Lauhianmäki
| Lauhianmäki | |
|---|---|
.jpg) Lauhianmäen nykyistä hautausmaata. |
|
| Sijainti | |
  Lauhianmäki |
|
| Koordinaatit | |
| Valtio | Suomi |
| Historia | |
| Tyyppi | kalmisto |
| Huippukausi | rautakausi, 0–1000 jaa. |
| Kaupunki | Eura |
Lauhianmäki [1] eli Louhianmäki [2] on Euran Sorkkisten kylässä sijaitseva entinen rautakautinen kalmisto ja nykyinen Euran seurakunnan hautausmaa, joka sijaitsee Euran kirkosta 800 metriä pohjoiseen. Se on hiekkapohjainen matala kumpare, joka kohoaa loivasti savipeltojen keskeltä noin 350 metriä Eurajoesta itään. Eurajoen toisella puolella 600 metriä länsi-lounaaseen sijaitsee Pappilanmäen rautakautinen kalmisto. Lauhianmäkeen haudattiin ihmisiä noin 0–1000 jaa.[1][3][4]
Tutkimushistoria[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kustaa Killinen inventoi Euran muinaisjäännöksiä 1870-luvulla ja silloin hän tutki myös Lauhianmäkeä. Killinen kertoi, että mäki oli täynnä Käräjämäelläkin havaittuja hautakuoppia ja että se oli täysin koskematon. Hautakuopanteiden lukumääräksi hän laski 200. Euran kirkon vieressä oleva hautausmaa, jota laajennettiin vuonna 1865, alkoi täyttyä 1800-luvun lopulla. Uudet terveydenhoitomääräykset kielsivät sellaiset hautausmaat, jotka sijaitsivat asumusten lähettyvillä. Euran uusi ja suurempi kirkko rakennettiin keskelle vanhaa hautausmaata vuonna 1893. Tämän vuoksi alettiin etsimään uudelle hautausmaalle paikkaa. Ehdotettu Käräjämki ei tullut Senaatille kysymykseen, koska siellä tiedettiin olevan pakanallisia hautauksia. Lauhianmäekeä koski samat rajoitukset, mutta lupaa hautausmaan perustamiseksi haettiinkin Vainiomäen eli Kotovainion nimellä, jota Muinaistieteellinen toimikunta ei tuntenut. Vuonna 1890 mäki ehdittiin tasoittamaan lähes kokonaan, ennen kuin asia huomattiin toimikunnassa. Turun ja Porin läänin kuvernööri keskeytti työt ja paikalle lähetettiin Theodor Schvindt suorittamaan tutkimuksiaan. Hän tutki kaikki seitsemän säilynyttä hautaa, jotka ajoitettiin nyt viikinkiaikaan. Tasoitetulta alueelta kerättiin irtolöytöinä talteen eri-ikäisiä esineitä. Euran seurakunta otti Lauhianmäen hautausmaaksi vuonna 1891. Lauhianmäen ympäristön peltoja käveltiin läpi vuonna 2013 etsien mahdollisia pintalöytöjä, mutta mitään ei kuitenkaan havaittu.[1][5][6][7][8]
Kalmisto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Theodor Schvindt tutki vuonna 1890 seitseman hautakuopannetta. Ne olivat kaikki soikean muotoisia ja ne olivat itä-länsi-suuntaisia. Kaksi haudoista olivat niin syviä, että ne arvattiin aikaisemmin ryöstetyiksi. Neljä hautaa olivat osittain tuhoutunueet hautausmaan tasoituksessa. Vain yksi hauta vaikutti koskemattomalta. Seuraavassa esitetään haudoista lyhyet kuvaukset. Haudat 5 ja 6 olivat tyhjiä eikä vaillinaisesti digitoidussa dokumentissa ollut hautojen 1 ja 2 esittelyä.[9]
Kolmas hauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hauta oli länsipäästään osittain tuhoutunut ja siitä oli jäljellä 2,5 kyynärää eli noin 1,3 metriä. Haudasta löytyi putkivartinen keihäänkärki hajonneena kahteen osaan. Toisen oli ruodollinen keihäänkärki, jonka pituus oli 30 senttimetriä ja leveys terän kohdalla 22 millimetriä. Kärki osoitti länteen. Keihäänkärjen päällä makasi kasa saviastian sirpaleita. Niistä Schvindt kokosi liimaamalla ehjän astian, jonka pohja oli litistyneen pallon muotoinen.[kuva 1] Astian suuaukko oli halkaisijaltaan 185 millimetriä ja koko astian halkaisija 195 millimetriä. Astian kaulaa kiersi kolme rinnakkaista viivaa. Viimeinen esine oli haudan itäpäästä löytynyt rikkinäinen pronssinen vyön solki.[9]
