Olli Mustonen
Olli Mustonen (s. 7. kesäkuuta 1967 Helsingin mlk)[1] on suomalainen pianisti, kapellimestari ja säveltäjä.[1]
Ura[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Olli Mustonen aloitti cembalonsoiton jo viisivuotiaana ja pianonsoiton seitsenvuotiaana ja sai tuolloin opettajakseen Ralf Gothónin. Hän opiskeli pianonsoittoa paitsi Gothónin myös Eero Heinosen johdolla (alkaen 1977) sekä säveltämistä Einojuhani Rautavaaran johdolla (alkaen 1976).
Mustonen herätti suurta huomiota jo 12-vuotiaana lahjakkuutena opiskellessaan Helsingin Suomalaisessa Yhteiskoulussa. Vuonna 1982 hän sijoittui Maj Lind -pianokilpailussa jaetulle toiselle sijalle. Kaksi vuotta myöhemmin hän menestyi Genevessä EBU:n nuorten solistien kilpailussa.
Vuonna 1986 hän suoritti Lontoon-debyyttinsä ja esitti Maurice Ravelin G-duuri-pianokonserton. Kriitikko Michael Kennedy arvioi, että konsertto "sai loistoa ja tuoreutta hänen sekoittaessaan toisiinsa vastustamattomalla tavalla briljanssin, runouden ja mahtailun".[2] Mustonen alkoi esiintyä kansainvälisillä estradeilla Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Aasiassa niin orkesterisolistina, kamarimuusikkona kuin soolopianistinakin. Kun kriitikko Seppo Heikinheimo arvosteli Mustosen soittoa jyrkin sanakääntein, Mustonen boikotoi Helsinkiä eikä esiintynyt kaupungissa vuosina 1990–1996. Helsingin Sanomien toinen musiikkiarvostelija Veijo Murtomäki puolestaan kehui Mustosta vuonna 1996 ”häkellyttäväksi huimapääksi” ja tämän soittotyyliä jopa nerokkaaksi[3].
Mustosen laajaan diskografiaan sisältyy useita Beethoven- ja Šostakovitš-levytyksiä, ja hän on kantaesittänyt muun muassa ystävänsä Rodion Štšedrinin viidennen pianokonserton (1999). Pianistiesikuvikseen Mustonen on maininnut sellaisia taiteilijoita kuin Josef Lhévinnen, Sergei Rahmaninovin, Joseph Hoffmanin, Arthur Rubinsteinin ja Vladimir Horowitzin.[4]
Mustonen esiintyy myös kapellimestarina. Hän debytoi Lahden kaupunginorkesterin konsertissa vuonna 1991 ja esiintyi samalla Beethovenin 1. pianokonserton solistina. Hän on tehnyt useita levytyksiä myös kapellimestarina.
Mustonen toimi Turun musiikkijuhlien taiteellisena johtajana kaksi vuotta (1990–1992). Hän perusti Helsingin Festivaaliorkesterin ja on toiminut paitsi sen kapellimestarina myös taiteellisena johtajana (alkaen 2001) sekä Tapiola Sinfoniettan toisena vakinaisena kapellimestarina.
Sävellystuotanto[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mustosen oma sävellystuotanto on laaja. Teosluetteloon kuuluu piano- ja kamarimusiikkia sekä orkesteriteoksia, muun muassa vokaalisinfonia Tuuri (2012).
Mustosen vienankarjalaiseen satuun perustuva musiikkisatu Kolme puuta, kolme poikaa sai kantaesityksensä Kuhmon kamarimusiikkijuhlassa heinäkuussa 2009; Mustonen soitti pianoa, ja sadun kertoi Lasse Pöysti. Sadussa on kehityspsykologinen juonne, joka viittaa poikien siirtymiseen lapsuudesta aikuisuuteen.[5]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mustosen isä on tilastotieteilijä Seppo Mustonen ja sisar cembalisti Elina Mustonen. Mustosen ensimmäinen puoliso oli pianotaiteilija Raija Kerppo ja toinen puoliso on oboisti Sole Mustonen.[6]
Teoksia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Nonetto (1995), neljälle viululle, kahdelle alttoviululle, kahdelle sellolle ja kontrabassolle
- Nonetto II (2000), neljälle viululle, kahdelle alttoviululle, kahdelle sellolle ja kontrabassolle
- Konsertto kolmelle viululle ja orkesterille (1998)
- Kolme mysteeriä (2002), orkesterille
- Jehkin Iivana (2004), sonaatti kitaralle (myöhemmin orkesteriversio ja pianoversio)
- Sonaatti sellolle ja pianolle (2006)
- Kolme puuta, kolme poikaa (2009), kertojalle ja soitinyhtyeelle
- Kvartetto oboelle, viululle, alttoviululle ja pianolle (2011)
- Sinfonia Tuuri (2012), baritonille ja orkesterille Eino Leinon tekstiin
- Sinfonia nro 2, "Johannes Angelos" (2013)
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b Paavilainen, Ulla (päätoim.): Kuka kukin on: henkilötietoja nykypolven suomalaisista 2015, s. 571. Helsinki: Otava, 2014. ISBN 978-951-1-28228-0.
- ↑ Haapakoski, Martti – Heino, Anni – Huttunen, Matti – Lampila, Hannu-Ilari – Maasalo, Katri: Suomalaisen musiikin historia: Esittävä säveltaide, s. 153–154. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-23564-4.
- ↑ Murtomäki, Veijo: Herkutellen Mustosen malliin. Helsingin Sanomat, 23.4.1996, s. 26. Näköislehti (maksullinen).
- ↑ Haapakoski, Martti – Heino, Anni – Huttunen, Matti – Lampila, Hannu-Ilari – Maasalo, Katri: Suomalaisen musiikin historia: Esittävä säveltaide, s. 153. Helsinki: WSOY, 2002. ISBN 951-0-23564-4.
- ↑ Hannu-Ilari Lampila: Olli Mustonen on mainio satusetä. Helsingin Sanomat, 15.7.2009, s. B2.
- ↑ Kallionpää, Katri: Pojan syntymä innoitti säveltämään sinfonian. Helsingin Sanomat 20.1.2012 s. D 1.
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ||||||||||||||||||||||||||
