • Moilanen, Mikko: Marks of Fire, Value and Faith – Swords with Ferrous Inlays in Finland (Doctoral thesis). Archaeologia Medii Aevi Finlandiae, 2015, nro XXI. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura. ISSN 1236-5882. Artikkelin verkkoversio (pdf). Viitattu 31.3.2016. (englanniksi)

Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e f Moilanen, Mikko: Marks of Fire, Value and Faith, 2015, s. 451–452
  2. ↑ a b c d e f Muinaisjäännösrekisteri: Pappilanmäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 13.11.2013. Museovirasto. Viitattu 28.3.2016.
  3. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 188–189
  4. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 251
  5. ↑ a b c d e Moilanen, Mikko: Marks of Fire, Value and Faith, 2015, s. 352–354
  6. ↑ a b Hirviluoto, Anna-Liisa: Euran kiinteiden muinaisjäännösten inventointi 1959 (Arkistoitu – Internet Archive), 1960, viitattu 31.3.2016
  7. ↑ a b c Pälsi, Sakari: Eura Pappilanmäki Rautakautisen kalmiston kaivaus, 1934 (Arkistoitu – Internet Archive) (raportti), 27.10.1934
  8. ↑ a b c d Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 131–136, valokuva: Pälsin hauta auki kaivettuna
  9. ↑ a b c d e f g h i j Salmo, Helmer: Eura Pappilanmäen kaivaus vuonna 1939 – raportti (Arkistoitu – Internet Archive) (pdf), 1940
  10. ↑ Salmo, Helmer: Tarkastusmatka Euran Pappilanmäkeen 27.5.1964 (Arkistoitu – Internet Archive), 1964, viitattu 31.3.2016
  11. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Euran pappilan koekaivaus 1977 (Arkistoitu – Internet Archive), 1977, viitattu 31.3.2016
  12. ↑ Koivisto, Leena: Sadevesiojan kaivamisen valvontatyö 1.9.1999 (Arkistoitu – Internet Archive) ja vesiputki valvonta (Arkistoitu – Internet Archive) ja öljysäiliön poisto (Arkistoitu – Internet Archive), 1999, 2005 ja 2007, viitattu 31.3.2016
  13. ↑ Vaara, Rauno: Maatutkauksen mahdollisuudet, s. 31–46. teoksesta "Uotila, Kari (toimitus): Avauksia Ala-Satakunnan esihistoriaan". Eura: Kåkenhus, 2011. ISBN 978-952-92-8505-1.
  14. ↑ a b Pukkila, Jouko: Euran viikinkiaika–asutuksen ja elinkeinohistorian rautakautista historiaa maisemamallinnoksen materiaaliksi, s. 111–131. teoksesta "Uotila, Kari (toimitus): Avauksia Ala-Satakunnan esihistoriaan". Eura: Kåkenhus, 2011. ISBN 978-952-92-8505-1.
  15. ↑ a b Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 183–185, valokuvia: miekan kahva, huotra, väkipuukko, koristeita ja vyön rekonstruktio
  16. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 232–233 (valokuva)
  17. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 232, valokuva: Salmon haudan V naisen koruja
  18. ↑ Lehtosalo-Hilander, Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 196
  19. ↑ Helsingin yliopisto: Viikinkiaikaiset kilvenkupurat, viitattu 31.3.2016
  20. ↑ a b c d e Schvindt, Theodor: Eura Lauhianmäki Pappilanmäki Lampun Myllymäki ja Osmanmäki Rautakautisen kalmiston kaivaus (Arkistoitu – Internet Archive), 1890 (HUOM! Vajaa dokumentti, yksi sivu puuttuu !!!)
  21. ↑ Moilanen, Mikko: Marks of Fire, Value and Faith, 2015, s. 399
  22. ↑ a b Moilanen, Mikko: Marks of Fire, Value and Faith, 2015, s. 390–391
  23. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 369
  24. ↑ Salo, Unto: Ajan ammoisen oloista, 2008, s. 382

Valokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 296, valokuva: ristiretkiajan hopeakoristeinen miekka
  2. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 238, valokuva: Pappilanmäestä löytyneitä koruja, KM 11063:174, 158, 187–189.
  3. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 222, valokuva: Silmäneula KM 11063:234
  4. ↑ a b Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 186, valokuva: keihäänkärjet, KM 14656 ja KM 16727
  5. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 189, valokuva: Pälsin hauta I:n miekka
  6. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 196, valokuva: Piirtokuvioinen tuohenpala.
  7. ↑ Helsingin yliopisto: Valokuva: Rengasmiekka (Behmer tyyppi VI), viitattu 29.3.2016
  8. ↑ Museot online: Valokuva: D-tyypin kupurasolki (KM 17208:601), vastaava kuin pappilassa!, viitattu 30.3.2016
  9. ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin, 2000, s. 196, valokuva: Salmon haudan XIVa kilvenkupura.

Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Pappilanmäki_(Eura)&oldid=22094963”