Neljäs hauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Neljännestä haudasta oli jäljellä vain kyynärän verran eli noin puoli metriä. Siitä löytyi lähellä maan pintaa rautakuonan palaset, palanutta savea ja neljä saviastian palasta. Vähän syvemmältä löytyi taittunut pronssilevyn kappale. Kolme sinistä lasihelmeä olivat ilmeisesti peräisin kaulanauhasta. Viimeinen löytö oli hämmentävästi kerrottu, sillä vaikutelmaksi jäi, että mukana oli orgaanisen nyörin eli narun jäänteet. Nyöri oli kierretty kahdestatoista kolmisäikeisestä langasta. Nyörin ympärillä omilla paikoillaan olivat neljä pronssista koristetta. Koristeet olivat 5 millimetriä halkaisijaltaan ja 3 millimetriä leveitä renkaita. Renkaiden pintaa kiersi kaksi uraa niin, että vaikutelmaksi jäi kolmisäikeinen palmikko. Schvindt arveli niiden koristaneen esiliinan reunaa ja että niitä oli ollut paljon enemmän vainajaa haudattaessa.[9]
Seitsemäs hauta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Seitsemäs hautua oli säilynyt parhaiten koskemattoman näköisenä. Haudan itäpää oli kahden kyynärän verran löydötön. Haudan puolivälissä noin kyynärän syvyydessä löytyi pronssinen jousisolki. Sen pituus oli 137 millimetriä ja leveys 127 millimetriä. Solkeen oli pronssilangalla kiinnitetty rautainen osa. Soljen alapuolella löytyi jäänteitä neliniitisestä villakankaasta. Soljen yläpuolelta löytyi samantapaista, mutta hienosyisempää ja tummemman väristä kangasta. Tunnistamattomaksi jäi usean rautanaulan ja -osan lävistämä puupalanen, johon oli tarttunut kiinni kangasta. Läheltä löytyi vielä tuohenpalanen ja pronssisormuksen kierrettä. Sormuksessa oli vielä jäljellä hieman kangasta.[9]
Edellisistä löydöistä hieman länteenpäin sijaitsi muutamia esineitä. Sieltä löytyi länteenpäin osoittava keihäänkärki, jossa oli vielä havaittavissa vartta terän putkessa ja sen ulkopuolella. Kärjen piutuus oli 328 millimetriä ja sen kärki oli hieman taipunut vinoon. Kärjen päältä löytyi veitsi, jonka kärki osoitti myös länteen. Veitsen kahva oli ollut puuta, jota löytyi vielä keihäänkärjen päältä. Veitsen ruoto eli kara oli taittunut. Veitsen pituus on 157 millimetriä, josta ruotoa oli 40 millimetriä. Tuntemattomaksi jäi esine, joka oli ruostunut ruostekasaksi, jossa oli jäänteitä nahasta ja koristellusta symmetrisestä pronssiesineestä. Tämä pronssiesine saattaa olla seitsemänteen hautaan liitetty tulusrauta.[kuva 2] Näiden lisäksi keihään luota löytyi hopearahan puolisko, tuohenpalanen, jäänteet pienestä nahkavyön pronssisesta soljesta, mahdollisesti kasa tinaruostetta, kaksi koukistettua rautakahvaa ja niihin liittyvän lahonneen puuastian palanen.[9]
Keihään luoteispuolella sijaitsivat noin 240 millimetriä pitkät keritsimet. Niihin oli tarttunut samanlaista karkeaa kangasta kuin edellä kuvailtiin. Keritsimistä länteen ja lounaaseen sijaitsi puusta rakennettu ja rautalevyillä vahvistettu esine. Levyt olivat ruostuneet puhki ja puu oli melkein lahonnut pois. Puolen kyynärän pituista esinettä ei kertomuksessa mainittu nimeltä. Tämän läheltä löytyi pronssisen spiraalisormuksen kolme rengasta. Haudan luoteiskulmasta löytyi vielä ruodollinen keihäänkärki, joka oli 312 millimetriä pitkä, jonka ruoto 87 millimetriä pitkä, jonka terä oli 23 millimetriä leveä, ja jonka ruodosta löytyi vielä varren lahonnutta puuta. Haudan länsipäässä mullan seasta löytyi rautakuonan möhkäle ja saviastian palasia. Hauta päättyi länsipäässä seinämään, joka oli ladottu kivistä.[9]
