Max von Hellens
| Maximilian von Hellens | |
|---|---|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 13. joulukuuta 1898 Pietari |
| Kuollut | 28. kesäkuuta 1967 (68 vuotta) Helsinki |
| Sotilashenkilö | |
| Palvelusvuodet |
Venäjä–1917 Ukrainan valtakunta 1917–1918 Suomi –1942 |
| Taistelut ja sodat | ensimmäinen maailmansota, lokakuun vallankumous, Venäjän sisällissota, Ukrainan itsenäisyyssota, talvisota, jatkosota |
| Sotilasarvo | majuri |
Maximilian von Hellens[1] (13. joulukuuta 1898 Pietari – 28. kesäkuuta 1967 Helsinki) oli suomalainen vapaaherra, majuri [2]ja merkittävin Suomessa sotavuosina 1939–1945 paljastunut vakoilija.[3]
Nuoruus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Max von Hellens syntyi vuonna 1898 Pietarissa von Hellens -aatelissukuun kuuluneen kenraali Lars Hjalmar von Hellensin perheeseen. Hänen äitinsä Maria Viktorovna Gubin(a)[2] oli venäläistä sukua, jossa oli useita kenraaleja. Hänen isoisänsä vapaaherra Lars Teodor von Hellens toimi säätyvaltiopäivien maamarsalkkanna, setä vapaaherra Albert von Hellens toimi oikeuskanslerina ja ministerinä.[4]
Hellens vietti nuorena huoletonta yläluokkaista elämää, ja hänestä tuli monikasvoinen, mutta heikkoluonteinen mies, josta ei oikeastaan tiedetä kenen hyväksi hän lopulta vakoili.[5]
Ensimmäinen maailmansota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa vuonna 1917 hän oli isänsä adjutanttina tämän toimiessa kenraalimajurina Ukrainassa armeijakunnan komentajana.[6][3] Kyseinen yksikkö siirtyi vuoden 1917 lopulla itsenäistyneen Ukrainan kansantasavallan armeijan yksiköksi.[3]
Hänen isänsä toimi vuoden 1918 Kiovassa saksalaisten miehityshallinnossa, joka käytännössä piti valtaa saksalaisten nukkevaltio Ukrainan hetmanaatissa.[3] Kun keisarillinen Saksa antautui ympärysvalloille marraskuussa 1918, von Hellens palasi Suomeen.[3]
Jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Jatkosodan alussa 11. divisioonan tiedustelu-upseerina toiminut von Hellens välitti lomalla ollessaan huhtikuussa 1942 Saksan koko itärintaman ryhmitystiedot Yhdysvaltain Suomen-suurlähetystön sotilasasiamiehelle eversti George Edward Huthsteinerille. Tiedot von Hellens oli saanut tiedustelutyössään Syvärin rintamalla taistelleen saksalaisen 163. divisioonan tilannekatsauksista. Palkkioksi tiedoista hän sai viinaa, tupakkaa ja säilykkeitä. Yhdysvalloista tiedot välitettiin edelleen Neuvostoliittoon.[7]
Von Hellens pidätettiin 26. syyskuuta 1942. Oikeudenkäynnissä syyttäjän todistelua vaikeutti se, ettei yhdysvaltalaisille voitu paljastaa, että Suomen tiedustelu pystyi avaamaan heidän salakielisiä raporttejaan. Von Hellens ja hänen vaimonsa tuomittiin sotaylioikeudessa 16. joulukuuta 1942 sotapetoksesta kuolemaan. Yhdysvaltain painostuksen takia tuomiota ei kuitenkaan pantu täytäntöön. Presidentti Risto Ryti hylkäsi von Hellensin oman armonanomuksen, mutta jätti koko sodan loppuajaksi von Hellensin vaimon tekemän armonanomuksen ratkaisematta. Syyskuussa 1944 voimaan astuneen Moskovan välirauhansopimuksen 20. artikla määräsi Suomen välittömästi vapauttamaan vankilasta ne henkilöt, jotka olivat sodan aikana toimineet liittoutuneiden hyväksi. Tämän nojalla myös von Hellens vapautettiin.[8]
Von Hellens on Suomen armeijassa ainoa upseeri, joka on tuomittu sotaväen rikoslain perusteella sotapetoksesta kuolemaan.[9]
Yksityiselämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Von Hellens toimi sodan jälkeen Suomen Matkatoimistossa,[9] sisäministeriön tarkastajana, tulkkina[5] ja myös henkilöstöpäällikkönä.[2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Hans Metzger: Poliittiset aseveljet – kolmannen valtakunnan edustajana jatkosodan Suomessa 1941–1944. Otava 1986. ISBN 951-1-09132-8
- Taavetti Heikkinen: Rintaman poliisi. Valvontaupseerin päiväkirja 1941–1944. Ajatus Kirjat 2011. ISBN 978-951-20-8748-8
- Axis History Forum
- Harjula, Mirko: Ryssänupseerit. Ensimmäisen maailmansodan Venäjän asevoimien suomalaistaustaiset upseerit 1914–1956. Helsinki: Books on Demand (omakustanne), 2013. ISBN 978-952-28656-6-3.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Finlands ridderskaps och adels kalender 1956, s. 216
- ↑ a b c Von Hellens, Lars Hjamar, Suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän sotavoimissa 1809–1917
- ↑ a b c d e Vitie, Kari & Konttinen, Seppo: Kuolemaantuomittu - Vakoilija von Hellensin kohtalo. Otava, 2018.
- ↑ Oikeuskanslerin virasto (OKV) okv.fi. 17.2.2013. Arkistoitu 20.7.2011. Viitattu 17.2.2023.
- ↑ a b Juha Muurinen, Suomalaisen vapaaherran ryyppyreissut amerikkalaistiedustelijan kanssa johtivat vakoiluun ja kuolemantuomioon. Iltalehti 8.9.2018
- ↑ Suomalaisen vapaaherran ryyppyreissut amerikkalaistiedustelijan kanssa johtivat vakoiluun ja kuolemantuomioon - välirauha pelasti kuolemalta, vaan ei viinalta www.iltalehti.fi. Viitattu 9.10.2023.
- ↑ Kirja-arvostelu | Sotapelkuruudesta tuomittu lääkäri Urpo Viinikka teloitettiin pikaisesti, mutta vakoilusta tuomittu Maximilian von Hellens pelastui ihmeellisesti Helsingin Sanomat. 18.8.2019. Viitattu 9.10.2023.
- ↑ Robert Brantberg: Tiedustelueversti Reino Hallamaa - Voiton avaimet, s. 109–112. Revontuli, 2014. ISBN 978-952-6665-15-3.
- ↑ a b Matti Saarinen: Vakoilija katsoi lähteen. (Kirja-arvio) Kanava, 1/2019, s. 68–69. Otavamedia.
Kirjallisuutta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Seppo Konttinen ja Kari Vitie: Kuolemaantuomittu: Vakoilija von Hellensin kohtalo, Otava 2018 ISBN 978-951-1-31520-9
|