Kalmiston irtolöytöjä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Schvindtin tarkastaessa muita kiinteitä muinaisjäännöksiä, löysivät tasoitustyömaan työmiehet erinäisiä esineitä. Hän luettelee niistä kaksi: katkenneet viisiosaiset suuraudat ja ruotsalainen pronssiraha Isovihan ajoilta. Sen jälkeen, kun Schvindt oli poistunut Eurasta, sai hän vielä postilähetyksen, jossa oli kolmeksi kappaleeksi hajonnut pronssinen kaularengas, pronssisen kaularenkaan kappale sekä 5 millimetriä leveä ja sileä pronssisormus.[9]
Kalmistoa käytetään edelleen hautausmaana. Hautoja kavettaessa saattaa lapioon tarttua suurempia esineitä. Niitä on joskus toimitettu Museovirastolle. Näitä lähetyksiä ovat esimerkiksi keihäänkärjet vuonna 1910 (KM 5656:1-2), tikarinterä (KM 7414) vuonna 1918, rautaiset keihäät (KM 7702 ja KM 7770) vuonna 1920.[1]
Ajoituksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Theodor Schvindt ajoittaa tutkitut haudat viikinkiaikaan (800–1050 jaa.), jota tuetaan Museoviraston verkkosivullakin.[1][9] Irtolöydöissä oli kuitenkin muonenikäisiä esineitä. Esimerkiksi kahdet rautaiset rannerenkaat (Kansallismuseon luetteloissa tunniksilla KM 2707:5a,b) saattavat olla peräisin ajalta ennen ajanlaskun alkua tai roomalaiselta rautakaudelta (0–400 jaa.). Löydetyistä rannerenkaista neljä olivat raudasta ja kaksi pronssista valmistettuja. Löydetyt kaularenkaat on sijoitettu kansainvaellusajalle (400–550 jaa.), mutta joitakin kaularenkaita käytettiin jo nuoremmalla roomalaisella rautakaudella. Piikkipäinen puukilven kupura on kansainvaelusajalta, johon voidaan liittää myös samasta kohtaa löydetyt keihäänkärjet (KM 2706:6, 4, 3a, 5). Osa keihäänkärjistä voivat olla vanhempiakin. Samaan aikakauteen sijoittuvat kaarevaselkäiset veitsenterät. Kalmistoa on siten käytetty väljästi arvioiden 0–1000 jaa.[1][10]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f Muinaisjäännösrekisteri: Lauhianmäki Kulttuuriympäristön palveluikkuna kyppi.fi. 13.11.2013. Museovirasto. Viitattu 2.4.2016.
- ↑ Louhianmäki, Eura Kansalaisen Karttapaikka. Helsinki: Maanmittauslaitos. Viitattu 2.4.2016.
- ↑ Hirviluoto, Anna-Liisa: Euran kiinteiden muinaisjäännösten inventointi 1959 (Arkistoitu – Internet Archive), 1960, viitattu 31.3.2016
- ↑ Euran seurakunta: Hautausmaat (Arkistoitu – Internet Archive), viitattu 2.4.2016
- ↑ Vasko, Tiina: Euran keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi (Arkistoitu – Internet Archive), 2013
- ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria, s. 132–133. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
- ↑ Pukkila, Jouko: Euran viikinkiaika–asutuksen ja elinkeinohistorian rautakautista historiaa maisemamallinnoksen materiaaliksi, s. 111–131. teoksesta "Uotila, Kari (toimitus): Avauksia Ala-Satakunnan esihistoriaan". Eura: Kåkenhus, 2011. ISBN 978-952-92-8505-1.
- ↑ Koivisto, Olavi: Euran, Honkilahden ja Kiukaisten historia I–II, s. 442–443. Eura: Kuntien ja seurakuntien asettama historiatoimikunta, 1962.
- ↑ a b c d e f g h Schvindt, Theodor: Eura Lauhianmäki Pappilanmäki Lampun Myllymäki ja Osmanmäki Rautakautisen kalmiston kaivaus (Arkistoitu – Internet Archive), 1890 (HUOM! Vajaa dokumentti, yksi sivu puuttuu !!!)
- ↑ Lehtosalo-Hilander Pirkko-Liisa: Kalastajista kauppanaisiin - Euran esihistoria, s. 122–123. Vammala: Euran Kunta, 2000. ISBN 951-96964-1-5.
Valokuvia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Museot Online: Saviastiat, 3. hauta, esine KM 2698:15, ajoitus 800–1050 jaa.
- ↑ Museot Online: Tulusrauta, 7. hauta, esine KM 2698:31, ajoitus 800–1050 jaa.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Sahramaa, Elina: Muinaissuomalaiset esiliinat, 2011, viitattu 3.4.2016